torstai 26. kesäkuuta 2014

Työstä, arjesta ja vähän juhlastakin

Hauska tappa vanha tuttu, eli oma unhoon jäänyt blogipoloiseni. En voi sanoa olevani kiireinen, ehdin katsoa televisiotakin (=pätevä kiiremittari kenelle tahansa), mutta toki työn myötä päivät ovat aivan uudella tavalla täynnä. Herään 05:30, tulen töistä 15:30, olen tytön kanssa tämän nukkumaanmenoon asti. Alkaa oma aikani, jolloin siivoan pahimmat paskat piiloon ja, ah, katson sitä televisiota. Tällä viikolla olen myös pitkästä pitkästä pitkästä aikaa puhallellut liekkiä rakkauteeni lukemista kohtaan ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu tarjoaakin tähän aika roihakkaa bensiiniä.

Päiväni, arkeni, elämäni, kuulostaa niin surkean tylsältä noin luetteloituna, vaikka oikeasti se on täynnä Hetkiä isolla h:lla ja elämä tuntuu taas siltä miltä pitääkin, minä siltä miltä pitääkin. Ensinnäkin, rakastan nykyään aamuja - noh, en sitä hetkeä kun kello soi, sentään, mutta kun saan itseni ylös ja edessä on iki-iki-ikioma tunti, jolloin juon vaniljanmakuista kahvia, meikkaan rauhassa, syön aamupalaa ja selaan nettiä. Töihin ajellessani kuuntelen YleX:ä ja nauran ääneen Ilen ja Matin jutuille.

Töissä taas... Olen tehokas, olen täynnä tarmoa, olen läsnä, teen virheitä, opin virheistä, kohtaan joka päivä tilanteita joissa en tiedä mitä tehdä. Selvitän ja hoidan tilanteet, tyhjässä toimistossa tuuletan itselleni. Soitan miljoona puhelua. Nostan vuoteesta, annan aamupalaa, silitän hiuksia, kuuntelen huolia. Juttelen työkavereiden kanssa, nauru pulppuaa kepeänä; käyn valmiiseen pöytään, työkaveri pyöräyttää keiton kaveriksi tuoreita sämpylöitä. Vertaan itseäni vuoden takaiseen työminääni: olen nyt rauhallisempi, varmempi itsestäni työntekijänä ja työkaverina, olen enemmän läsnä. Vuoden tauko teki hyvää, sittenkin, äitiys on juurruttanut minuun vakautta ja piirtänyt asiat selkeään perspektiiviin.

Koska kotini ei enää ole linnani en myöskään suhtaudu siihen kuin neuroottinen kuningatar. Uskotteko, meillä on jopa sotkuista! En todellakaan jaksa enää imuroida kahta kertaa viikossa eikä elämäni merkittävyyden mittarina ole se kuinka vessanhanat kiiltävät niin että silmiä särkee, ja pölyyn voi välillä piirtää nimmarinkin. Koska... Jos olen noin viisi Naken hereilläolotuntia kotona, en todellakaan halua käyttää aikaa siivoamiseen. Minun arkeni on tyttäreni lapsuus.

Juhannus oli ihana, perinteikäs sukujuhannus. Lapsia ja aikuisia, Nakke-pieni siinä katraan nuorimpana kierimässä maton laidalta laitaan ja kiekumassa käheällä äänellään. Join yhden vaivaisen lasin punaviiniä ja jouduin jättämään saunan ja kokon väliin Naken unipäivystyksen vuoksi, mutten vaivautunut kaivelemaan marttyyrinkruunua esiin pölyn alta, koska näin tämä elämä vain nykyään menee. Arvostan kovasti sukuani, sitä miten ihmiset haluavat kokoontua yhteen, miten on aidosti hauskaa ja miten siihen hauskaan ei tarvita kännäämistä.

Siskoni on ollut meillä kuukauden ja hänen kanssaan meillään on ollut hauskaa, hyvää, leppoisaa, luontevaa, hyvää yhteistä aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, miten hän tuli meille kesäksi hoitamaan Nakkea, mutta kiitollisuuteni ei ole vääristänyt suhdettamme. Olen kiitollinen, koska olen, mutta välimme ovat entisenlaiset. Se on sisaruudessa ehkä parasta - suhde ei oikein voi syventyä eikä uskoakseni väljentyäkään, koska se on jo aikojen alussa taottu niin läheiseksi yhteisten leikkien, riitojen ja ylipäänsä jatkuvan yhdessäolon myötä.

