Hullu pyöräilijänainen määrää unikoulun

Ihana kevät ulkona, ja tässä sitä kökitään kotimökissä pienen kuumepotilaan kanssa. Tai tänään oli ensimmäinen kuumeeton päivä ja otettiin heti tilaisuudesta vaariin ja käytiin läheisellä kotieläintilalla ihmettelemässä possuja, vuohia, kanoja ja lampaita. Järkeilin, että ei se haittaa tee Nakelle istua lämpimästi puettuna rattaissa lempeässä kevätilmassa. Toivottavasti järkeilin oikein... Itselleni ainakin teki hyvää tuo pikkuinen retki perheen kanssa. Muutun äreäksi jos noita ei ole tarpeeksi usein.


Nakke ulvoo parhaillaan sängyssään eli toisin sanoen on päikkäreillä. Viime yö oli niin itkun, pyörimisen, kiehnäämisen ja höpöttelyn tayteinen että sain siitä sisua aloittaa taas unikoulun. Viimeksi kesti vajaan viikon että Nakke tottui nukkumaan yönsä omassa huoneessa, mutta nyt sairastelujen myötä on yö yöltä tullut aikaisemmin ja aikaisemmin meidän viereen. Pistäytymisunikoulu oli ainakin viimeksi toimiva eli sillä mennään taas... Lasten kanssa ei pääse pitkästymään kun aina tulee jotain uusia vaiheita. Ja painokelvoton sana tähän.


Tämä on sairastelun ohella ollut ystävien ja liikunnan viikko. Tiistaina sain meille ystäväni pienen vauvansa kanssa ja keskiviikkona olin naapurikaupungissa toisen ystäväni luona. Liikuntapuolelle kuuluu kaksi kävelylenkkiä, toinen noin kahdeksan-yhdeksän kilometriä, toinen ehkä kuusi. Perjantaina heittäydyin sitten aivan hurjaksi js pyöräilin työmatkat! Kumi oli tyhjä ja satula liian matalalla eli voin kertoa että kyllä tuntui reisissä! Paluumatka kesti puoli tuntia pidempään kuin yleensä, olin vasta puoliltaöin kotona. Meni vierasta metsätietä jossa ei ollut edes valoja ja renkaan tyhjyydestä johtuen jouduin taluttamaan kaikki ylämäet. Jossain vaiheessa oli pakko nauraa, hullu pyöräilijänainen is back in town.

Väsymystä ja liikuntayritelmiä

Pikainen päivitys ennen kuin uni korjaa. Hemoglobiini on raskauden myötä pudonnut alas ja olen iltaisin inhottavan väsynyt. Tietysti voi olla osansa jo viikon jatkuneilla katkonaisilla unilla: Ensin oltiin Naken kanssa vanhemmillani ja neiti hammasvaiva valvotti puolen yötä, sitten koittivat yövuorot ja niiden jälkeenpä Nakke-pieni tulikin kuumeeseen.


Kävin tänään tunnin mittaisella kävelyllä ihanassa kevätauringossa. Nyt alaselkä jomottelee ikävästi mutta kävelyn aikaan kävi ihme juttu, kun napakoista supistuksista parhaani mukaan piittaamatta tarvoin vaan menemään ja äkkiä supistukset loppuivatkin. Yritän nyt sisällyttää viikkoihini ainakin kolme tuntia liikuntaa, koska en tunne sitä sohvalla löhöävää hiilareita mussuttavaa hapannaamaa enkä kyllä välitä tutustuakaan. Vaikka lihonkin koko ajan niin kyllä vain liikunnasta tulee hyvä mieli, ja omaan itseen on helpompi suhtautua suopeasti. Vauva on vissiin samaa mieltä koska aloitti juuri oikein kunnon iltajumpan.

Blogivinkki, univelkojen makselua, kehonkuvapohdintoja ja pieniä lastenkasvatuksellisia myönnytyksiä

Yövuorossa taas. Kolme tuntia vielä ja pääsee kotiin nukkumaan. Kesäaikaan on kiva valvoa kun  tähän aikaan on jo ihan valoisaa, hyvin jaksaa. Nyt tuo verhojen takana roikkuva pimeys oikein hönkii että nukkumaan nainen, mitä sä täällä pimeässä valvot...

Ihan kivasti olen kyllä viime päivinä saanut univelkoja makseltua. Torstaina Ville nousi Naken kanssa ja hurraa, nukuin puoli yhteentoista! Ihan säikähdin kun heräsin. Oli ihana levännyt olo, päässä ei surissut eikä silmiä särkenyt vaan tunsin varpaita ja sormenpäitä myöten miten olin voimissani. Mahtava tunne. Uni tulikin kipeästi tarpeeseen, edellispäivänä töissä muun muassa puhuin mitä sattuu ja illalla rapsan pitäessäni unohdin asiakastietojärjestelmän salasanan!

Eilen nousin reippaana kello kuusi Naken kanssa ylös ja jo yhdeksältä olimme matkalla asioille. Käänsin pitkästä aikaa Naken rattaiden kopan kasvot menosuuntaan ja hänpä innostui niin että aivan hihkui. Nuha vaivaa vieläkin ja siitä - toivottavasti - nuo oksettavan aikaiset aamuherätyksetkin johtuvat, mutta yöt ovat olleet jo tosi rauhallisia. Iltaisinkin Nakke nukahtaa nopeasti mutta herää heti jos hänet yrittää siirtää omaan sänkyyn, joten sohvalla goisija on palannut. En vain jaksa pitää mitään unikoulua, en vain mitenkään jaksa.

Tehtiin eilen hampurilaisia, taisin syödä neljä. Öhm... En yhdellä istumalla sentään. Täällä töissä leivoin aivan todella maistuvaa ja helppoa omenapiirakkaa tällä ohjeella. Olen nyt aivan ihastunut tuohon Nainen talossa -blogiin, bloginpitäjällä Katjalla on hurmaava tyyli kirjoittaa. Sattui niin hauskasti että matkustaessani taannoin Vaasasta Helsinkiin junassa edessäni istui tuon Katja-bloginpitäjän äiti, ja hän suositteli blogia kanssamatkustajalleen kehuen sitä "tosi kivaksi". Minä sitten korvat hörössä nappasin nimen ylös ja aloin jo matkalla lukea blogia. Siitä tuli kyllä jo pikkuisen stalkkeriolo.

Eilen kävin kaikkien herkkujen vastapainona kuntosalilla. Siellä oli juuri samaan aikaan miesten kuntopiiriryhmä. Ensimmäiset kaksi minuuttia ajattelin, miten onkin seksikkään testosteroninen tuoksu, mutta sitten ilma kävi yhtäkkiä raskaaksi kaikesta siitä, öhm, testosteronista, ja lopulta sain kärsiä päänsärystä pitkälle iltaan. Sain kuitenkin ihan napakan jalkatreenin tehtyä, ja juoksin 4,5 kilometriä matolla. Joten voinen olla tyytyväinen itseeni.

Olen miettinyt Naken varpaattomuudesta, että hänelle itselleen se on - toivottavasti ja myös oletettavasti - luonnollinen ja itsestäänselvä osa kehoa, kun vain me vanhemmat osaltamme osaamme vahvistaa tuota luonnollisuutta. 95 % varvasajatuksistani ovat myönteisiä ja kepeitä, tyyliin eipä se arkeen vaikuta, hänen jalkansahan on söpö, tuo nyt on pientä, tuo nyt on vain esteettistä ja se on aivan katsojan silmissä. Mutta välillä jäljelle jääneet viisi prosenttia ilmoittelevat itsestään siihen tyyliin että en jumankauta taas jaksaisi selostaa mistä johtuu ja miksi ja mihin vaikuttaa ja mihin ei. En jaksa yhtään pitkää katsetta. Muilla ihmisillä on kyllä todella suuri valta siihen, miten asioista ajattelemme, sanoipa kuka mitä hyvänsä. Äitinä minusta on kamalaa ajatella, että jotakuta kiinnostaisi Nakessani ensin varpaat tai niiden puuttuminen. Noin upeassa tytössä pari pikku varvasta! Tietysti aina voi laittaa sukat ja välillä laitankin, kun pääseehän niin helpommalla. Vaikka sekin tuntuu vähän hölmöltä.

Menemme ensi viikolla perheen kanssa Villen ja minun kotikonnuille. On ihanaa. Etenkin se, että perjantaina lähdemme Villen kanssa kahdestaan ulos ja Nakke jää elämänsä ensimmäistä kertaa yöksi hoitoon! On ihan eri toista minunkin lähteä rimpsalle kun tietää, että on vapautettu mahdollisista yöheräilyistä ja todennäköisestä aikaisesta aamusta. Sitähän saattaa suorastaan rentoutua.

Aamulla ollessamme Naken kanssa asioilla ostin ekstemporee meille leipomokojusta munkkirinkilän, jonka pistimme kahteen pekkaan bussia odottaessamme. Niin aukesi Nakke-pienen suu kuin linnunpoikasella ja vaikken varsinaisesti onnistellut itseäni äitinä, niin koin kuitenkin ihan oikeutetuksi tuon herkulla lahjotun kitinättömän tuokion. Niin ne lastenkasvatukselliset periaatteet komeasti sortuvat... En taida olla kovin hyvä kasvattaja, olen lepsu ja huono kestämään huonotuulisuutta. Mutta toisaalta olen aika lempeä ja hyväksyvä. Ja annan ihan ältsisti hellyyttä ja rakkautta. Pitää antaa itselle armoa.



Pizzanaaman kuulumiset

Voi kun on suloisesti pakarat, sisä- ja ulkoreidet, kyljet, hauikset ja melkeipä oikeastaan koko kroppa kipeänä eilisen salireissun myötä. En ole masokisti (oi rakkaat lukijani), mutta tuollainen kuntoilemalla hankittu lihaskipu tuntuu kyllä erinomaisen makialta välillä. 

