Tänään oli pitkästä aikaa kiva työpäivä. Viime aikoina olen tuntenut jotain syvää väsymystä ja tympeyttä työtäni kohtaan, se on tuntunut samalta vanhalta pakertamiselta, jossa ei ole aikaa muuhun kuin siihen perushoitoon, vaikka toimintasuunnitelmassa puhutaan kauniisti ohjauksesta, kasvatuksesta, kodinomaisesta ympäristöstä ja virikkeellisestä toiminnasta (my ass). Tärkeää työtähän se on, silloinkin kun on sitä samaa tympeää puurtamista, mutta kun potee hillitöntä pitkästymistä, väsymistä ja turhautumista, sitä alkaa haaveilla vaikka iltapäivälehden lööppitoimittajan urasta, kunhan ei olisi sitä samaa vanhaa... No, tänäänkin se oli toki sitä ihan samaa vanhaa, mutta löysin pitkästä aikaa itsestäni intosielun, sellaisen sisäisen hehkun jolla valaisen pikkuisen kirkkaammaksi ja kauniimmaksi sen mihin kosken. Viime aikoina on ollut vähän päinvastoin, olen ollut niin tympeä ja hapan että maitokin happanee kosketuksestani, ja kun purjedin sisään huonekasvit nuupahtavat ja ilma muuttuu vaikeaksi hengittää... Tänään ei siis ollut noin ja olin siitä niin iloinen, että leivoin lounas-hernarin kaveriksi pannarin. Siitä tuli hyvää ja työkaverit ja asukkaat kehuivat, ja minä olin hetken ihan uskomattoman onnellinen, että saa olla työssä, jossa voi noin vain keskellä tavallista päivää tehdä pannukakkua.
Minulla on yksi työkaveri, jota en voi sietää. Ajattelemme joka asiasta eri tavalla, hän on kova, minä pehmeä, hän on hyökkäävä, minä sovitteleva ja vetäytyvä, hän on makeileva, minä itsepäinen, hän tiuskiva, minä naurava, hän kovaääninen, minä hiljainen, ja kaiken taustalla näen, että olemme molemmat jossain määrin epävarmoja. Minä myönnän sen ja uskallan ottaa riskejä ja myöntää tyhmyyteni ja heikkouteni, hän piilottaa epävarmuuteensa tuohon kovuuteen ja hyökkäävyyteen, ja se on s i e t ä m ä t ö n t ä. Hän tiuskii joka helvetin asiasta, hän näpäyttää ja puuttuu joka asiaan, hän pätee ja on alentuva, hän on lapsellinen ja ärsyttävä kiukkupussi joka jokaisessa vuorossa pilaa mieleni. Eilen tiuskaisin hänelle takaisin, hän oli naputtanut minulle ties mistä koko aamun, tiuskaisin ja katsoin vihaisella katseellani, hui se on kyllä vihainen, siinä katseessa tunnen miten kaikki tuntemani viha nousee silmiini, se on paha katse ja jotenkin aina säikähdän sitä itsekin, sitä miten tunnen vihan ja voiman täyttävän minut, miten vihainen ja voimakas voinkaan olla. Hänkin säikähti, alkoi makeilla, se ärsytti minua mutten enää ollut vihainen, muistutin itselleni, ei tarvitse pitää hänestä, hän voi olla sinulle nolla, pääasia että tulette toimeen, että kohtelet häntä samoin kuin muita, vaikka ilman lämpöä.
Elämäni on ollut helpompaa, kun annoin itselleni luvan inhota tuota ihmistä. Nyt en enää edes inhoa, hän on minulle
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?