Tiistaina heräsin hampaat kalisten ja maha ikävästi krampaten. Luulin jo olevani raskaana, mutta kramppien jatkuessa ikävinä eiliseen ja lämmönkin pysyessä koholla kävin eilen Villen patistelemana ja kuskaamana työterveyslääkärissä ja minulla onkin joku suolistobakteeri. Tai näin lääkäri arveli vatsakivun ja kohollaan olevien tulehdusarvojen perusteella. Kerran kesässä vatsavaivailu taitaa olla meikän uusi perinne; viime kesänähän vietin viisi päivää Haartmanin sairaalassa osastolla ruokamyrkytyksen vuoksi... Olen nyt antibioottikuurilla ja sairauslomalla ja lääkäri vielä lähtiessäni korosti, ei töitä, ei suursiivousta, ei kukkapenkin kitkemistä. Lepoa, hyvä nainen, lepoa. Tuntui hölmöltä jäädä kotiin kun olin jo kaksi päivää kramppeineni töissä nuohonnut, mutta hyvähän se on tietysti levätä. Otettiinkin Naken kanssa päiväunet yhteisen peiton alla.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Ajatuksia vastuusta, ihmisen arvosta, ymmärryksestä

Elämä tuntuu siltä kun pitääkin. Minulla on monta rautaa tulessa, olen kiireinen, tehokas, läsnä, täynnä suunnitelmia, täynnä energiaa. Tänään heräsin ennen Nakkea ja, hurraa, hän oli ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan nukkunut omassa sängyssään koko yön. Viime viikot ovat menneet niin, että hän heräilee jossain vaiheessa aamuyöt ja koppaan hänet viereemme, ja vaikka onkin ihana nuuhkutella omaa pientä unipullaa ja nukkua koko perhe lähekkäin, on siinä kääntöpuolena jumiutuneet niskat ja kevyempi uni. Noustiin jo seitsemän jälkeen aamupuurolle ja olen tässä aamun mittaan riehunut kahvakuulatreenin, vaihtanut lakanat, laittanut itseni. Oikein paplaritkin päähän koska iltapäivällä mennään Naken kanssa juhlimaan ystäväni valmistumista ja hänen pienen tyttärensä syntymäpäiviä.

Tunnen muutoksen itsessäni. Vuosi vuodelta olen yhä vähemmän tuulessa heiluva rikka, vähemmän vesi joka muotoutuu astian reunojen mukaan, vähemmän sinulle yhtä ja sinullepa taas toista. Enemmän minä, minä minuna, minä minuna itsenäni riittävänä. En virheeni, saavutukseni, en se miten seurassani viihdytään, en se miten valitsen oikeat sanat. Olen minä ja jatkuvasti tiedostan enemmän ja syvemmin miten se riittää, miten olen yhtä arvokas kuin jokainen, miten arvoni on minussa, ihmisyydessä, ei teoissa. Tietysti vieläkin ajattelen  usein, kuinka noloa, tai: voi ei, mokasin, sanoinpa tyhmästi, mutta nyt jo automaattisesti perään tulee toinen ajatus: mokasit kenen silmissä, mokasit vai opit, ja: et voi valita tilannetta, voit valita suhtautumisesi siihen. 

En ole vastuussa kuin itsestäni ja tyttärestäni, enkä hänenkään minuudestaan: turvasta, hoidosta, kasvatuksesta, niistä sen sellaisista vain. Aiemmin olin vastuussa kaikesta, olin hirveässä tukahduttavassa vastuussa siitä etten vahingossakaan loukkaa ketään sanoillani, ettei kukaan ymmärrä minua väärin, että kaikilla on hyvä olla, että kaikki jaksavat, kaikilla on kaikki hyvin. Kun ei ollut, töissä vaikkapa, huhkin kahta kauheammin tasoittaakseni tilanteen, vaikka oikeasti tein jo yhden naisen tarpeiksi ja ylikin jo ennestään. "Kristillinen jako" ei ole tasan puoliksi laittamista, sen olen ymmärtänyt, mutta kun on joku joka venyy ja joustaa vaikka maailman tappiin ja jonka sisäinen epämiellyttävyydensietokapasiteetti (!) on venyvä ja vanuva kuin pullataikina, on johonkin vain vedettävä raja. Nykyään ajattelen usein: voin joko ymmärtää ja venyä, tehdä vielä tuon puolesta, tai sitten teen rajan tähän.

Olen miettinyt yhä enemmän, miten kaikella on kaksi puolta. Olen lapsesta asti ollut heikon puolella niin että usein oikein sydämeen sattuu mutta eilen oikein konkreettisesti huomasin muutoksen ajattelussani. Katsottiin Villen kanssa Orange is the new blackia, johon sivumennen sanoen ollaan molemmat koukussa, ja siinä miehensä pahoinpitelemä nainen joutui vankilaan rahojen kavalluksen vuoksi. Voin niin hyvin muistaa, miten aiemmin olisin tihkunut myötätuntoa naisparkaa kohtaan, tuntenut syvää epäoikeudenmukaisuutta. Nyt ajattelin: ikävä tilanne, kamalaa joutua eroon lapsistaan, kamala elämä väkivaltaisen miehen kanssa, mutta kyllä, nainenhan teki väärin. En ole tullut kovaksi enkä aio tulla kovaksi, mutta oman pääkoppani jaksamisen kannalta on hyvä olla vähän vähemmän pehmeä.
 