Laitoin viime yöksi kasvonaamion kasvoilleni ja heräsin aamulla kasvot punaisina heloittaen, siellä täällä sellaisia koholla olevia punaisia laikkuja. Kiva pikku allerginen reaktio, ei ihan sellainen "heleä ja hyvin kosteutettu" lopputulos mitä hain... Ihoni on kamalan herkkä nykyään, mutta kun tuo naamio oli  luomua niin ajattelin että olisin sen kestänyt. Vaan väärässäpä olin. Onneksi tänään ei ole menoja, mitä nyt aamulla käytiin Naken kanssa kaupassa. Kunhan Ville tulee töistä grillataan, jee! Kotipihassa ei haittaa vaikka naama on kirjava kuin mikäkin pizza.

Nakke-tyttönen treenailee liikkumista. Tällä hetkellä repertuaaliin kuuluu kääntyminen selältä mahalle ja takaisin selälleen, selällään jaloilla itseään eteenpäin potkuttelu, mahallaan akselin ympäri pyöriminen sekä enemmn tai vähemmän innokkaat konttausasentoharjoitukset. Pylly ja maha nousee jo hienosti, välillä taas koko yläkroppa käsien varaan, mutta liikkeiden yhdistäminen ei vielä onnistu. Välillä Nakke saattaa pötkötellä jumppiensa välissä kymmeniä minuutteja poski mattoa vasten, sitten taas jaksaa! 

Olen huomannut, että valitan Villelle asioista joita itsekin teen. Esimerkiksi inhoan kovasti, jos hän jää katsomaan telkkaria minun mentyäni jo nukkumaan, ja aamulla ensimmäinen mitä näen alas tultuani on repsottavat sohvatyynyt ja levällään lötköttävä torkkupeitto - eli juurikin se näky, jonka tänä aamuna kohtasin jäätyäni itse eilen tv:ta katsomaan. ;-) Keittiösotkutkin ovat hänen jättäminään ihan helvetin ärsyttäviä, vaikka jotenkin kummasti ei ne itse jätetyt sotkut sillä tavalla häiritse.

Vappujuhlintaa, perhekeskeisyyttä ja autokauppoja

Voi voi mikä kirjoitustauko! Voi voi mitä kuulumisia ja tapahtumia, ja minun nykyisellä hataralla muistillani kuinkahan tulee kerrotuksi. Nakke heräsi aamulla kello 04:30 (!!) virkeänä kuin peipponen, ja epätoivoisten tassutteluyritysten jälkeen nappasin tytön kainaloon, jolloin nukuimme pätkissä ehkä jonkun 45 minuuttia. Tästä tulee piiiiitkä päivä. Tänään tarvitaan kahvia, paljon kahvia. Taivaalle kiitos ensi yönä ja huomisaamuna saan nukkua, kun on Villen vauvavuoro. 

Vappu on ollut minulle aina melko yhdentekevä juhla ja tuntuu, että monelle suomalaiselle se on vain syy vetää pää täyteen ja käyttäytyä kuin dorka. Ei minun palani kakkua, siis. Paitsi tänä vuonna, kun tarjoutui yllättävä mahdollisuus lähteä itsekin vetämään päätä täyteen (heh) ja ihmettelemään kaupungin vappuhulinoita. Saatiin nimittäin Villen täti meille lapsenvahdiksi. Meillähän ei pahemmin lapsenlikkakandinaattja täällä Helsingissä ole, mutta nyt kun olemme vähän uudelleen lämmittelemässä suhdetta tuohon sukulaiseen toivon, että häntä voisi joskus muulloinkin pyytää avuksi. Sen verran virkistävää oli vähän pyörähtää ulkona kaksin oman ukkokullan kanssa.

Ennen illan radalle lähtöä kävimme päivällä koko perheen voimin parilla kirpputorilla. Ostettiin keraaminen amppeli takapihalle, silkkihuivi mulle ja Aku Ankan taskukirja Villelle. Kotiin päästyämme Ville alkoi istuttaa siemeniä multaan (onneksi vältyitte vitseiltä, miten ihmistaimenen siemeniä löytyy omasta takaa, heh heh :-D ) ja kyllä nyt kelpaa odotella satoa! Minä olin edellisenä päivänä ostanut torilta orvokkiamppelin ja piha on nyt aika kivan näköinen. Saatiin muuten paaaaljon huomiota taas Naken kanssa amppeli- ym. ostoksilla pyöriessämme, kun useat vieraat ihmiset tulivat ihmettelemään ja ihastelemaan pikkuista Nakkeani kantorepussa. Naken koko herätti ihmetystä, eräidenkin rouvien tuntui olevan mahdotonta uskoa tyttöäni kahdeksankuiseksi. Yksi kuuden lapsen isä sanoi, että "ne on tuossa vaiheessa vielä kivoja, sit menee hirveeksi". No kiitos rohkaisusta!

Takaisin vappuun, Villen tädin tultua grillasimme ja söimme oikein pitkän kaavan kautta kuulumisia vaihtaen. Olin päivällä tehnyt valmiiksi perunasalaatin ja fetasalaatin ja sitten oli nakkeja, makkaraa, maissia, halloumia ja hyvää tuoretta leipää. Jälkkäriksi kahvia, munkkia, simaa. Naken nukahdettua suuntasimme Villen kanssa kohti naapurilähiöiden baareja ja kylläpä hujahti muutamat oluseni päähän pitkän tauon jälkeen. Piti ihan käydä pizzalla ennen kotiinlähtöä, että vähän sai kuuppaa selväksi. Puoliltaöin lapsenlikkamme oli vapaa lähtemään kotiin runsaiden kiitosten saattelemana. Sitten ei kyllä kauaa tarvinnut unta odotella!

Seuraavana aamuna lievästi sanottuna väsytti, kun Nakke tillitti hereillä jo siinä kuuden aikaan. Heti saatuani hänet päivän ensimmäisille unille yhdeksältä kävin itsekin nukkuamaan, ja herätessäni oli jo ihan hyvä ja virkeä olo. Päivällä lähdettiin koko perheen voimin Hakaniemeen vapputoria ihmettelemään. Bussissa meitä ihmeteltiin, kun Nakke oli taas repussa ja parinkin eri henkilön toimesta taivasteltiin, että voiko oikeasti olla jo kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö... Yksi vähän vapputunnelmissa oleva mies epäili viikon ikää. Viikon! Hän tosin kysyi myös "onko se poika", mikä oli ehkä vähän hölmö havainto vaaleanpunaiseen ja punaiseen pukeutuneesta tyypistä.

Torilla esiintyi Miljoonasade, joilla kyllä oli aika hyvä meno! Olisimme varmasti viihtyneet pidempäänkin, ellei olisi ollut niin hyinen merituuli joka tunkeutui luihin ja ytimiin ja vähän laski fiilistä. Kierrettiin äkkiä kojut, minä ostin metrilakua, tapasimme sattumalta työkaverini ja sitten suunnattiin Hämeentielle yhteen piskuiseen pizzapaikkaan. Pizza puoliksi ja lämpöä kylmettyneeseen kroppaan, kyllä kelpasi. Naken kanssa on kiva käydä oikeastaan missä vain, kun hän vieraissa paikoissa tykkää vain istua sylissä, olla vain. Hermoromahdukset, maailmanlopun itkut ja mulla on tyyyyylsääääää! -kitinät säästetään sitten kotimökin seinien sisään...

 

Kotona ei ehditty kauaa vanheta, kun vanhempani ja siskoni tulivat kylään. Ilta hujahti kuulumisia vaihtaessa ja grilliruokaa pupeltaessa. Naken mentyä nukkumaan käytiin äitin kanssa juoksemassa, ja sitten olikin ihana ottaa lasi viiniä ja nuokkua sohvalla telkkaria katsellen. Seuraavana aamuna Nakke heräsi taas tyylilleen ominaisesti varhain, mutta äiti sitten haki hänet ja saatiin Villen kanssa vielä vähän jatkaa unia. Tekikin hyvää, kun olin yöllä joutunut valvomaan, ensin Naken itkeskelyn takia, sitten Winstonin Kusipää-kissa kiertueella -show:n vuoksi. Kiertue alkoi sänkyni vieressä maukumisella, ovien lykkimisellä auki, huipentui kovaääniseen oksentamiseen makkarimme kynnykselle, jatkui suvantovaiheen jälkeen tappavan hajuisten kakkojen vääntämisellä ja loppununmerona sisälsi vielä yleistä kolistelua alakerrassa. Bravo bravo bravo, estradi otettu onnistuneesti haltuun! Olin niin kiukkuinen että kesti hyvän tovin päästä takaisin uneen, ja sitten kuuluikin pinnasängystä VÄÄ...

Aamuhommien jälkeen lähdimme äitin, siskon ja Naken kanssa Vantaalle vahinkotavarakeskukseen ja Prismaan. Hohdokasta, I know. Ugelit lähtivät autokaupoille. Sillä aikaa kun me naiset saimme hyvän liikunnan parin tunnin kävelyllämme ja teimme kaikki kivoja vaatelöytyjä (ostin kahdet farkut! Ne mahtuivat! Hurraa, hurraa! Läski sulaa!) ostaa päräytti Ville meille auton. Nyt kelpaa! Vanha oli sen verran ruosteinen ettei olisi enää läpäissyt seuraavaa katsastusta, ja onhan se Nakenkin kannalta kiva että on vähän uudempi ja turvallisempi menopeli. Saimme vanhasta vaihdossa 600 euroa, mikä on satasen enemmän mitä vuosi sitten siitä maksoimme. :-D Pitää joku päivä käydä koeajelulla. Ei yhtään kiinnostaisi opetella kaiken maailman nipukoia ja napukoita, vanha auto oli niin tuttu. Vaikka äkkiähän tuo uusikin tutuksi tulee.

