Kun mä kuolen vanhan kitarani saat

Kävin eilen piiitkästä aikaa salilla ja oli kyllä jälleennäkemisen riemua tihkuvat intiimit treffit vaa'an kanssa: paino oli pudonnut n. kuukaudessa kaksi ja puoli kiloa! Viimeksi 85,65 kiloa, nyt 83,15. Hurraa! Juhlistan sitä tässä kermakahvilla ja Lidlin paistopisteen suklaamuffinsilla, heh he. Silloin viimeksi salilla käydessäni päätinkin, että nyt pitää vähän ottaa itseä niskasta kiinni. Että kumma juttu mutta ei se paino näköjään itsestään tipu. Liikuntapuoli mulla on kyllä ollut mielestäni aika hyvin näpeissä mutta se ruoka, se ruoka... Nyt olen tietoisesti vaihtanut iltanapostelun leivästä, kekseistä ja leivoksista porkkanatikkuihin ja kevytdippiin sekä omppuihin. Ihan yhtä hyvää eikä tarvitse olla ilman iltapupelluksia, en siihen varmaan pystyisikään. Muutenkin olen vähän yrittänyt katsoa syömisteni perään, mutta kyllä silti edelleen herkkuhetki päivässä pitää hymyn iloisena eli ei musta mitään kovin terveellistä ole tulossa. Mutta painosuunta on oikea!

Naken kanssa on nykyään ihan helvetin rasittava * käydä missään, kun vaikka ajoittaisi reissun miten uniaikaan nukkuu hän puoli tuntia ja alkaa sitten kovaäänisesti vaatia pystympää asentoa. Rattaiden istuin odottaa kiltisti makuuhuoneen kaapissa vaihtoa vaunukoppaan, mutta ei olla vielä suoritettu vaihtoa, kun Nakke tykkää nukkua unensa takapihalla vaunuissa ja nukkuukin siellä paremmin kuin sisällä, plus saa päivän happiannokset samalla jos ei vaikka muuten tule ulkoiltua. Yritetäänkin nyt metsästellä jotain kämäisiä pihavaunuja, niin mun ei tarvitse joko lukkiutua kotiin tai sitten herättään pahennusta raivopäisen vauvan kanssa liikkuessa. Yleensä kyllä olen itsekin siinä vaiheessa niin kypsä, että jos joku tulisi avautumaan jotain tyyliin "anna tissiä sille kun huutaa" tai "nykyään ei kyllä osata pitää lapsia kurissa" tiuskaisisin varmaan jotain aika rumaa (keksin välillä itseäni viihdyttääkseni vaihtoehtoja, esim. "enemmän mua just nyt ärsyttää sinun typerä pällinaama kuin tän lapsen itku että mitäpä kuule jos antaisit olla" tai "pidä sinä vaan huoli omista tisseistäs", ynnä muuta kypsää). Tänään kaupassa yksi vanha mies lähestyi minua kärttyisän näköisenä ja odotin jo saavani lastenkasvatusvinkkejä, mutta hän sitten vain kommentoikin, miten ennen vanhaan vaunut olivat matalammalla. Ai jaa, vai niin, vastasin fiksuna, ja hän murahti, että nykyään ihmiset ovat varmaan pidempiä. Ja siinä oli sen iloisen keskustelun piste.

Olen viime päivinä miettinyt paljon kuolemaa (terv. Miss Sunshine). Tajuntaani on vihdoin jysähtänyt raskas totuus siitä, miten Nakke-tyttö tarvitsee minua ja miten mikään, mikään ei olisi hänen elämässään ennallaan ilman minua. Jos kuolisin vaikka nyt tällä hetkellä (jatkoi rouva hilpeä pirteää kahvipöytäjutusteluaan), vinksahtaisi Villen ja Naken arki heti pois raiteiltaan. En tarkoita vain surutyötä vaan ihan arjen haasteita, jotka iskisivät kasvoille heti. Minä olen ainoa, joka saa Naken yöunille. Hän ei suostu juomaan maitoa muusta kuin tissistä. Jaksaisiko Ville oman surunsa keskellä ja uuteen arkeen totutellessaan tarjota Nakelle kaiken sen rakkauden, ihailun ja läsnäolon, jonka hän ansaitsee ja jonka minä päivittäin hänelle annan? Samalla pitäisi alkaa etsiä kiireesti edullisempaa asuntoa. Arkemme on kertakaikkiaan rakennuttu meidän kahden toimintakykyisen vanhemman päivittäisen panostuksen varaan eikä tarvitsisi olla kovin suurikaan horjutus, että koko paska elämä romahtaa. 

Ilman lasta sitä voi olla niin huoleton. Hokea itselleen miten elämä kantaa eikä huomisesta nyt niin toinna huolehtia, tulee se huolehtimattakin. Vanhemmaksi tultua ei voi enää ikinä olla huoleton, se on vähän surullista. Vaikka sitä porskuttaisi hymyssä suin eteenpäin ja vaikuttaisi perustyhjäpäiseltä itseltään niin kuitenkin koko olemuksessa on uutta syvyyttä, huoli on muuttanut pysyvästi asumaan. On varmaan osa äidiksi kasvua oppia hyväksymää se muuttumatta hysteeriseksi huolehtijaksi, joka kaikissa tilanteissa miettii pahimmat skenaariot ensin.

* Sori sori. Yritän opetella muitakin sanoja kuin helvetti ja rasittava/ ärsyttävä, mitä nykyään näköjään joka tekstiin viljelen...