torstai 15. joulukuuta 2011

Karppi on skarppi

Voisin pitkästä aikaa kertoa jotain karppauksesta.

Aloitin siis karppauksen kesäkuussa 2011. Syynä tähän oli yksinkertaisesti pysähtyminen sen tosiasian eteen, että se röllyvä pallo puseroni ja housunkaulukseni välissä ei ollutkaan mitään optista harhaa, turvotusta tai sisään vedettävää vaan, tidii, mahani. Rasvaa, ihraa, läskiä - meikän maha. Luulen, että koska olen lapsena ollut laiha, tikkujalat, luisevat kädet ja hontelo olemus, on minuun myös kasvanut laihan ihmisen omakuva. Siksi olen saattanut lihoa kymmenenkin kiloa ja ahtaa kaupan sovituskopissa M-koon pikkupaitoja ylleni, ihmetellä mikä näissä nykyvaateko'oissa (tämän mukaan tuo todella on oikea kirjoitusasu!, haukkoo suomenkielen rakastaja äimänä henkeään) oikein mättää, miten nyt ei mahdu. Sitten jossain vaiheessa sisäistin pulskan ihmisen kehonkuvan, vaikken koskaan ole ollut pulskakaan. Pulskimmillani olen löysä, iso, pehmeä, ns. "laiha läski", en mitenkään ihanalla tavalla muhkea. Silloin ostin (ja ostan joskus yhä) liian isoja vaatteita, jotka peittävät, noh, kaiken. 

Kuva mahastani siis sai aikaan pienen muutoksen. Tätä ennen olin käynyt puoli vuotta kuntosalilla säännöllisesti ja yrittänyt, hyvin heikoin menestyksin, katsoa syömisiäni. Ruokavalioni koostui suurimmaksi osaksi leivällä, korvasin sillä ateriat aina vapaalla kun en jaksanut tehdä ruokaa. Töissä ruokana on usein jotain pasta- tai perunapohjaista laatikkoa ja sitähän minä pupelsin myös. Rakastan syömistä ja otan aina liian isoja annoksia, oikein sellaisia ison työmiehen annoksia. Syön enemmän kuin Ville...

Päätin alkaa karpata, koska ihastuin siihen, ettei ruokaa tarvitse punnita ja annoksia mitata. Saa syödä mitä vain!, paitsi-. Ihanaa. Kesän olinkin melko tiukalla karpilla, en syönyt herkkuja, en leipää, pastaa, riisiä, perunaa, pizzaa, hampurilaisia, en mitään missä on vehnä- tai edes ruisjauhoja, en sokeria. Söin paljon salaatteja joihin laitoin fetaa ja tonnikalaa, sitten paistoin pekonia ja munia, söin hedelmiä, mässyhimoon dippasin kasviksia. Tein itse erilaisia karppileipiä, jotka on kaikki muuten helvetin pahaa sössöä. Mutta, alkuinnostus oli kova ja kesällä oli helppo olla tiukalla karpilla, kun oli niin kuuma ettei muutenkaan tehnyt ruokaa mieli.

Laihduin kesän aikana joitakin kiloja, viisi ehkä. Maha ei enää ollut turvonnut ruoan jälkeen, ei ummetusta, väsymystä, ahtamista, turvonnutta pöhöttynyttä oloa ja nälkää tunti aterian jälkeen. Ihanaa!

Kesän väistyessä aloin vähitellen höllätä. Nykyään en yhä laita itse mitään karppilistan kiellettyjä ruokia: ei siis pastaa, pottua, jauhoja... Töissä syön sitä mitä on, paitsi jos on esimerkiksi kastikkeen kaverina perunaa/ riisiä jätän ne pois ja otan sen sijaan salaattia. Ihmeiden ihme, syön nykyään pienempiä annoksia, en sellaisia "lautasellinen lämmintä ruokaa tai nälkä ei lähde" - satseja kuin aiemmin. Nälkä lähtee vähemmälläkin! Hurraa, ihme. Välillä saatan jopa syödä nälkääni vain yhden jogurtin, jos tiedän että ruoka on esimerkiksi tunnin päästä. Esimerkiksi tänä maanantaina, söin aamupalaksi kolme hapankorppua ja kahvia, pyörin kaupungilla neljään ja kun tulin kotiin oli nälkä. Söin sen jogurtin ja jaksoin alkaa laitella ruokaa ja vielä siivota ennen kuin söin. En tietenkään suosittele tuollaisia ateriavälejä itselleni (muiden syömisistä en niin piittaa, heh), mutta on välillä kiva huomata, ettei ole vauva joka ei kestä hetkeä ilman tankkausta. 

Tällä hetkellä olen muuten tyytyväinen syömisiini, mutta hapankorppuja vedän kyllä liikaa. En ole keksinyt hyvää hiilaritonta leivän korviketta aamupalaksi/ naposteluun. Idiksiä? 

Nykyään en ole yhtään ehdoton ruokavalioni suhteen (niin kuin kesällä), jos tekee mieli esim. töissä otan kyllä vaikka pannaria/kakkua, jos joku on leiponut. Kotiin en tuollaisia pupelluksia kuitenkaan osta, nyt niistä menee vielä maha sekaisin, mikä ei tietenkään sinänsä ole kivaa, mutta kertoo ainakin ettei kroppa ole tottunut niihin, miksi tahtoisinkaan totuttaa.

Muutama ihminen on sanonut minulle, että olen laihtunut. Minulla on yhä pullea pikku maha ja pulleat naiselliset reidet, mutta tunnen itseni hoikaksi, sopusuhtaiseksi, sopivankokoiseksi. Viihdyn kehossani ja se on ihana tunne.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämä sepustus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs mietit?