Autokauppojen jälkeen kävimme porukalla Malmilla ravintola Hollywoodissa syömässä. Voin suositella tuon yhden käynnin perusteella. Siisti paikka, mukava henkilökunta, melko edulliset hinnat. Syötiin kaikki pizzaa, Villen ja mun kolmas peräkkäinen pizzapäivä... Nakke-murunen nukkui vaunuissaan koko aterian ajan. Kotiin päästyämme perhe lähti kahvin jälkeen kotimatkalle, Ville hävisi rakkaan autonsa luokse ja minä touhusin Naken kanssa iltahommat. Sitten vielä 45 minuutin hölkkä illalla ja kyllä sänky kutsui. Huomenna menen ehkä aamuvuoroon töihin, pomo ilmoittaa tänään onko tarvetta. Olisipa! On ollut niin vauhdikkaita päiviä että koti tuntuu tylsältä, haluan lisää menoa ja meininkiä.

Kausiluontoista

Lapsilla tuntuu aina olevan kaiken maailman vaiheita ja kausia. Sanon tuon vajaan kahdeksan äiti-kuukauteni syvällä kokemuksella ja toivon olevani väärässä. Tähän mennessä Nakella on ollut muun muassa tiheän imun kausi ("olen pirun kiukkuinen ja haluan tissiä vartin välein, yritän kaikin keinoin repiä äidin kappaleiksi pikku kynsilläni."), en nuku päikkäreitä -kausi (kolmen kuukauden kypsässä iässä; johan sitä siinä vaiheessa sietääkin lopettaa), vierastuskausi, haluan läpi yön vartin välein syliin -kausi, rintaraivarikausi, kanna minua koko päivä repussa paska äiti -kausi ja en viihdy lattialla -kausi. Nyt uusimpana on meneillään sellainen vaihe, että Nakke alkaa itkeä sydäntäsärkevästi kun Ville tai minä poistutaan näköpiiristä. Se oli hellyyttävää, kun Nakke ensimmäisen kerran tirautti itkut töihin lähtevän Villen perään, mutta nyt, kun tänäänkin on ollut ihan agenttitason harhautusta vaativa operaario päästä esimerkiksi vessaan, on ollut hellyyttävyydet kaukana. Nukkumaanmenokin oli oikeaa viiden tähden viihdettä, kun yliväsynyt tyttö parkui hysteerisenä unensa läpi äitiä. Uh. En ole ikinä ennen ollut näin tarvittu.

Päivällä käytiin tyttöseni kanssa kahden tunnin (!!) mittaisella kävelylenkillä. Otin miss läheisriippuvaisuuden reppuun ja niin sitä mentiin. Ihana oli pitkästä aikaa harrastaa tuota rintareppuilua ja Nakkekin tuntui nauttivan - torkkui välillä poski nyrkkiä vasten ja katseli muuten maisemia. Hän on huvittavan näköinen pikkuisissa aurinkolaseissaan, oikein sellainen pikku kovisvauva. Loppumatkasta kenkäni alkoi hangata askel askeleelta kipeämmin ja nyt on mojova rakko pikkuvarpaassa. Muutenkin on jalat aika muusina ja pahoin pelkään että tämä on vasta esimakua, kävin nimittäin aamulla kuntosalilla ja tein raskaan jalkoihin keskittyvän treenin. Onneksi ensi yö ja huomisaamu ovat Villen Nakke-vukeja, saan rauhassa lepuuttaa.

Olisi vielä vaikka mitä juttua, mutta ihan totta nukahdan kohta tähän sohvannurkkaan. Pikaisesti vielä sitä ennen:

- Päästään Villen kanssa vappuna kahdestaan ulos!

- Paino päivällä salilla: 82,40 kg.

- Saan ystäväni meille huomenna kylään.

- Kävin yöllä melkein unissani juomassa cokista, kun heräsin janoon. Siis vettähän ei tietenkään voi juoda.

- Äiti ja isä tulee meille viikon päästä!

Tylsyydestä rakkauteen ja takaisin

Viimeiset pari päivää ovat olleet kammottavan tylsiä. Hyvää perusarkea, kiireetöntä olemista, sopivassa suhteessa työtä ja lepoa. Sellaisia päiviä joita varmaan töihin palattuani kaipaan, mutta jotka nyt saavat minut melkein kirkumaan turhautumisesta. Tai saivat, koska äsken vietettiin niin ihana iltahetki Naken kanssa, että nyt on vain tosi rauhallinen ja vähän väsynyt mieli. Keinuttiin vaan pitkä tovi sylikkäin kiikkustuolissa, molemmat unen ja valveen rajalla; silittelin tyttäreni täydellisiä hiuksia ja täydellistä piskuista selkää, hän näpersi paitaani, oltiin vain. Tuli ihanasti mieleen se kun hän oli pieni vauva ja aina vain kannoin häntä repussa. Nyt ei olla pitkään aikaan oltu noin, ilman mitään tekemistä, mutta pitäisi varmaan ottaa tavaksi. Tuollainen hetki, johon tiivistyy kaikki maailman aika.

 

Olen taas vaihteeksi rahallisesti aika peeaa ja harmikseen monet kosmetiikkakapistukseni alkavat loppua. Tehtiin eilen Naken kanssa retki Vantaalle Vahinkotavarakeskukseen ja hurray for virolainen halpakosmetiikka, kahdeksalla eurolla sain hiuslakan, käsivoiteen, kropparasvan ja meikinputsarin. En ole koskaan ollut mikään luksusmerkkien käyttäjä, mutta kyllä töissä ollessani saatoin helposti pistää vaikka 70 euroa kosmetiikkaan ja kaiken maailman rasvoihin ja hiusjuttuihin. Mutta jos nuo halpajutut toimii niin taidanpa rueta jatkossakin ostamaan niitä. Ei ne edes näyttäneet niin halvoilta seistessään uljaina kylppärissämme (, vakuutti köyhä nainen itselleen).

Sain eilen jäädä nukkumaan Villen hoitaessa aamuvukin. Samoin Naken yöheräämiset olivat hänen vastuullaan. Havahduin pari kertaa mutta sain heti unta, ja voi taivas miten ihanaa oli kun ei tarvinnut nousta! Ja sitten sai vielä jäädä nukkumaan, oi oi. Otetaan tuo tavaksi parina päivänä viikossa, paitsi tietysti jos Villelle siunaantuu kovasti aamuvuoroja.

Eilen kahvakuulailin, tänään kävin aamuhölkällä. Voin siis hyvillä mielin syödä nyt pizzaa niin että maha repeää, eh.

Pääsiäisloman jälkeen

Taas vähän kirjoitustaukoa. Olin pääsiäisen vietossa vanhempieni luona, mukanani tietysti Nakke ja kerrankin yhtaikaa myös molemmat siskoni. Stressasin etukäteen jotenkin ihan hirveästi, kun oli taas jos jonkinmoista kyläilyreissua tiedossa - kiroilin kuin merimies miten on se helvetti kun pitää matkustaa yli 300 kilmoetrin päähän ja sitten singota paikasta toiseen kuin minkäkin lukujärjestyksen mukaan. Ja sitten kaikki asettuikin kivasti, niin kuin aina, ja kullekin päivälle sattui yksi kyläreissu, joka toikin mukavaa vaihtelua vanhempien luona oloon. Ehdin osallistua rakkaan kummipoikani synttäreille, käydä toisen luona kahvittelemassa ja ihmettelemässä uutta playstation-peliä, viettää pitkän läminhenkisen päivän mummon seurassa ja käydä Villen vanhemilla, eli Naken mummolassa. Nyt yritän takoa kallooni etten enää stressaisi noista reissuista, koska jos perästä kuuluu miten en tullut käymään niin hei: saa meillekin tulla. Nykyään Nakella on jo sen verran rytmiä verrattuna autistiseen pikkupikkuvauva-aikaan että pitää aina vähän miettiä reissut suhteessa uniin ja syömisiin, ja sitä paitsi, enhän minä tuonne kotikonnuille mene mitään sukulais- ja ystäväpassia suorittamaan vaan nauttimaan vähän lomasta itsekin.

Naken vierastus suli pois ihminen ihmiseltä, vaikka aika kovasti äidin tyttö hän taitaakin olla. Kyllä vieläkin jonkin verran on uusien ihmisten ujostelua, mutta toisaalta se ehkä myös kuuluu hänen hiveven varovaiseen ja uusiin asioihin varautuneesti suhtautuvaan luontoonsa. Oli kuitenkin ihanaa kuulla hänen villiä kikatustaan muidenkin kuin minun seurassa. Yhtenä iltana pikku huligaanini oli iltapalalla niin riehakkaana, että puurot vain lentelivät pitkin seiniä hänen huitoessaan syöttötuolissa valkoisessa hihattomassa vaimonhakkaajapaidassaan. Välillä kunnon päristelyt suulla ja sitten taas puurot seinään, viuuuh. Välillä jalat reteesti pöydälle ja kunnon kiljahtelut päälle... Yritin olla kuin en olisikaan, tässä vaiheessa tuntuu että tärkeintä on saada ruoat napaan ilman kauheita maailmanlopun mielensäpahoittamisia ja sellainen hyvä fiilis syömistilanteita kohtaan, ja kun ei se ei-sana vaan vielä soita pienelle mitään kelloja. Mutta en myöskään haluaisi hirveästi rohkaista moiseen hupsutteluun naurullani (vaikkei sitä aina voinut hillitäkään).

Toisin kuin olin etukäteen luullut, olen yllättävän rento äiti. Tai no riippuu tietysti kehen vertaa. Mutta ainakin vielä olen mielestäni onnistunut olemaan ihan melko epähysteerinen.

