sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Työn imussa

Jouduin tekemään viikonloppuna töitä kotona, yhhyy. Viikonloppu oli liian lyhyt, kun perjantaina oli 13 tunnin työpäivä ja sitten tosiaan nuo kotona tehtävät työt. Ei se nyt niin haittaa - tiedän, että juhannuksen jälkeen kiire hetkeksi helpottaa. Ja ensi viikonlopuksikin on tiedossa vähän hapenvetoa, kun on serkun ylioppilasjuhlat ja luultavasti myös vähän lastenhoitoapua vanhemmiltani. Ja minulle kiireettömiä läsnäolon hetkiä lasteni kanssa, kun ei kotityöt ja muut velvoitteet.


Näin sunnuntai-iltaisin lasten mentyä nukkumaan ikävöin heitä aina kauheasti, enemmän kuin koskaan. Kadun jokaista lyhythermoista hetkeä ja kotitöihin käytettyä hetkeä silloin kun olisin voinut olla syli, juttukaveri, polvella hyppyyttäjä. Muina iltoina ikävä ei ole tällaista.


Ystäväni kävi eilen tyttönsä kanssa, oli ihanaa jutella ja sain upean kassillisen ihanuuksia 30-vuotislahjaksi. Tänään kävi Naken kummisetä, vei kummityttönsä ja tämän isän ajelulle uudella autollaan. Muuten on oltu perheellä, syöty hyvin, ulkoiltu tuntisotalla, menetetty hermoja ja halailtu ja pussattuja. Minä naputtanut töitäni jossain välissä, saanut nukkua tänä aamuna pitkään (kiitos Ville!), eilen päikkärit, tänään seitsemän kilsan hölkkälenkki. Ja huomenna taas töihin. HAUKOTUS.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Rinnakkaistodellisuuksia

Koko viikonlopun tuntui kuin eläisin kahdessa rinnakkaistodellisuudessa. Toisessa: Miltei asumista ulkona, lauantainakin aamuyhdeksästä aina iltaan, yli kuuteen. Herneitä ja mansikoita kauppatorilta, ekstemporee-retki Suomenlinnaan, onnelliset lapset, minä niin kärsivällinen ja läsnä kerrankin, ihana auringon lämpö niskassa ja poskissa. Koko päivän ulkoilun jälkeen jäätiin vielä kotimatkalla puistoon, ostettiin eväitä ja syötiin puiden alla varjossa. Illalla lasi ja toinenkin viiniä, suloinen pikkuhiprakka, ulkona valoisa alkukesän ilta, luontokin vielä niin herkullisen nuori.


Sitten toisessa todellisuudessa jotenkin aivan jumalaton väsymys. Mietin Naken vammaistukihakemusta, mietin arkeamme ja miten koko ajan teen eikä se ikinä lopu, miten olisin ehkä parempi äiti jos kaikki aika ei menisi välttämättömiin lasten ja kodin huoltotoimenpiteisiin, ja silti mikään ei tule valmiiksi, sylini ei riitä, koti on aina sotkuinen, lapset ovat sotkuisia ja roikkuvat ulvoen jalassa. Koko ajan joku kaatuu, joku iskee päänsä, joku vie lelun, joka helvetin hetki joku huutaa.


Vaikka... Eihän se ole totta. Meillä on jo naurua, sitä ihanaa lasten naurua. Harrastan neljä kertaa viikossa hikiliikuntaa, keksin meille kivaa tekemistä, olen useana iltana istunut auringonläikässä takapihan terassilla lasten leikkiessä keskenään. Ihana kesä on vasta edessä.


Haluaisin aikaa Villen kanssa, viime kerrasta on monta kuukautta. Haluaisin istua iltaa myöhään yöhön ja nukkua seuraavana aamuna. Olen kamalan kateellinen kaikille jotka saavat joskus lastenhoitoapua. Ihan varmasti olisin parempi äiti jos saisin joskus vetää happea, ettei sillä sekunnilla kun astun töistä kotiin olisi syöttämistä pukemista siistimistä vaipanvaihtoa, että saisin vain hetken olla.


Niska on edelleen jumissa, ei onneksi niin pahasti kuin viikonloppuna, jolloin kipu iski säröinä alaselkään ja olkavarteen. Ylihuomenna menen hierojalle.


Haluaisin olla parempi äiti, enemmän aikaa, enemmän läsnä, enemmän hassuttelua ja helliä sanoja. Toisaalta - olen kyllä niin hyvä kuin osaan ja jaksan.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Arjen haasteita ja aurinkoenergiaa


Nyt on taas tauon jälkeen kartoitettu Nakke-tytön toimintakykyä terapeuttien ja eilen viimeisimmäksi neurologin voimin. Puheen kehitys on ikätasoista, mutta motoriset taidot sekä etenkin hienomotoriikka tulevat ikätovereita jäljessä. Lääkäri kysyi, onko meillä erityistä haastetta arjessa. Ei nyt haastetta, kai, vastasin, mutta kyllähän se tietysti helpottaisi arkea jos Nakke jo söisi itse, pukisi, kävisi potalla.


