torstai 27. helmikuuta 2014

Muistoja ja asennetta

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten elämä muovaa ihmistä, ja samalla: miten ihminen muovaa elämäänsä. Ajattelen aina rasittavuuteen asti, miten oma asenne ratkaisee ja miten periaatteessa kaikki on mahdollista kaikille, kun vain tosissaan haluaa. Tai toisaalta ajattelen noin, toisaalta että ihan hemmetisti onneahan tähän kaikkeen tarvitaan, ja esimerkiksi jos on vaikka kurja lapsuus voi olla vaikea saavuttaa tasapainoinen, onnellinen aikuisuus. Tai jos ei vain tapaa unelmiensa kumppania on vähän paha nyhjästä seurustelusuhde, vaikka sitä todella kaipaisikin. Ajattelen myös, että kun itselläni on ollut aina asiat kutakuinkin reilassa ja suurimmat surut elämässäni ovat olleet lähinnä sellaisia nuoren ihmisen maailmaan törmäileviä kasvukipuja, omaan itseeni kohdistuvia epäilyksiä ja parisuhteen ongelmia, en ole oikein oikea ihminen sanomaan.

Silti sanon: asenne ratkaisee, kaikki on mahdollista. Tai melkein kaikki ainakin - en usko, että meikästä voisi kuoriutua ammattilaulajaa vaikka tekisin mitä, mutta varmasti kovalla työllä voisin oppia jonkun biisin suht tyylipuhtaasti luikauttamaan. Ja paluu ensimmäisen kappaleen alkuun, itse tämä elämämme sävyt maalaamme. Kyllähän sitä voisi kaikesta löytää negatiivista, tai sitten voi suhtautua kaikkeen niin kuin jostain lehdestä lukemani rintamavaimo: lähtökohtaisesti kaikki uusi otetaan vastaan mahdollisuutena. 
 
Itse yritän olla aina positiivinen, tai ei tarvitse enää yrittää vaan se tulee luonnostaan. Jos ei tule, muistutan itselleni, millaisen muiston tahdon tästä hetkestä tehdä? Tahdonko muistaa itseni naama väärinpäin maailmanlopun meiningeissä, vai tahdonko muistaa hyvän fiiliksen ja tuntea mahdollisuuksien kepeän painon? Eihän montaakaan hetkeä sinällään tietysti muista - ja samalla jokainen hetki pikkuisen ohjaa elämän suuntaa. Jos ottaa positiivisuuden tavaksi saa pitkässä juoksussa varmasti enemmän kuin jatkuvasti naama näkkärillä ja itseensä käpertyen.

Vauvan kanssa joutuu päivittäin tilanteeseen, jossa joutuu laittamaan omat tarpeensa ja halunsa syrjään ja tekemään asioita, jotka eivät välttämättä kiinnosta pätkääkään. Itse en ainakaan ole tullut mitenkään järin yleväksi silkasta äidinrakkaudesta, vaan pakko myöntää että välillä vituttaa kun joutuu keinuttelemaan väsymysitkuista tai viihdyttämään yksin viihtymätöntä vauvaa, kun nälkä kurnii mahassa ja ruoka tuoksuu houkuttelevana vieressä tai olisi juuri se lempiohjelma alkamassa telkkarissa. Alkuun hormonihuuruissani tunsinkin itseni maailman suurimmaksi kusipääksi, kun puhisin mielessäni vaikka pieni ihminen ei varmasti tahallaan itkenyt, tai mitä milloinkin. 
 
Nykyään en enää tunne syyllisyyttä mutta yhä harvemmin myös vitutusta, koska mietin, millaisen muiston haluan kyseisestä hetkestä tehdä. Haluanko muistella huomenna, miten vauva itki ja minä tiuskaisen sille pää kiinni, vai haluanko muistaa miten hoidan tilanteen hyvin, lempeästi, rakkaudella? Etenkin kun vauvan kanssa sitä on vain pakko mennä sen ipanan mukaan: voi osoittaa mieltään jupisemalla lapsellisia, tai sitten vain hoitaa velvollisuutensa - ennemmin tai myöhemmin se on kuitenkin hoidettava. 

Tällaisia olen miettinyt. Jos tästä postauksesta ei saa mitään selvää se johtuu siitä, että katson samalla kanavapomppien Liviltä Juttaa ja puolen vuoden superdieettejä ja Neloselta Poliiseja, tekstailen serkkuni kanssa, juoksen yläkerrassa hyssyttämässä vauvaa ja kyttään välilehdessä Facebookia. ;-)

2 kommenttia:

  1. Aikamoisen tekstin repäs tyttö vaikka teit monta juttua siinä sivussa. Terveisin proffa. Mutta oikeasti, hirveen hyviä pohdintoja taas kerran. Positiivisuutta, positiivisuutta ja positiivisuutta. Siihen sitä pitäis keskittyä eikä murehtimiseen, v*tutukseen ja juuri sellasena "heikkona tyttönä jota kaikki riepottelee" -olemiseen.
    -Zazu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä repesin tälle kommentille! :D Ja kiitos kehuista. Inhoan tätä tyyliäni, tai varmaan aika monen "nykyihmisen" tyyliä hääsätä sataa asiaa yhtä aikaa mihinkään kunnolla keskittymättä.

      Ai niin! Tosiaan tuo, että olis vahva itsellinen ihminen joka ite ohjaa elämäänsä eikä maailman ja ihmisten riepoteltavissa oleva heikko tytönraasu. Pitääpä taas muistuttaa tuota itelleni, kun oon ollu vähän marttyyrimielialalla!

      Poista

Mitäs mietit?