Tänään on ollut ihanan lämmintä. Kävin illalla hölkkäämässä (t-paidassa!!) ja koko lenkkireittini oli täynnä frisbeegolfia pelaavia nuorukaisia ja takapihoillaan päivää paistattavia ja tupakkaa sauhuttelevia miehiä. Naiset olivat vissiin kotona verhot visusti ikkunoissa syöttämässä pilteille iltapuuroa ja pistämässä nukkumaan... Mistä aasinsilta, mietittiin tänään Villen kanssa vähän uusiksi Naken hoito -tsydeemejä, kun minulle on kuormittunut nyt ehkä vähän liikaa, kotiäiti-statuksestani huolimatta. Onkin opettelua meille molemmille siinä, että minä peruskontrollifriikkinä ihmisenä osaan vähän höllätä, ja Ville sitten perus laiskanamukavuudenhaluisena ottaa itselleen enemmän aamuvukeja, yötassutteluita yms. Ihan lupaavasti alkoi tänään, kun otin reilun tunnin päikkärit. Väsytti ihan kamalasti, kun pääsin eilen vasta yhden maissa nukkumaan (kun tultiin vanhemmiltani vasta illalla 23 maissa) ja herätys oli taas tuttuun tapaan kello kuusi. Nyt sitten huomenna ylös nouseekin Ville ja jos vain onnistun olen vapautettu yöheräämisistä. Tällaisesta vanhemmuuden tiimityöskentelystä (<- Sori. Melkein yhtä ällöttävästi sanottu kuin "jaksuhali!" tai "se on vain tahtotilasta kiinni".) tulee ihan sairaan hyvä mieli.

Pätkii, pätkii

Juuri kun saimme sain Nakke-tytön unikoulun kunnialla päätökseen, puhkesi hänelle toissayönä ikävä nuha. Samana iltana serkkuni, jonka kanssa tapaamme noin kerran vuodessa hänen ulkomailla asumisensa vuoksi, saapui meille yökylään. Olimme juuri päässeet nukkumaan kun Nakke aloitti nuhaisen itkunsa. Puolen tunnin aikana ehdin hyssyttää häntä kolmesti, ennen kuin nappasin tytön viereen parempien unien toivossa. Nakke kun ei osaa nukkua ilman tuttia, muttei tukkoisen nenänsä kanssa voi sitä mussuttaakaan, niin ajattelin että vieressämme olisi vähän turvallisempi fiilis pikku-nuhanenän nukkua. Hyvin ajateltu, mutta käytännössä heräsin läpi yön puolen tunnin välein heijaamaan ja hyssyttämään.

Viime yönä passitin aamuvuorolais-Villen sohvalle. Tunsin ihan sellaista fyysistä kateutta katsoessani hänen sohvalle petaamaa petiään, miettien millaista olisi nukahtaa tv:n ääreen ja nukkua yön läpi. Kateus, kateus! Yö meni kuitenkin vähän paremmin kuin edellinen, ehkä n. tunnin - puolentoista tunnin välein piti herätä, ja aamuyöllä vasta otin tytön viereen.

Väsymys tekee ihmisen hölmöksi. Päivällä laitoin ystävälleni viestiin "Ihana kelli!". Mietin ja mietin mikä tuossa on outoa ja päädyin sitten siihen että ei varmaan mikään. Ystävä sitten illalla omassa viestissään naureskeli kellilleni. Maanantaina kysyin serkulta tarvitseeko hän pyyhkeen, ja kuultuani että hänellä on oma kerroin  k a h t e e n  kertaan mistä hän voi lainapyyhkeen ottaa. Kuulen, mutten ymmärrä. Tällaisia tarinoita tulee joka päivältä lisää, jos siis muistaisin ne. Käyn kamalan hitaalla. 

Päivät ovat kuitenkin olleet kivoja. Olen pitänyt itseni puuhakkaana ja saanut olla hyvässä seurassa. Serkun kanssa pyörittiin Malmilla kaupoissa ja juttu luisti ihan entiseen malliin. Ostin hiusvärin ja karkkipussin. Illaksi menimme siskoni luokse, siellä oli myös toinen siskoni ja meidän kaikkien yhteinen serkku. Ja tietysti Nakke on koko ajan siellä missä minäkin. Paljon naurua, keskusteluja, valokuvien ottamista, ihana lämmin, turvallinen, sellainen syvällisen tuttuuden ilmapiiri. On ihanaa olla seurassa, jossa saa olla oma itsensä.

Tänään oltiin Naken kanssa jo aamuyhdeksältä tönöttämässä bussissa matkalla keskustaan. Oli vähän ankea aamu, kun Nakke oli niin nuhainen rassukka, itselläni ei pää toiminut yhtään ja sitten Nakke vielä oksensi kaikki puurot ja maidot meidän molempien päälle. Bussissa huomasin että hameessakin on yrjöä, olin vaihtanut vain paidan. Hame yrjössä ja yrjönhajuinen vauva messissä tapasin siskoni, jonka kanssa vietettiin naurun ja hölmöjen juttujen täyteinen tuokio Kampin Sähkötalon Robert's Coffeessa. Voi hyvänen aika meidän juttuja, esim. "Ai sulla on vaan neljä euroo, mitä sillä muka saa?", "No keksiä", (matkien:) "No seksiä". Hehehehehehhehe!

Kotona tein ruoan ja pesin vessat ja lähdin heti Villen tultua salille. Rääkkäsin lihaksiani niin kovasti kuin taisin, tuntui ihanalta. 

Ville toi äsken mulle kaupasta kaljaa ja suklaata joten taidan vähän viipyä heidän seurassaan ennen kuin uni vie. Virkeämpää huomista toivon ma!

Viikonloppu

Nuhainen fiilis. Ajattelin kuitenkin salille mennä, jahka se aukeaa. Kipeänähän ei saa treenata, tiedän, mutta tällainen kevätnuhahan voi kestää vaikka kuukauden eli ei kai siitä vahinkoa ole, jos vähän käy huhkimassa. Tai ainakaan en millään jaksa kuukautta vain kotona nuohota! Olisin käynyt jo eilen, vaikkei olisi yhtään huvittanut. Vitkutin ja vitkutin lähtöä ja keksin kaikki mahdolliset itseni tsemppaus- ja ruoskintajutut, ja sitten, voi iloa, sali meneekin lauantaisin jo kuudelta kiinni. En varsinaisesti itkenyt pettymyksestä. Mutta tänään sitten uudella yrityksellä ja ehkä vähän suuremmalla innolla.

Leivoin eilen karjalanpiirakoita, nam! Söin noin sata.

Perjantaina käytiin perheen kanssa Seurasaaressa paistamassa makkaraa. Ihana retki! Ihana, ihana, oma pikku perhe! Ensin meinasi olla kaikkia vastoinkäymisiä, ei saatu taiteltua rattaita kasaan vaan piti ottaa reppu, alkoi sataa, tuuli oli kylmä, nuotiopaikalle matkaa. Sinnikkäästi vaan pidettiin fiilistä yllä ja niin päästiin nuotiopaikalle, sade lakkasi, Ville sai heti tulen syttymään ja eväät maistuivat makoisille. Minä imetin siellä keskellä luontoa ja tunsin olevani yhtä luonnon kanssa, osa esiäitien ketjua, ja sitten Nakke nukahti syliini tulen loimun lämmittäessä suloisesti selkää.

Hyvin maanneen naisen kuulumisia

Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia. Voi että teki hyvää! Meillä on nyt meneillään unikoulu koska yöt ovat olleet aika villejä, eivätkä valitettavasti sillä tavalla mitä ehkä ennen äidiksi tuloa... Unikoulusta kirjoittelen parhaillaan postausta ja julkaisen sen sitten kun kotimme itseoikeutettuna valtijattarena julistan unikoulun päättyneeksi, mutta nyt kuitenkin varovaiset tuuletukset ja peukun heiluttelut.

Ville kysyi eilen, en kai ole saamassa burnoutia. Tuohon diagnoosiin hän päätyi tehtyäni Villen ollessa töissä jääkaapin täyteen ruokaa, vauvalle pariksi viikoksi soseet, kodin siivouksen ja hinguttuani heti Villen kotiin töistä salille. Ei olisi kuulemma mukavaa, jos joutuisin mielisairaalaan. Vastasin että musta olis, sais ainakin nukkua. Raah, raah, raah. No ei mutta oikeasti, mitä väsyneempi keho ja mieli sitä puuhakkaampi meitsi. Inhoan lillua sellaisessa harmaassa unenhimoisessa horroksessa ja tavallaan työnnän sen väsymyksen taka-alalle hääsäilemällä kuin purkillisen piristäviä lääkkeitä napannut hilpeä ja touhukas huumeveikko.

Oli kivaa käydä salilla eilen. Juoksin 25 minuuttia juoksumatolla ja keskityin sitten lähinnä jalkoihin. Treenaamiseni salilla ei ole järin tavoitteellista tai suunnitelmallista vaan mottoni on ennemminkin jotain sen suuntaista kuin "pääasia että tulee käytyä". Käyn nykyään sen verran harvoin, ehkä kerran viikossa, että yritän tehdä monipuolisesti koko kropan läpi. Ja laitteissa siis puuskutan, en vapailla painoilla, vaikka ne vähän houkuttaisivatkin.

Eilen oli kivaa tehdä pelkkää alaosastoa ja oikein tunnen miten aineenvaihdunta rullaa kohisten, kun isot lihakset saivat kyytiä. En tietenkään kyttäile toisten salilla kävijöiden painoja tai keskity muiden kuin omaan treeniin, mutta jalkaprässissä mulla oli 40 kiloa enemmän painoja kuin mua ennen treenanneella miehellä! Mulla kyllä onkin aikamoiset broilerin reidet. Paino oli nyt 82,70. 1,8 kiloa jäljellä raskauden alun painoon. Siitä sitten vielä viitisen kiloa normaalipainoon, mutta saanen iloita tästä välietapista...

Toissapäivän vietin aamusta iltaan rakkaan siskoni kanssa. Pyörimme kaupungilla ja hengasimme täällä meillä. Paljon kahvia, ruokaa pakkasesta, paljon limua, paljon sohvalla löhöämistä ja Klikkaa mua -sarjaa dvd:ltä, paljon hauskoja juttuja. Nakkekin alkoi vähän lämmetä tädilleen, ei mennyt heti suupielet nurinpäin kun siskoni otti kontaktia. Välillä hän rohkeni suorastaan villitsemään, syödessäkin puurot lentelivät minne sattui kun Nakke intoutui kesken syömisen esittelemään isin opettamaa taputtamisen taitoa. Vielä ei taputus-ääntä kuulu mutta hienosti hän jo osaa iskeä kädet vastakkain. Söpö!! :-) Harjoitteluvaiheessa tomerasta ja keskittyneestä ilmeestä huolimatta kädet menivät usein toisistaan ohi, Naken silmin nähden havaittavaksi hämmästykseksi.