Lääkäri kuunteli ja sanoi, että tuon perusteella voimme hakea Kelalta vammaistukea. Tuli vähän ristiriitainen fiilis, joka kuitenkin nopeasti kääntyi positiiviseksi. Rahana tuki ei ole mikään suuren suuri, ja itsestäänselvästi hoidamme Naken niin hyvin kuin pystymme eikä siihen mitkään tuet tai rahat vaikuta, tietenkään, mutta tuntui eräänlaiselta kädenojennukselta nyt ikään kuin saada vahvistusta sille, ettei ihan tyhjästä tunnu että päivät ovat välillä yhtä hoitotoimenpiteestä ja auttamisesta toiseen siirtymistä.


Siskoni sanoi viime syksynä oltuaan pidempään näkemättä Nakkea, miten vähän tämä oli sinä aikana taidoiltaan kehittynyt. Tuo oli kyllä silmiä avaava havainto. Välillä tuntuu vaikealta repiä itsestä irti tsemppaaminen esim. potta-/syömisasioihin, kun niitä on jo yli vuosi tahkottu ja edistymiset on sellaisia hiirenaskelia. Nyt jotenkin tuosta lääkärinlausunnosta sain taas voimaa ja vahvistusta itselleni jaksaa jatkossakin opettaa näitä samoja, samoja asioita.


Taitoja lukuunottamatta Nakke sitten kyllä kasvaa ja kehittyy ja on ihana, hassutteleva, huomaavainen, sisukas pieni tyttö, joka puhuu paljon ja on loputtoman kiinnostunut asioista. Hänen kanssaan on kiva tehdä asioita.


Eilen oli ihana aurinkoinen alkukesän päivä ja käveltiin lääkärin jälkeen Lastenlinnasta merenrantaa pitkin Cafe Regattaan, jossa olen jo pitkään halunnut käydä ja joka oli juuri niin hurmaava kuin olin kuvitellutkin. Ville tarjosi naisilleen kahvit, mehut ja herkut ja ihana oli siinä auringossa istua oman perheen kanssa vapaapäivää viettämässä.


Illalla istuttiin taas monta tuntia aurinkoisella takapihallamme lasten leikkiessä. Leivoin kaurakeksejä ja herkuteltiin niitä. Aurinkoiset päivät junttaavat mut aloilleni, suorittaja rauhoittuu (paitsi kävin mä juoksemassa ja pesin parit ikkunat siinä pihalla olon ohessa, kun lapset olivat ne jo sitten viime pesun lähmänneet).


Ville on alhaalla vauvan kanssa, liityn ihan kohta seuraan. Nakke vielä nukkuu. Niskani on aivan jumissa, särkee vaikken kääntäisi päätä, kipu säteilee käsivarteen. Täytän kohta pyöreitä ja kroppa rapistuu silmissä, niska ja selkä valittavat kilpaa, ryppyjä löytyy joka aamu lisää, hampaat kellastuvat ja kynnet katkeilevat, nuoruuden kukoistus oli lyhyt ja lakastuu pois... Raah raah.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Akkujen latailua

Kiva viikonloppu takana! Sopivassa suhteessa perhettä ja sitten ihan omaa aikaa, jonka vaikutus perheelle on kyllä huomattava aurinkoisen, energisen, hassuttelevan, kärsivällisen äidin muodossa. Lapset ovat ihania ja suloisia, olen takertunut heihin ja he minuun, yötkin nukutaan koko perhe samassa huoneessa (tätä kyllä vastustin pari viikkoa aika voimakkaasti, mutta kun Naken nukuttelut kestivät yli kaksi tuntia ja pitivät sisällään taukoamatonta huutoulinaa, mietin että mikä minä olen estämään pienen ihmisen halua nukkua äitin ja isän kainalossa...). Ollaan oltu paljon ulkona, Naken kanssa leivottu ja kuljettu käsi kädessä lätäköissä, käyty uimahallissa, vauvan kanssa pusuteltu ja hyppyytelty.


Ja sitten siihen omaan aikaan jonka ansiosta pikkulapsiarki tuntui noin auvoisalta. ;-) Perjantaina humputettiin siskoni kanssa Kallion ja Sörnäisen baareissa ja käytiin kaupungilla äitin sponssaamana ravintolassa. Nauroin melkein pissat housussa, puhuin ja kuuntelin, nautin matkan etenemisestä Hakaniemestä kohti Helsinginkatua, sitä hörhöä jatkuvaa elämää mitä siellä on.


