Muutama juttu mikä on perseestä

Istun autossa matkalla kohti kotikontuja. Ville ajaa, vauva nukkuu, Nakke syö takapenkillä eväitä. Aurinko paistaa ja vaikka olen väsynyt on kaikki hyvin, onnellinen varmuus, tasainen suvantovaihe elämässä.


Eilen pakatessani löysin kassinpohjalle unohtuneen pikkuruisen vauvansukan, jolle ei enää löydy meidän perheessä käyttäjää. Hetkeksi iski haikeus, mutta sitten muistin miten perseestä on olla raskaana ja yrittää suoriutua arjestaan jatkuvasti supistelevan vatsan kanssa, mitata niitä hemmetin verensokereita, ja miten todella todella todella perseestä on kun on vauva ja uhmaikäinen ja kumpikin huutaa ja syli ei ikinä riitä, vaikka itse on niin ahtaalla ettei millään venyisi enää, ja silti venyy.


Nyt, kuten viime postauksessa totesin, hetkittäin jo helpottaa. Vaikka tuleekin tietysti kaikkea uutta koko ajan, kuten vauvalla nyt oleva termiittivaihe, jota inhoan. Meillä saa sotkea ja tutkimusmatkailla, mutta voi luoja että sekin on perseestä kun kaikki mikä ei ole naulattu kiinni revitään alas viisisataa kertaa päivässä. Muuten vauva on suloinen ja hassu. Hän on addiktoitunut Körö körö kirkkoon -lorutteluun ja tulee jatkuvasti luokseni katsoen intensiivisesti silmiin ja samalla itseään hytkyttäen, ja on niin onnellinen kun ymmärrän mitä hän tarkoittaa ja taas sitä körötellään.


Rakastan tätä alkavaa kesää, valoa ja lämpöä. Ollaan töideni jälkeen menty puistoon tai omalle pihalle, syöty iltapala ulkona. Kaikki on niin paljon paremmin kun on kesä.