Tänään siskojen ja Nakke-tytön kanssa kaupungille syömään. Aion syödä ainakin kolmekymmentä rullaa sushia. Ainakin.

Hajanaiset kuulumiset eli juttuja liikutuksesta oman kehon arvostukseen ja ystävistä, ah, ystäviin

Mulla on nyt meneillään ystäväviikko. Meillä on ollut melkein joka päivä kaveri kylässä ja olen puhunut pitkiä ihania puheluita rakkaiden naisteni kanssa. Olen siunattu, todella olen.

Naken mielipide muihin kuin äitiin ja isiin: Apuaaaa..! Miksei maailmassa voisi olla vain äitiä ja isiä, ketä nuo vieraat tyypit on, pohtii Nakke kulmat kurtussa ja tirauttaa pienen hätääntyneen itkun. Lapsen avuttomuus on niin liikuttavaa että sydän meinaa särkyä.

Hain äsken kotihoidon tukea. Näin ei tietenkään saisi sanoa, ei, pitäisi tuntea kollektiivista ja yhdistävää vihaa paska-Kelaa kohtaan, mutta sanonpa silti: olen todella positiivisesti yllättynyt, miten hyvin lapsiperheitä tässä maassa tuetaan. Tiedän tiedän, että on valtavasti köyhiä lapsiperheitä ja se on surullista, ja tietysti se Kela-kieli on sellaista hepreaa että näin sosiaalialan ammattilaisenakin on aina ihan huuli pyöreänä, ja todellakin olen erinäiset kerrat itsekin joutunut postittamaan Kelaan selvitysten lisäselvityksiä ja maksellut ihan komeita summia opintotukea takaisin, mutta silti: se on ilmaista rahaa. Ja lapsiperheille esimerkiksi suhteessa opiskelijoihin ihan kohtalaisesti. Tuntuu ihmeelliseltä, että siitä, että hoidan oman lapseni, maksetaan minulle.

Kävin aamupäivällä hölkkäämässä. Oli aika reipas olo, kun oli sunnuntai ennen kello yhtätoista, satoi vettä ja siellä minä vain puskin eteenpäin. Parin muun hullun sekä muutamien suloisten sadeasuisten koirien muassa.

Kummipoikani täyttää ensi viikolla neljä vuotta. Huh huh, mihin tämä aika menee! Katsoimme viimeksi heillä hänen vauvakirjaansa. Osoitin kuvaa ihanasta kurttuisesta vastasyntyneestä ja sanoin, tuossa oot sinä vauvana. Eikä oo kuin äiti, väitti poika kivenkovaa eikä ottanut "mut sillähän on pippeli.."-ulinoitani kuuleviin korviinsakaan.

Millähän tuon ikäiset leikkivät? Viimeksi leikimme mm. autoilla, eläimillä sekä mielikuvituksessa ampiaista, rakettia ja lääkäriä. Hmmm. 

Pesin tänään miljoona koneellista pyykkiä. Jälkihuoltoon meni tunti viikkauksineen, vaippojen narulle ripustamisineen ja silittämisineen. Nakke leikki sen ajan tyytyväisenä matolla itseään ympäri potkutellen. Hän on kyllä niin ihana ipana että alkaa vieläkin melkein joka päivä itkettää silkasta mielenliikutuksesta, vaikka noin yleisesti olenkin sitä mieltä että kuuppa alkaa selvitä imetyshormoneista.

Tänään tirautin itkut sairaalamuistolle. Oli Naken elämän ehkä toinen tai kolmas vuorokausi meneillään ja kätilön toimesta kokeilin imettäessäni aiemmin käyttämääni verrattuna eri kokoista rintakumia. Ja siinä oli Nakke, tissi suussa ja silmät pyöreinä edes takaisin liikkuen, hyvin hämmentyneenä. Kätilö nauroi, minä nauroin, Ville nauroi, ja Nakke vaan pälyili hämmentyneenä tissi suussa eikä vain suostunut syömän, vaikka imuote oli jo aiemmin hyvin opittu. Sä taidatkin olla sellainen harkitseva tyyppi, kiva kätilö sanoi, ja nyt tämän seitsemän kuukauden tuntemisen perusteella voin sanoa, että niin kyllä taitaa olla.

Mulla on ristiriitainen suhde kroppaani. Toisaalta olen niin ylpeä ja kiitollinen siitä: se on puskenut sisuksistaan oikean elävän ihmisen, on tosi harvoin kipeänä ja se kantaa minua päivästä ja askareesta toiseen väsymättä ja valittamatta. Melkein 20 kiloa siitä on lähtenytkin raskauden ajan huippupainoon verrattua. Tuossa on siis toinen puoli. Toinen on valitettavasti se, että en ole varma kehtaanko mennä kesällä rannalla uimapuvussa. :-( Häpeän vararengasta vyötäröllä ja olen skeptinen sen suhteen, että se sulaisi kesään mennessä pois. Inhottavaa olla tällainen, kamalaa hävetä omaa ulkonäköä. Enkä häpeäkään, muuten kuin ajatellessani bikinejä ja uimarantaa. Kaksi kuukautta aikaa aivopestä mieli. Tai sulattaa se rengas. Ugh.

Tekstailemme ystäväni T:n kanssa useita viestejä lähes päivittäin. Se on ehdottomasti yksi ihana arkeani sulostuttava asia! Ei oikeastaan ole sellaista juttua, mitä en viitsisi hänelle kertoa.

Kuntoilua, kotia, perhettä

Yritän nyt nopeasti (ennen Hyviä ja huonoja uutisia - vartti aikaa) laittaa viime päivien juttuja ylös ja siinä auttakoon - tittididii - väliotsikot! Viimeksi bloggasin väitöskirjamaisen asiallisen otsakkeella ja nyt käytän väliotsikoita - onneksi sisältö on samaa jaarittelevaa shaibaa kuin yleensäkin.

KUNTOILU

Olen saanut kivaa draivia kuntoilun suhteen, mikä selittyy kevään ja valon lisäksi viime kuussa pudonneiden kilojen tarjoamalla motivaatiolla.  Maanantaina kävin aamusta ennen Villen töitä salilla, viime kerrasta olikin tasan viikko. Mulla näyttää olevan uusi maanantairutiini, jonka mukaisesti herään tuhottoman aikaisin (kiitos Naken) ja olen jo heti yhdeksältä salilla hikoilemassa. Oli kyllä kivaa reenata, mitä nyt tehdessäni sellaista pylly-liikettä missä nilkan ympäri laitetaan remmi ja remmi sitten kiinni alataljaan (?) ja jalkaa kiskotaan taaksepäin, onnistuin laittamaan paksusta satulanahasta valmistetun remmin niin tiukalle että sarjan loputtua en meinannut saada sitä pois! Varmaan viisi minuuttia ähräsin ja kyttäsin jo silmäkulmasta keneltä kehtaan pyytää apua, kun kuin taivaallisten voimien avustamana solki aukesikin. Olin kyttäilyissäni päätynyt yhteen kauniin mutta nuivan näköiseen viisikymppiseen naiseen joka aika usein sattuu samaan aikaan paikalle, joskaan en tiedä olisivatko hänen voimansa olleet sen kummoisemmat kuin omani.

Eilen ja tänään kävin hölkällä! Eilen 40 minuuttia, tänään vähän lyhyemmin puoli tuntia, kun lähdin seuraamaan yhtä miestä (kuin mikäkin kevätkiimainen narttu, heh heh) ja hän sitten menikin vähän eri tietä mistä normaalisti itse menen. Ajattelin, että jos osat olisivat olleet päinvastoin eli minun perääni olisi kesken lenkin lähtenyt joku ugeli rynnimään, niin viimeistään metsäpolkupätkällä olisi ehkä voinut pelottaa... Lauantaina kävin aamusta ennen Villen töitä kaupoilla pyörimässä ja ostin ekstemporee juhlamekon kevään ylppäreitä varten, hurjat viisi euroa kun siitä yhdessä outlet-kaupassa pyydettiin niin ajattelin vähän höllätä lompakon nyörejäni. Se istuu nyt ihan ok:sti mutta varmaan jos saisin pois nämä kolme kiloa, jotka vielä röllykkänä roikkuvat ekstrana verrattuna reilun vuoden takaiseen raskauden alun painoon, niin olisi itsevarmempi mieli uudessa leningissäni hipata. Hölkkää siis, neitoseni, hölkkää siis.

KOTI

Viime viikolla hommaamamme sohva saapui eilen ja voi kuulkaa, se on iiiiihana! Ei ole ainakaan vielä tullut ikävä vanhaa ja tahraista yksilöä vaan kyllä tuo uusi harmaa komistus kirkastaa ihan koko olohuoneen ilmeen omalla olemuksellaan. Lisäksi kotia kirkastaa puhtaat ikkunat, jotka ahkeroin maanantaina. Olikin ihan hirveä ruskea likakerros pinnalla ennen pesua, yh... Muutenkin olen tässä nyt into piukassa siivoillut ja järkkäillyt. Kevät saa musta aina esiin siivoushullun potenssiin tuhat normaaliin verrattuna. Tuo armoton valo yhdistettynä satoihin kotona vietettyihin tunteihin on yhtä kuin maaninen siivousmuija tässä, moi.

Sohvan lisäksi meillä on toinenkin uusi perheenjäsen, kapselikahvinkeitin! Sain sen erinäisten alennusten jälkeen vain 19 eurolla ja tänään kävin kotiuttamassa paketin postista, ja nyt en malttaisi odottaa että olisi jo huominen ja pääsin kahvi-iloittelun pariin. Testasin jo tänään sellaisen suklaisen cappuccino-tyyppisen kahvin ja ihanan samaan aikaan tiukan ja pehmeän (ihan kuin minä, heh he) espresson, joka yllättäen kohosi noista kahdesta suosikikseni.

