Miss Itseinho

Olen puolivälissä Virpi Hämeen-Anttilan romaania Tapetinvärinen. Ihana kirja! Tykkään kovasti näistä Hämeen-Anttilan romaaneista, ne ovat jotenkin mukavalla tavalla arkisia, millä tarkoitan varmaan samaistuttavia. Tulee vähän Laura Honkasalon tarinat mieleen, kumpikin kirjailija osaa kuvata tavallisia ihmisiä ja tavallisten ihmisten ehkä vähän epätavallisiakin tilanteita aidosti, uskottavasti. Ei ehkä mitään maailmanluokan kirjallisuutta, mutta ihanan varmana ja tyylipuhtaana loppuaan kohti eteneviä; ei missään kohdassa omituisia rönsyjä tai floppeja, jotka muuttaisivat lukukokemusta. Tasaisen varmaa tarinointia, ar-vos-tan.

Täsä parhaillaan lukemassani romaanissa Hämeen-Anttila kuvaa erään henkilöhahmon nuoruuden epävarmuuden kokemuksia ja piti nyt tulla kesken lukemisen kirjoittamaan, kun tuli niin omat jutut mieleen. Tuntuu ihan hullulta nyt edes uskoa todeksi, mutta olin niin epävarma, että esimerkiksi kampaajalla missä piti päästää toinen ihminen lähelle, toivoin aina ennen aikaa koko sydämestäni, että kampaaja olisi jollain tapaa ruma, lihava tai sitten henkisesti jollain tapaa vajaa. Ja sama juttu lääkärillä. Sitten jos sattuikin viehättävä ja vielä mukavakin niin olin ihan hajota omaan alemmuudentuntooni ja siihen, kun lihakset piukeina jännititn itseäni etten tekisi tai sanoisi mitään kovin tyhmää. Ihmisen arvostukseni ja arvostukseni on ollut niin vinoutunutta että jollain tapaa epäviehättävän tai standardeista poikkeavan ihmisen lähellä osasin paremmin olla, mielessäni omaan kuvitelluun paremmuuteni tukeutuen. Paremmuus ihmisarvomittelöissä, voi apua...

Olen myös ollut kova juoruilemaan ja oikein janonnut kurkata ihmisten kulissien taakse. Jotenkin on ollut helpompi olla, kun olen tiennyt, että hänellä siinä on juoppo veli ja hänenpä vaimo sairastaa parantumatonta sairautta. Olen halunnut löytää heikot kohdat, että olen voinut kokea olevani samalla viivalla - voi miten surullista ja säälittävää! Enkä edes ole tuolloinkaan kokenut itseäni samanarvoiseksi, vaan aina kulloisenkin juttukumppanin mukaan on myös oma persoonani muuttunut toista jäljittelemään. Olen ollut keskusteluissa askeleen jäljessä, olen myödännyt ja mukaillut ja nöyränä tarttunut annettuihin aiheisiin, miettinyt sanat jotka toinen varmaan haluaisi kuulla. Ja sitten ihmetellyt, miksi olen mieluummin yksin - kuka nyt tuollaisesta tuttavuudesta mitään saisi, muuta kuin väsymyksen! 

Olen tuntenut inhoa, halveksuntaa tai selittämätöntä kiukkua niin monia ihmisiä kohtaan jo pinnallisen tuttavuuden jälkeen, vaikka todellisuudessa nuo tunteet ovat tietenkin koskeneet minua itseäni. Olen himoinnut huomiota, katsetta ja kosketusta ja samalla ollut tikahtumaisillani kauhuun, jos toiveeni toteutuu, ja olen yrittänyt piilottaa itseni milloin mitenkin samalla kuitenkin itkien, miksen tule nähdyksi. Olen halunnut että minusta pidetään, mutta en ole näyttänyt omaa itseäni, sitä minua jonka pitämisellä nyt ehkä voisi ylipäänsä olla jokin merkitys. 

Tulipas vähän surullinen olo tästä avautumisesta. Onneksi aika ja hyvät tyypit ovat voidetta näihin epävarmuuden haavoihin, onneksi nykyään on hyvä olla omissa nahoissani. Onneksi kokemuksista oppii ja varmaan näidenkin kipuilujen käsittely on tuonut minuun vähän jotain syvyyttä. Armoa, lempeyttä ja hyväksyntää kovuuden, inhon ja vertailun rinnalle eli ei pöllömmät vaihtarit ollenkaan, ei.