Tällaisia ajatuksia.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Pieni tilannekurkkaus

Kaikki on hyvin. Nakke on sopeutunut tätinsä seuraan ja seuraa tätä jumaloiden katseellaan, hihkuu innosta pienenkin eron jälkeen. Minusta tuntuu hyvältä, että maailma menoineen pyörii ympärillä mutta hän saa olla vielä siitä sivussa, vielä kotona. Jäädä nukkumaan Villen kainaloon kun lähden seitsemäksi töihin, pitää oman rytminsä, omat pienet kuvionsa. 

Yhtä paljon nautin siitä, että pääsen itse taas pois. On jotain omaa missä olen hyvä, missä saan tunnustusta, haastetta, tarpeellisuuden kokemusta, kaikkea sitä mitä vanhempainvapaakuukausina janosin. Iltaisin on helppo olla hetkessä, leikkiä tytön kanssa, oikeasti nauttia hänen seurastaan. Uni tulee nopeasti. 

Ensi viikosta alkaen sijaistan esimiestämme seuraavat kuusi viikko. Miljoona uutta asiaa, olen jo unohtanut puolet. Pursuan intoa!

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Ajatuksia aamun ikiomassa hetkessä

Heräsin puoli tuntia ennen kellon soittoa. Tällaisen rauhallinen, oman aamuhetken voisi ottaa tavaksi, ajattelen, vaikka tiedänkin etten ota. Nyt on kaikki niin uutta, eilen alkaneet työt, päivät erossa kodista ja tytöstä, siskoni meillä asumassa, se ettei eilenkään nähty Villen kanssa kuin jokunen hassu minuutti hänen iltavuoronsa ja minun nukkumaanmenoni välissä. Pärjään vähällä unella kaiken tämän uuden voimalla.

Töissä sanotaan, niin kiva kun olet takaisin. Ja minusta on niin, niin kiva olla siellä, ja eilen tunsin ihanan lämpöisän tunteen siitä, miten tuo on minun paikkani. Istuin muiden kanssa kahville, ennen vanhempainvapaatani touhusin koko ajan, huitaisin kahvit lennossa. Nyt istuin vain, kuuntelin juttuja, keskustelu yltyi väittelyksi, nauratti.

Olen ikuisesti kiitollinen siskolleni, joka auttaa meitä kesän yli. Nakke on, ehkä meidän kaikkien yllätykseksi, vähän oireillut ollessaan kaksin tätinsä kanssa, vaikka he ovat nyt kahden viikon ajan nähneet joka päivä ja vaikka hän saa olla täällä omassa kodissaan. Minun kanssani Nakke on entisenlainen, viihtyy lattialla touhuissaan väläytellen sieltä välillä hymyjään. Painautuu luottavaisena syliini mutta kurkottaa myös pois, leikkeihin, elämään, pois, niin kuin pitääkin. Taputan itseäni varovasti olalle, hyvä muikki, tuon kiintymyssuhdehomman olet tainnut järkätä hyvin. Pitkät kuukaudet repussa iholla tissillä sylissä sylissä sylissä ovat laskostuneet rauhaksi ja luottamukseksi pieneen ihmiseen.

Eilen töistä tullessani Nakke sanoi Mämämämämämämä!. Hän toistelee tavupareja niin tomerana että kuulostaa marmattavalta mummolta. Hän on ihana, minä saan olla äitinsä, mutta minä saan olla muutakin, minä olen muutakin.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Viimeisenä vanhempainvapaapäivänä

Sadepäivä, joten retkisuunnitelmat siirtyivät. Hypin seinille. Nykyään, kun olen niin paljon kotona tuntuu suoranaiselta vääryydeltä, jos jokin valmisteltu meno peruuntuu. Sadepäivä, jolloin voisi käpertyä sohvannurkkaan tai oikein ajan kanssa leikkiä lattialla vauvan kanssa; voisi lukea hyvää kirjaa ja voisi nauttia siitä, että saa vain olla. Ja meitsillä sekoaa kohta pää. ;-)

Nakke tuossa vieressä natustaa päärynää välipalaksi ihailtavalla intensiteetillä. Hänelle tässä hetkessä on kaikki, päärynä parasta ikinä, syöminen suurta keskittymistä vaativa toimenpide johon paneudutaan joka ikisellä solulla.