Eilen sain nukkua myöhään kun Ville oli lasten kanssa, mutta sen verran painoi edellinen ilta ja viikon univelat, että otin vielä päikkärit. Tänään onkin ollut virtaa ja päivällä ennen Villen töihin menoa kävin juoksemassa kympin. Meni tunti, mihin olen tosi tyytyväinen. Jaksoin hyvin juosta, mutta jostain syystä en tahdo palautua lenkistä, jalkoja kolottelee ja juon vettä litratolkulla. Onneksi aurinko paistaa, saatoin istua illalla melkein pari tuntia aurinkoisella takapihallamme jalat tuolilla lasten leikkiessä keskenään ja kiivetessä välillä syliini. On niin hemmetin mahtavaa että kaiken huudon ja kädet loppuu -riittämättömyyden vastapainona on välillä jo tällaista! Ihan viime aikoina meidän kotona on kuulunut aivan uusi ääni: Lasten nauru. <3 Ilman että Ville tai minä tehdään mitään sen eteen!

torstai 5. toukokuuta 2016

Muutama juttu mikä on perseestä


Istun autossa matkalla kohti kotikontuja. Ville ajaa, vauva nukkuu, Nakke syö takapenkillä eväitä. Aurinko paistaa ja vaikka olen väsynyt on kaikki hyvin, onnellinen varmuus, tasainen suvantovaihe elämässä.


Eilen pakatessani löysin kassinpohjalle unohtuneen pikkuruisen vauvansukan, jolle ei enää löydy meidän perheessä käyttäjää. Hetkeksi iski haikeus, mutta sitten muistin miten perseestä on olla raskaana ja yrittää suoriutua arjestaan jatkuvasti supistelevan vatsan kanssa, mitata niitä hemmetin verensokereita, ja miten todella todella todella perseestä on kun on vauva ja uhmaikäinen ja kumpikin huutaa ja syli ei ikinä riitä, vaikka itse on niin ahtaalla ettei millään venyisi enää, ja silti venyy.


Nyt, kuten viime postauksessa totesin, hetkittäin jo helpottaa. Vaikka tuleekin tietysti kaikkea uutta koko ajan, kuten vauvalla nyt oleva termiittivaihe, jota inhoan. Meillä saa sotkea ja tutkimusmatkailla, mutta voi luoja että sekin on perseestä kun kaikki mikä ei ole naulattu kiinni revitään alas viisisataa kertaa päivässä. Muuten vauva on suloinen ja hassu. Hän on addiktoitunut Körö körö kirkkoon -lorutteluun ja tulee jatkuvasti luokseni katsoen intensiivisesti silmiin ja samalla itseään hytkyttäen, ja on niin onnellinen kun ymmärrän mitä hän tarkoittaa ja taas sitä körötellään.


Rakastan tätä alkavaa kesää, valoa ja lämpöä. Ollaan töideni jälkeen menty puistoon tai omalle pihalle, syöty iltapala ulkona. Kaikki on niin paljon paremmin kun on kesä.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Hetkittäin helpottaa

Arki kahden näin pienen kanssa on melkoista. Kyllähän se sujuu, kun koko ajan tekee, mutta onhan se raskasta myöskin. Jatkuva tekeminen, läsnäolo, ihan joka päiväinen riittämättömyys, se miten kapealla kaikki oma on. Oikein mitään ei saa valmiiksi ja välillä on niiiiiiiiin kaukana omalta mukavuusalueelta ja silti se ei riitä, huuto, itku, mielenharmi, syli joka ei riitä, kädet, mikään.


Silti välillä helpottaa, vähän jo helpottaa. Tänään luin aamulla kokonaisen lehden ja join kaksi kuppia kahvia niin että lapset olivat tyytyväisinä keskenään melkein koko ajan. He ovat toisilleen tärkeitä,vaikka ärsyttävätkin toisiaan n. viisi kertaa/ minuutti (=huutoa, huutoa, huutoa). Silti he hakeutuvat toistensa luo ja ilosta kikattaen ovat hippasilla.


Onhan tämä silti. Ei pääse pysähtymään, se on hyvä ja huono. Ainakaan en enää ikinä mieti elämäni tarkoitusta niin kuin ennen lapsia usein. Minun tarkoitukseni on olla äiti noille kahdelle; tänään oltiin Lintsillä ja Villen täti hyväntahtoisesti nauroi, kun lohdutin ulvovaa Nakkea kainalossani, juotin vauvalle maitoa, pidin yllä keskustelua ja söin pehmistä. Että on kädet täynnä.


Yksi päivä muistin, millaista on olla ulkomailla, tutustua vieraalla kielellä vieraisiin tarinoihin,millaista on kävellä aurinkoisella kadulla kun ympärillä on vieraskielistä puhetta ja koko päivä on nuori, kaikki mahdollista. Yksi päivä katsoin kun teinipojat heitettiin ulos ostoskeskuksesta, he lähtivät maleksimaan kiireettömästi, huomasivat monumentin ja kantoivat kaksissa tuumin penkin monumentin alle. Kiipesivät monumentin päälle ja olivat sitten siellä.


Vaikka en toki voi sanoa, etteikö elämäni olisi spontaania. Koskaan ei arvaa milloin saa siivota kaatunutta maitoa pitkin pöytää ja lattiaa, milloin saa arpoa tuliko aivotärähdys vai ei, saako syödä lounaansa yhdessä vai viidessä erässä, joutuuko yöllä heräämään kaksi vai kymmenen kertaa (viime yönä kymmenen joten nyt kroooooooh).