PERHE

Eilen pidettiin Villen kanssa leffailtaa samalla uutta sohvaa testaten. Oli oikein punaviiniäkin ja mulla iän ikuisia kasviksiani dipattavani; niitähän vedänkin joka ilta. Siis en punkkua vaan kasviksia ja kevytdippiä. Leffana oli Napoleon Dynamite joka kaikesta verkkaisuudestaan ja juonettomuudestaan huolimatta oli oikein katsomisen arvoinen pätkä etenkin tuollaiseen vähän väsyneeseen iltaan.

Tänään sain jäädä nukkumaan, kun Ville nousi Naken kanssa aamupuurolle. Teki todella hyvää, viime aikoina jo useampi yö on mennyt kolmesta eteenpäin tunnin välein tuttia suuhun tälläten ja tassutellen, SYVÄ HUOKAUS. Aamuisin ollaankin sitten jo kuudelta tai viimeistään seitsemältä ylhäällä. Heräämisen hetkellä mietin aina että voihan vittu, mutta suureksi ihmeekseni olen kuitenkin alkanut pitämään noista aikaisin aloitetuista päivistä, kunhan vaan saan vähän silmiä aukia ja kahvia napaan. Tai sitten tuo on joku kieltoreaktio kun kroppa hamuaa epätoivoisesti niiden puolille päivin maattujen lökö-päivien perään...

Yöllä heräsin maailman oksettavimpaan hajuun: kissanpaskaan. En tiedä kumpi rakkaista lemmikeistämme oli ollut asialla mutta makuuhuoneemme lattialta löytyi kolme kakkapökälettä! Siis huh huh! Oksettaa vieläkin se kamala haju ja haluaisinpa totisesti tietää, kumpi kissoista SEN teki ja miksi. Miksi, miksi, miksi! Kirppu yritti viisaana kissana peittää kakkoja laminaattia kuopien (tai kuten meillä tänään kyläillyt Naken kummisetä ehdotti: yritti levittää hajua mahdollisimman tehokkaasti vähän kuopien ja leyhytellen) ja levottomina ja vähäunisina aamuyön tunteina näin sitten unta, jossa joku kissaspesialisti lausui nämä viisauden sanat: "Ulosteen tekijä oli kissanne Kirppu. Kissat eivät koskaan peistä muita kuin omia ulosteitaan".

Noihin viisauden sanoihin onkin hyvä lopettaa ja antautua kaikkineni uudelle sohvalle, moi vaan.

Kun mä kuolen vanhan kitarani saat

Kävin eilen piiitkästä aikaa salilla ja oli kyllä jälleennäkemisen riemua tihkuvat intiimit treffit vaa'an kanssa: paino oli pudonnut n. kuukaudessa kaksi ja puoli kiloa! Viimeksi 85,65 kiloa, nyt 83,15. Hurraa! Juhlistan sitä tässä kermakahvilla ja Lidlin paistopisteen suklaamuffinsilla, heh he. Silloin viimeksi salilla käydessäni päätinkin, että nyt pitää vähän ottaa itseä niskasta kiinni. Että kumma juttu mutta ei se paino näköjään itsestään tipu. Liikuntapuoli mulla on kyllä ollut mielestäni aika hyvin näpeissä mutta se ruoka, se ruoka... Nyt olen tietoisesti vaihtanut iltanapostelun leivästä, kekseistä ja leivoksista porkkanatikkuihin ja kevytdippiin sekä omppuihin. Ihan yhtä hyvää eikä tarvitse olla ilman iltapupelluksia, en siihen varmaan pystyisikään. Muutenkin olen vähän yrittänyt katsoa syömisteni perään, mutta kyllä silti edelleen herkkuhetki päivässä pitää hymyn iloisena eli ei musta mitään kovin terveellistä ole tulossa. Mutta painosuunta on oikea!

Naken kanssa on nykyään ihan helvetin rasittava * käydä missään, kun vaikka ajoittaisi reissun miten uniaikaan nukkuu hän puoli tuntia ja alkaa sitten kovaäänisesti vaatia pystympää asentoa. Rattaiden istuin odottaa kiltisti makuuhuoneen kaapissa vaihtoa vaunukoppaan, mutta ei olla vielä suoritettu vaihtoa, kun Nakke tykkää nukkua unensa takapihalla vaunuissa ja nukkuukin siellä paremmin kuin sisällä, plus saa päivän happiannokset samalla jos ei vaikka muuten tule ulkoiltua. Yritetäänkin nyt metsästellä jotain kämäisiä pihavaunuja, niin mun ei tarvitse joko lukkiutua kotiin tai sitten herättään pahennusta raivopäisen vauvan kanssa liikkuessa. Yleensä kyllä olen itsekin siinä vaiheessa niin kypsä, että jos joku tulisi avautumaan jotain tyyliin "anna tissiä sille kun huutaa" tai "nykyään ei kyllä osata pitää lapsia kurissa" tiuskaisisin varmaan jotain aika rumaa (keksin välillä itseäni viihdyttääkseni vaihtoehtoja, esim. "enemmän mua just nyt ärsyttää sinun typerä pällinaama kuin tän lapsen itku että mitäpä kuule jos antaisit olla" tai "pidä sinä vaan huoli omista tisseistäs", ynnä muuta kypsää). Tänään kaupassa yksi vanha mies lähestyi minua kärttyisän näköisenä ja odotin jo saavani lastenkasvatusvinkkejä, mutta hän sitten vain kommentoikin, miten ennen vanhaan vaunut olivat matalammalla. Ai jaa, vai niin, vastasin fiksuna, ja hän murahti, että nykyään ihmiset ovat varmaan pidempiä. Ja siinä oli sen iloisen keskustelun piste.

Olen viime päivinä miettinyt paljon kuolemaa (terv. Miss Sunshine). Tajuntaani on vihdoin jysähtänyt raskas totuus siitä, miten Nakke-tyttö tarvitsee minua ja miten mikään, mikään ei olisi hänen elämässään ennallaan ilman minua. Jos kuolisin vaikka nyt tällä hetkellä (jatkoi rouva hilpeä pirteää kahvipöytäjutusteluaan), vinksahtaisi Villen ja Naken arki heti pois raiteiltaan. En tarkoita vain surutyötä vaan ihan arjen haasteita, jotka iskisivät kasvoille heti. Minä olen ainoa, joka saa Naken yöunille. Hän ei suostu juomaan maitoa muusta kuin tissistä. Jaksaisiko Ville oman surunsa keskellä ja uuteen arkeen totutellessaan tarjota Nakelle kaiken sen rakkauden, ihailun ja läsnäolon, jonka hän ansaitsee ja jonka minä päivittäin hänelle annan? Samalla pitäisi alkaa etsiä kiireesti edullisempaa asuntoa. Arkemme on kertakaikkiaan rakennuttu meidän kahden toimintakykyisen vanhemman päivittäisen panostuksen varaan eikä tarvitsisi olla kovin suurikaan horjutus, että koko paska elämä romahtaa. 

Ilman lasta sitä voi olla niin huoleton. Hokea itselleen miten elämä kantaa eikä huomisesta nyt niin toinna huolehtia, tulee se huolehtimattakin. Vanhemmaksi tultua ei voi enää ikinä olla huoleton, se on vähän surullista. Vaikka sitä porskuttaisi hymyssä suin eteenpäin ja vaikuttaisi perustyhjäpäiseltä itseltään niin kuitenkin koko olemuksessa on uutta syvyyttä, huoli on muuttanut pysyvästi asumaan. On varmaan osa äidiksi kasvua oppia hyväksymää se muuttumatta hysteeriseksi huolehtijaksi, joka kaikissa tilanteissa miettii pahimmat skenaariot ensin.

* Sori sori. Yritän opetella muitakin sanoja kuin helvetti ja rasittava/ ärsyttävä, mitä nykyään näköjään joka tekstiin viljelen...

Perheellisen pohdintoja

Mietin illalla salilta ajellessani sitä, miten Naken otsa eilen kopsahti sohvankaiteeseen. Sitä säikähdyksen tunnetta kun tajusin että nyt sattui, ja Naken hämmästyksen kautta itkuun vääristyvää naamaa. Pitäisi jo osata antaa olla eikä päinvastoin oikein kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta tuo jälkimmäinen tuntuu sujuvan meikältä paremmin... Tuntuu että eiliseen päättyi ajanjakso, jolloin sataprosenttisesti luotin itseeni Naken äitinä, luotin siihen että minun kanssani hänelle ei ikinä voi sattua mitään. Ihana höperö luottamus, niin vahva ja turvallinen... Särkyväksi tehty, tottakai, mutta voi miten siinä oli hyvä!

 

Vähän sama kuin syksyllä Naken itkiessä täällä kotona ensimmäistä kertaa oikein kunnolla ja Villen tiuskastessa tälle jotain - tuntuu että silloinkin jotain hajosi peruuttamattomasti, nimittäin illuusio siitä, ettei mikään tuossa pienessä tytössä voisi ärsyttää meitä. Se kai on yksi iso haaste meille vanhemmille, itselleni ainakin, hyväksyä inhimilliset kivut ja tiuskahdukset oman lapsen kohdalla, hyväksyä heikkous ja epävarmuus omassa itsessä suhteessa lapseen, hyväksyä väsyneet ja vihaiset tunteet, hyväksyä ja kuitenkin joka päivä pyrkiä olemaan lapselleen paras - ja päivän päätteeksi tehdään tili, olinko riittävän hyvä... Ja, taas: hyväksytään se riittävän hyvä, ne kaikki kiukkuiset tiuskahdukset ja vahingot joita ei ennätetty estää, netissä vietetyt hetket intensiivisen laatuajan sijaan, hyväksytään ne kaikki, se kaikki, riittävän hyvä. Hyväksyä ja tyytyä, kuitenkin aina sen hetkistä parasta tavoitellen - ei mitään itsestäänselviä asioita!

