torstai 26. kesäkuuta 2014

Työstä, arjesta ja vähän juhlastakin

Hauska tappa vanha tuttu, eli oma unhoon jäänyt blogipoloiseni. En voi sanoa olevani kiireinen, ehdin katsoa televisiotakin (=pätevä kiiremittari kenelle tahansa), mutta toki työn myötä päivät ovat aivan uudella tavalla täynnä. Herään 05:30, tulen töistä 15:30, olen tytön kanssa tämän nukkumaanmenoon asti. Alkaa oma aikani, jolloin siivoan pahimmat paskat piiloon ja, ah, katson sitä televisiota. Tällä viikolla olen myös pitkästä pitkästä pitkästä aikaa puhallellut liekkiä rakkauteeni lukemista kohtaan ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulu tarjoaakin tähän aika roihakkaa bensiiniä.

Päiväni, arkeni, elämäni, kuulostaa niin surkean tylsältä noin luetteloituna, vaikka oikeasti se on täynnä Hetkiä isolla h:lla ja elämä tuntuu taas siltä miltä pitääkin, minä siltä miltä pitääkin. Ensinnäkin, rakastan nykyään aamuja - noh, en sitä hetkeä kun kello soi, sentään, mutta kun saan itseni ylös ja edessä on iki-iki-ikioma tunti, jolloin juon vaniljanmakuista kahvia, meikkaan rauhassa, syön aamupalaa ja selaan nettiä. Töihin ajellessani kuuntelen YleX:ä ja nauran ääneen Ilen ja Matin jutuille.

Töissä taas... Olen tehokas, olen täynnä tarmoa, olen läsnä, teen virheitä, opin virheistä, kohtaan joka päivä tilanteita joissa en tiedä mitä tehdä. Selvitän ja hoidan tilanteet, tyhjässä toimistossa tuuletan itselleni. Soitan miljoona puhelua. Nostan vuoteesta, annan aamupalaa, silitän hiuksia, kuuntelen huolia. Juttelen työkavereiden kanssa, nauru pulppuaa kepeänä; käyn valmiiseen pöytään, työkaveri pyöräyttää keiton kaveriksi tuoreita sämpylöitä. Vertaan itseäni vuoden takaiseen työminääni: olen nyt rauhallisempi, varmempi itsestäni työntekijänä ja työkaverina, olen enemmän läsnä. Vuoden tauko teki hyvää, sittenkin, äitiys on juurruttanut minuun vakautta ja piirtänyt asiat selkeään perspektiiviin.

Koska kotini ei enää ole linnani en myöskään suhtaudu siihen kuin neuroottinen kuningatar. Uskotteko, meillä on jopa sotkuista! En todellakaan jaksa enää imuroida kahta kertaa viikossa eikä elämäni merkittävyyden mittarina ole se kuinka vessanhanat kiiltävät niin että silmiä särkee, ja pölyyn voi välillä piirtää nimmarinkin. Koska... Jos olen noin viisi Naken hereilläolotuntia kotona, en todellakaan halua käyttää aikaa siivoamiseen. Minun arkeni on tyttäreni lapsuus.

Juhannus oli ihana, perinteikäs sukujuhannus. Lapsia ja aikuisia, Nakke-pieni siinä katraan nuorimpana kierimässä maton laidalta laitaan ja kiekumassa käheällä äänellään. Join yhden vaivaisen lasin punaviiniä ja jouduin jättämään saunan ja kokon väliin Naken unipäivystyksen vuoksi, mutten vaivautunut kaivelemaan marttyyrinkruunua esiin pölyn alta, koska näin tämä elämä vain nykyään menee. Arvostan kovasti sukuani, sitä miten ihmiset haluavat kokoontua yhteen, miten on aidosti hauskaa ja miten siihen hauskaan ei tarvita kännäämistä.

Siskoni on ollut meillä kuukauden ja hänen kanssaan meillään on ollut hauskaa, hyvää, leppoisaa, luontevaa, hyvää yhteistä aikaa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, miten hän tuli meille kesäksi hoitamaan Nakkea, mutta kiitollisuuteni ei ole vääristänyt suhdettamme. Olen kiitollinen, koska olen, mutta välimme ovat entisenlaiset. Se on sisaruudessa ehkä parasta - suhde ei oikein voi syventyä eikä uskoakseni väljentyäkään, koska se on jo aikojen alussa taottu niin läheiseksi yhteisten leikkien, riitojen ja ylipäänsä jatkuvan yhdessäolon myötä.

Tiistaina heräsin hampaat kalisten ja maha ikävästi krampaten. Luulin jo olevani raskaana, mutta kramppien jatkuessa ikävinä eiliseen ja lämmönkin pysyessä koholla kävin eilen Villen patistelemana ja kuskaamana työterveyslääkärissä ja minulla onkin joku suolistobakteeri. Tai näin lääkäri arveli vatsakivun ja kohollaan olevien tulehdusarvojen perusteella. Kerran kesässä vatsavaivailu taitaa olla meikän uusi perinne; viime kesänähän vietin viisi päivää Haartmanin sairaalassa osastolla ruokamyrkytyksen vuoksi... Olen nyt antibioottikuurilla ja sairauslomalla ja lääkäri vielä lähtiessäni korosti, ei töitä, ei suursiivousta, ei kukkapenkin kitkemistä. Lepoa, hyvä nainen, lepoa. Tuntui hölmöltä jäädä kotiin kun olin jo kaksi päivää kramppeineni töissä nuohonnut, mutta hyvähän se on tietysti levätä. Otettiinkin Naken kanssa päiväunet yhteisen peiton alla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs mietit?