Tänään on viimeinen vanhempainvapaapäivä, ylihuomenna menen töihin. Kaikki ne turhautuneet kuukaudet kotona... Nämä aurinkoiset, ihanat päivät... Alati kasvava varmuuteni äitinä - alati kasvava tyttäreni, joka ei ole enää ikinä avuton pieni vastasyntynyt joka ääni väpättäen itkee kuulostaen rikkoontuneelta työkoneelta, joka nukkuu 20 tuntia päivässä, joka on omassa vastasyntyneen autistisessa kuplassaan, jonka painoa punnitsen sairaalassa, 2875 grammaa, kirjaan luvun ylös ja itken, rakas pieni vauvani älä katoa. Rakas pieni vauvani oletko sinä totta... Nyt: syvä helpotus, syvä syvä haikeus... Aika menee eteenpäin, kaikki on katoavaista.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kynnyksellä

Kahden viikon blogitauko. Sen aikana olen...

... ollut viikon Savossa vanhempieni luona. Joka päivälle kyläilyjä, mummoni, molemmat kummipojat, ystävä, serkku ja sitten vielä toisen serkun lakkiaiset. Tulin viikon loppua kohden flunssaan ja se yhdistettynä sosiaaliseen ähkyyn ja Naken vain äiti kelpaa -eroahdistukseen nukkumaanmenotaisteluineen saivat oloni tuntumaan "loman" päätyttyä aika nääntyneeltä.

... parantunut flunssasti ja tänään, tänään menen kahden viikon tauon jälkeen salille kunhan Ville tulee töistä.

... viettänyt ihanan viikon täällä kotona Helsingissä! Kesä palasi takaisin ja on tehty joka päivä siskoni (joka jo saapui meille auttamaan Naken hoidossa ja on kesän yli) ja Naken kanssa pitkiä, hikisiä, päämäärättömiä kuljeskeluita. On naurettu paljon ja Nakke relasi kotiin päästyään niin, ettei esim. vessaan menoni aiheuta välitöntä narinaa/ maailmanlopunitkua. Eilen hän valvoi melkein yhdeksään, kun käytiin illalla perheen kesken ystäväni pojan kolme-vee partyissa ja löyhä päivärytmimme vähän siirtyi myöhemmäksi, ja kikatteli sylissäni kuin viimeistä päivää. Ihana ihana ihana ihana ihana ihana tyttö!

... ollut haikea maanantaina alkavien töiden johdosta. Nyt, kun on kesä ja kaikki niin ihanaa, kepeää, aurinkoista, tuntuu että voisin jatkaa tätä kotonaoloa vaikka maailman tappiin. Köllötelyä aamulla vauva kainalossa, kuljeskelua ympäriinsä kuumilla kesäkaduilla, huoletonta, onnellista, hyvää. Mutta, no, tottakai minusta tuntuu tältä kun tämä on loppumassa, tätä siirtymät meikälle teettää. 

... suunnitellut tälle illalla baarireissua siskoni kanssa mutta luopunut kuitenkin suunnitelmasta. Vielä ehtii, kesä on alussa, nuoruus, kaikki. Sen sijaan menemme huomenna Villen vapaapäivänä perheen kanssa Vantaan Kuusijärvelle retkelle.

... täyttänyt 28 vuotta ja viettänyt ihanan synttäripäivän. Paljon ulkona auringossa olemista, paljon naurua, paljon rakkautta. Muutamia mieltä lämmittäviä lahjoja siskoilta ja Villeltä sekä Villen antamat 20 ruusua ja sanat "Tän verranhan sä täytitkin". (Siskoni pyrskähdys tihkui pilkallista huvittuneisuutta mutta minuun ukkokullan siirappisuus upposi kuin veitsi voihin ja tiedän, että tulen vaalimaan noita sanoja ja koko tuota ihanaa päivää mielessäni vielä pitkään.)

... miettinyt, mistä aloittaisin lukemisen. Uusimmasta Trendi-lehdestä jonka tilasin ja joka kopsahti tällä viikolla postilaatikkoon, jommasta kummasta synttärilahjakirjastas (Kjell Westö: Kangastus 38 vaiu Leena Lehtolainen: Jonakin onnellisena päivänä) vai kirjastoon saapuneesta varauksestani (Pauliina Rauhala: Taivaslaulu). Mietintä jatkuu!

... Maalannut pirtinpöytäkalustomme valmiiksi. Nyt on raikkaan valkoista ja lopputuloksesta tuli jopa tasaisempi kuin tekovaiheessa ajattelin (odotukset eivät tosin olleet kovin korkealla).

... ollut sydämeni jokaista sopukkaa myöten kiitollinen siitä, miten hyvin asiat ovat ja että saan elää juuri tätä elämääni.