Päivällä kävin TAAS pikaisesti Jumbossa. Hain kännykkäni huollosta ja nappasin Nakelle ystävältäni saamallani hänen kummitädiltään saamallaan lahjakortilla yhdestä kaupasta hamosen. Kotona kylään tullut Naken kummisetä kommentoi, aika rohkea, ja Ville ihmetteli pitääkö nyt vauvalla olla hame. Voi hyvänen aika miehet, miksikä ei pitäisi kun kerran looking good baby... Nautin näistä pukeutumishömpötyksistä nyt sydämeni kyllyydestä, kun mistä sen tietää jos vaikka jo parin vuoden päästä Nakella on ihan omat visiot mitä haluaa kantaa päällään ja mitä ei.

Päivällä käytiin parin tunnin kävelyllä perheen kanssa. Käpöteltiin Vantaalle sellaiseen Vahinkotavarakeskukseen ja kylläpä löytyi kaikkea meikeistä mausteisiin ja lattianpesuaineista pipareihin, eikä maksanut paljon. Köyhä hamsteri kiittää! Poistullessa käveltiin jonkin verran Vantaanjoen vartta ja nautittiin keväisestä säästä, ja innostuttiin mittailemaan voimiamme sellaisilla treenipenkeillä. Tulos: Puh huh, hävettäisi jos olisin jonkun vieraamman kanssa ollut. Tälleen ihan aktiivisena liikkujana itseään pitävälle on aina vähän lannistavaa huomata miten heti kun vastuksena on oman kropan paino niin jopas on kaikki niin kutsutut voimat poissa...

Mietin, ja Villellekin sanoin, miten minusta on aina kivaa tehdä jotain perheellä. Jotenkin haluan ihan hirveästi sellaista tavallista, hyvää elämää, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan ja lapsilla on rajoja ja rakkautta, koti on kiva ja ruoanlaittoa oiotaan välillä lämpimillä voileivillä. Tuntuu vähän nololta tällaiset unelmat... Mietin, että jos olisin ollut nuoresta asti paremmalla itseluottamuksella varustettu niin haluaisinkohan tavoitella jotain enemmän? En kyllä yhtään tiedä mitä se enemmän olisi... On kuitenkin perhe, työ, koti. Mitä vielä, mitä? Ihan on kuule hyvä unelma, vaali ja helli sitä hölmö nainen, ja mene nukkumaan siitä.

Mäpäs menen, joten öitä ;-)

Itseruoskinnan mestarin kevätfiilistelyt

Mikä merkillinen päivä! Tuntuu niin kamalan pitkältäkin, ihan kuin tähän yhteen päivään olisi ujuttautunut toinenkin kaupan päällisiksi. Varmaan tuo aurinko sen tekee. Talven pimeys on väistynyt, hurraa, hurraa, hurraa! Tämä talvi on pitkä kuin elämä, joulustakin tuntuu kuluneen jo viisimiljoonaa vuotta... 

 

Ihanaa kun on kevät ja valoa, kaikki on heti paremmin. Ja kun sanon kaikki tarkoitan mieli, jaksaminen, kiinnostuneisuus, vireys, kaikki.

Päivällä Nakke kupsahti sohvalla sylissäni suoraan otsa edellä kaiteeseen. :-( Voi sitä huutoa... No ei sitä onneksi kestänyt kun jonkun puoli minuuttia ja taisi johtua enemmän säikähdyksestä, mutta ette voi uskoa sitä itseruoskintaa jota pääni sisällä kävin, ja käyn vähän vieläkin... Kyllä järjellä ymmärrän, että vahinkohan se oli ja vaikka tietysti olisi pitänyt pitää hänestä paremmin kiinni, niin niin paljon kuin Naken kanssa olen niin ihme kun ei enemmän vahinkoja satu. Itseasiassa, tuo oli ensimmäinen, läheltäpiti tilanteita sen sijaan on viikottain. Ja järjellä ymmärrän, että eipä se tainnut kovasti sattua, kun oli niin lyhyt itku eikä sen jälkeen ole ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa. 

 

Mutta... Äiti minussa miettii: Voi helvetin idiootti, hullu, tuollaisella ei pitäisi olla lasta! Olisit voinut tappaa hänet! Huolimaton, piittaamaton, lapsellesi vaarallinen HULLU. Ja tuo oli vielä aika siistitty versio siitä miten oikeasti ajattelen... Pitää nyt vain yrittää kuunnella tuota järki-minää ennemminkin kuin hysteeristä äiti-minää.

 

Illalla kävin juoksulenkillä! Ihan vain sellaisella parin kilometrin (20 minuuttia kesti) mittaisella, mutta voi miten teki hyvää! Aurinko paistoi, tiet olivat sulat ja multa tuoksui, aaah kevät! Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki! Tosi kivaa vaihtelua tuollainen juoksupyrähdys iänikuiselle kahvakuulailulle. Aamuisin kyllä tykkään siitä kahvatreenistä, mutta vain jos Ville ei ole kotona. Vaikka tässä naimissa ollaankin niin pitää nyt edes yrittää ylläpitää/ luoda sellaista etäistä illuusiota ihan ok-viehättävästä naisesta, eikä hikisestä ja lähmäisestä kuulantyöntäjästä... 

 

Nakke kääntyi tänään ensimmäistä kertaa tarkoituksella selältä vatsalleen. En ole mitenkään hurjan innoissani, koska hän on jo pitkään kääntynyt vahingossa, joten ollaan tiedetty että kyllä se homma sujuu kun neiti vain haluaa. Yleensä Nakkea ei kiinnosta pätkääkään edes yrittää kääntyä vaan köllöttelee aikansa selällään välillä vatsoja tehden ja vinkuu sitten ylös. Äitiinsä tullut jumppatyttö... Tänään kuitenkin varmaan kevätauringon innoittamana kääntyi tosiaan kahdesti - kohtalon ivaa muuten, kun olin juuri kuvannuyt videota hänen touhuistaan ja juuri kun lopetin kuvaamisen Nakke kääntyi. Aikataulutuksen mestari tässä terve!

 

Päivällä Naken nukkuessa päikkäreitään vaunuissa pihalla siivosin ja nautin puhtaasta, hiljaisesta kodista ystävälleni sähköpostia kirjoittaen. Aurinko paistoi likaisten ikkunoiden läpi ja lukuunottamatta sitä otsakuhmu-episodia oli suloisen kepeä mieli. Kevät, tule vain, tule rakas, tule, minä olen valmis sinua varten.

Hitaan päivän kasvatuspohdinnat

Pitkä, kiva päivä takana. Aamulla nukuttiin koko perhe puoli yhteentoista, aika ihanaa. Nakke osoitteli herättyään muumeja lakanoista ja väläytteli hymyjä, oli ihan hiljaa ihan kuin olisi ymmärtänyt että pitää antaa yötöissä olleen isin nukkua. Mulla lihaksia kolotti eilisen salitreenin päälle ja siksikin oli niin kiva kun sai lepuuttaa ruhoaan pitkään.

Päivällä käytiin Naketsun kanssa Jumbossa, että Ville saisi nukkua hiljaisessa kodissa. Ei ollut mitään sen syvällisempiä tarkoitusperiä reissulla kuin ruokakaupassa käynti, mutta hyvin saatiin siihen melkein neljä tuntia menemään bussien sunnuntaiaikojen vuoksi. Mietin taas tätä elämääni, niin kuin melkein aina mietin, sitä miten nykyään on aikaa käyttää neljä tuntia ruokakaupassa käyntiin, ja sitten kun olen töissä tietysti myös tulen käymään kaupassa, mutta jotain neljä kertaa tehokkaammin. En ota makoisaa cappuccinoa Cafe Picinicin kojusta ja kohauta olkiani kun seuraavan bussin tuloon on puoli tuntia, vaan lähden kävelemään. Haistelen orastavaa kevättä ja nautin hiekan rapinasta kenkien alla eikä tarvitse katsoa kelloa.

Nautin jokaisesta päivästä jonka saan elää ja olla, nautin vaikka henki menisi. Päätin taas.

Illalla sain siskoni kylään. Katsottiin telkkaria ja herkuteltiin, luettiin lehtiä ja juteltiin. Siskon lähdettyä tein kahvakuulatreenin ja vauvalle taas reiluksi viikoksi soseet, ja nyt, tässä taas - miettimässä, hohhoi. Tällä kertaa sitä, kun eilen salin jälkeen pukuhuoneessa oli äiti kolmen vilkkaan lapsensa kanssa, ja vaikka ymmärrän hyvin äidin ehkä vähän vittuuntuneita fiiliksiä ja nostan kyllä hattua että lähti kolmen villiviikarin kanssa uimaan (etenkin kun kuulin keskustelusta, että oli hänen syntymäpäivänsä), niin jäi silti harmittamaan hänen ivallinen tyylinsä puhua lapsilleen. Jatkuvasti sellaista veemäistä kuittailua, joka joko meni lapsilta ohi tai sai heidät hämilleen, eikä ainakaan lopettanut käytöstä joka äitiä ärsytti. Ei ne muksut siitä varmaan kärsineet, mutta sivusta kuunneltuna kuulosti inhottavalta. Oli niin epätasainen asetelma siinä.

Välillä hirvittää, miten sitä osaa itse sitten kasvattajana toimia. Miten osaa olla menettämättä hermojaan ja miten osaa saada lapsen tuntemaan itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi silloinkin, kun hän tekee jotain ns. tuhmaa, ja miten osaa erottaa sellaisen käytöksen johon tulee puuttua sellaisesta, mikä vain sattuu ärsyttämään mua. Mun ehkä tärkein kasvatustavoite on, että saisin iskostettua Naken päähän miten hän on aina aina aina tärkeä, rakas ja ihana, teki mitä tahansa, ja että hänen arvonsa ihmisenä ei ole riippuvainen mistään teosta: hän ei voi tehdä mitään, mikä vähentäisi tai lisäisi sitä. Hän ei ole parempi kuin muut mutta hän on aina aivan yhtä hyvä kuin muut. Olen varmaan näistä jutuista ennenkin kirjoittanut... Itse olen joutunut tekemään ihan älyttömästi töitä itsetuntoni kanssa ja tuntuu, että se on vasta ihan viimeisen vuoden tai parin aikana vihdoin vakiintunut hyväksi, joten todellakin toivon ettei oman tyttäreni tarvitse tehdä samanlaista duunia itsensä kanssa.

Huomenna pitää säätää hajonnutta kännykkää huoltoon. Tympii jo valmiiksi, takuutodistukset, kuitit ym., hohhoi. Nyt sitä ennen kuitenkin yö ja uni, nukkukaatte hyvin.

Ylämäki alamäki ylämäki alamäki...

Jotenkin erikoinen päivä. Surua ja iloa, mielentyyneyttä ja myrskyajatuksia. Oikeasti välillä tuntuu että sekoan tähän kotonaoloon ja omiin kehää kiertäviin ajatuksiini, ja silti samalla haluaisin vain pysäyttää ajan tähän: kun kaikki on hyvin, Nakke ihanan pieni, äidin tai isin syli riittää aina lohduttamaan ja koko perheen on hyvä olla kotona. Kai sitä vain on sellainen, että aina ja aina se ruoho on siellä aidan takana vihreämpää. Vaikken kyllä yhtään haluaisi olla sellainen ihminen.

Aamulla nukuttiin koko perhe puoli kymmeneen, ah. Yö menikin vähän niin ja näin, Nakke heräsi usein höpöttelemään ja oli lopulta meidän vieressä enemmän kuin omassa sängyssään. Niin on ollut usein viime aikoina ja jotenkin on niin ihana nuuskutella vauvan tuoksua koko yö, ja kohdata heti herättyään ne loistavat tähtisilmät ja hymyilevä suu. Tiedän, lällyä. Mutta Nakke vain on jotain niin ihanaa että vieläkin melkein päivittäin pysähdyn ihmettelemään, olenko oikeasti tuon pienen tytön äiti ja miten minulla ja Villellä on käynyt näin valtava onni.

Päivällä touhusin kotihommia ja lähdin sitten salille, pitkästä aikaa. Ville ja Nakke tulivat saatille, mikä oli kiva. Paino oli nyt treenin jälkeen 85,65 kiloa eli pikkuisen mennyt alaspäin. En voi todellakaan kehua syömisillä olevan osuutta asiaan (t.miss herkkuperse) mutta varmaan lähes jokaisen aamuni aloittaut kahvakuulatreeni on vähän vaikuttanut. Neljä kiloa vielä raskauden alun painoon, pitäisi nyt taas vähän ottaa itseäni niskasta kiinni. Tosin äskenkin leivoin porkkanakakkua ja salin jälkeen tehtiin pizzaa, mulle kasvis- ja Villelle tonnikala, että niin, tämäkin dieetti alkaa sitten vissiin maanantaina.

Kuntoilujutuista puheenollen, olen satuttanut kahvakuulaillessa vasemman polveni. Se on muuten ihan normaali, mutta portaita kävellessä ja muita vastaavia liikkeitä tehdessä vihlaisee ikävästi sivulta. Ei olekaan tainnut ikinä olla polvi kipeänä ja täytyy sanoa että aika häijy kipu. Ja erikoinen, kun salillakin juoksin 20 minuuttia ihan rivakkaa intervallia ja sitten en pystynyt tekemään sellaista takareisiliikettä edes kevyillä painoilla, kun vihlaisi niin ilkeästi.

Olen tänään TAAS liikuttunut kyyneliin, kun Ville on niin ihana isä Nakelle. Jotenkin heillä toimii yhteispeli koko ajan enemmän ja enemmän niin että tuntuu välillä, että äiti jää siitä paletista ulkopuolelle. Sanoinkin eilen itsesääli äänestä tihkuen, miten Villen elämän ykkönen on Nakke, kakkonen Kirppu, kolmonen tietokone jne, sitten pitkän listan hännän huippuna: vaimo. Itsesääli rocks... Ja ei, en vaihtaisi mihinkään Villen ja Naken suhdetta, se on niin kaunis että nytkin meinaa itkettää. Tuntuu, että Nakke on onnekas ipana kun on näin rakastavat vanhemmat - ja aika onnelliselta tuo onnekas vaikuttaakin, onnelliselta, luottavaiselta, rauhalliselta pieneltä mussukalta.

No niin, lässytys seis... 

Ville on nyt yövuorossa töissä. Huvitti huomata, miten usein ärryn Villen tietynlaiseen leväperäisyyteen, siihen miten leikkuulauta jää täyteen muruja, matto täyttyy ulkoa tultua hiekalla ja kesällä ostettu pesukone odottaa vieläkin loppuasennustaan. Kiroilen varmaan joka päivä mielessäni, miten on se helvetti kun ei voida tehdä kerralla kunnolla ja miten miksi ihmeessä pitää ryhtymällä ryhtyä asioihin kun monet on niin pieniä että ne hoituisivat ihan minuutissa tai parissa, kun vain kävisi toimeen. Mutta, auta armias kun olen yksin: ihan olen se sama mustankiiltävä pata joka kattilaa tämän tummista kyljistä solvaa... Äskenkin sitä porkkanakakkua leipoessani oli kyllä sellaista sotkua että huh, ja sellaista hälläväliä meininkiä että hu hu huh... Kännykkä on rikki ja senkin parissa suoritin erinäisiä lyhytnäköisiä ratkaisuja, aivan kuin kotikonstein muka saisin huollon kierrettyä.

Sain illalla kuulla ystäväni appiukon poismenosta. En tietysti tunne koko ihmistä, mutta tuli silti surullinen mieli miettiessäni ystävääni ja tämän miestä, heidän lastaan joka menetti ukkinsa, leskeksi jäänyttä vaimoparkaa... Niin kovin lyhyt on tämä elämä, lyhyt ja rajallinen. Se on nyt, tässä ja ennen kuin minäkään huomaan olen jo vanha ja katson aikaa taaksepäin, muistelen tätäkin vuotta, teen tiliä ja ihmettelen, näinkö lyhyt tämä elämä olikin.

Yhden yön sairastupa

Tulin eilen kuumeeseen. Mietin jo Nakkea nukuttaessani, miten ei millään jaksaisi lähteä salille, miten ramaisee ja kolottaa ja olisipa ihanaa vain käpertyä sohvalle, mutta ajattelin että tuo on vain sitä laiskan minäni puhetta jota ei kannata edes kuunnella. Niinpä läksin matkaan, olin paleltua jo kotipihassa, juoksin tahmeasti matolla kolme kilometriä ja joka laitteessa sai vähentää painoja enkä oikein silti jaksanut tehdä sarjoja loppuun. Lihaksia vihloi eikä ollut voimaa ja lähdinkin aiemmin kuin yleensä pois. 

Onneksi olen näköjään oppinut tehokkaaksi sairastajaksi: kuume nousi yötä vasten, yö meni heräillen ja hikoillen, mutta nyt aamulla oli enää 37,6. Kiskoin villasukat polviin, otin vauvan kainaloon ja vedettiin aamupäiväpäikkärit sohvalla ja nyt on koko ajan parempi olo, mitä nyt päätä särkee. Mietin että sainkohan töistä jonkun pöpön, kun pitkästä aikaa tottumattomana sinne tautipesään astelin. 

Ensi viikolla meille tulee yhdet ystävät iltaa istumaan. Toivon että Nakke jatkaa rytmiään mennä seitsemältä yöunille ja nukkuisi sikeästi ensimmäisen unipätkänsä ainakin puolille öin, mutta eipä sitä oikein voi ennustaa miten puheenpölinään reagoi hän. Tosi kivaa on saada kivoja ihmisiä kylään, syödä hyvin, juoda hyvin (paitsi minä tietenkään, t. vanha kunnon imettävä marttyyri) ja vaihtaa rauhassa kuulumisia. Antaa myös minulle uskoa siihen, että ihan kaikkien asioiden ei tarvitse muuttua, vaikka taloudessa onkin uusi perheenjäsen.

Ollako vai eikö olla ylipainoinen

Kävin illalla kuntosalilla. Olin loppuajasta ainoa treenaaja ja siellä tyhjyydessä, peilien keskellä, oli tilaa ajatella. Tällaisia mietin:

- Paino on nyt junnannut kaksi kuukautta samassa, 86,9 kilossa. Ei nousua, hyvä, mutta yhä vain nuo kymmenen ylimääräistä kiloa. Voin joko hyväksyä ne ja jatkaa entiseen malliin eli treenata päivittäin kahvakuulalla/ käydä salilla ja lisäksi kävellä päivittäin sekä herkutella päivittäin, tai voin pudottaa painoa pitämällä liikunnat samassa ja vähentämällä herkuttelua.

- Eihän siinä ole mitään järkeä, että joka ilta on kuin mitkäkin ruokajuhlat! Oikeasti, huh huh! 

- Toki, johtuu paljon tästä pitkästyttävästä kotielämästä, jossa ruoka on - uh - palkinto, piriste, ajankulu, you name it...

- Ajatus elämästä ilman herkkuja on mahdoton, mutta voisin joko vähentää herkuttelun yhteen pikkuherkkuun per päivä (esim. pari keksiä, yksi lämmin voileipä, yksi muffari tms) tai sitten voisin pitää yhden herkkupäivän viikossa ja vetää muuten kohtuuannoksia perusarkisapuskaa.

- Vain yksikö herkkupäivä viikossa...

- Jos aloitan kahdella ja katsotaan sitten helmikuun jälkeen kuinka on sujunut. Pitäisi saada painoa alas, alas, nyt ihan oikeasti alas, ja liikuntaan se ei kaadu.

Tuollaista mietin ja nyt vähän jo tympii. Herkuttelijan elämä olisi niin kiva elämä, mutta en minä silti tahdo olla ylipainoinen. Uh, pitikin mennä salille ja pitikin katsoa peiliin ja pitikin miettiä, t. Miss Motivaatio