tiistai 29. marraskuuta 2011

Pieni elokuva-arviointi

Olen katsonut tässä kuussa paljon kuvia ja nyt seuraa pieni arvosteluni. Tähtiä annan yhdestä viiteen ja leffoja arvioin ensisijaisesti sen omista lähtökohdista käsin. Eli viiden tähden elokuvat eivät välttämättä ole lempileffojani, vaan mielestäni vain täydellisiä siinä omassa kokonaisuudesssaan. Samoin jollekin elokuvalle saatan antaa useamman tähden, vaikka se olisi minusta tylsä tai muuten ikävä, jos se on kuitenkin mielestäni hienosti tehty. No niin, tämä virallisen intron jälkeen aloittakaamme. On aikaa kymmenen minuuttia ennen kuin pitää mennä pesemään hiusväri pois.

The Tourist ***

Kyllä, nukahdin kesken enkä katsoisi uudestaan, mutta: näyttelijät olivat hyviä, elokuva oli tyylikkäästi tehtyä. Jos sattuu tykkäämään tuollaisesta toiminnallisesta lajityypistä...

Vähän kunnioitusta **

Harkitsin jo yhtä tähteä, ja ehkä se olisi oikeutetumpi. Naiivi, kömpelö, epäuskottava, teennäinen, lapsellinen elokuva. Sääli, koska tarina olisi ollut minusta mielenkiintoinen ja aihe uusi ja kiinnostava.

Pihalla *****

Voi että, tykkäsin! Uskottava, herttainen, jäi hyvä mieli.

Precious ****

Ehkä tällekin olisi pitänyt antaa viisi tähteä, mutta kun uskon, että tästä oltaisiin voitu saada vielä enemmän koskettava.

Piukat paikat *****

Ensimmäinen Marilyn-leffani. Olen rakastunut! Hauska elokuva, sai nauraa. Ja Marilynin mieletön karisma ja kauneus!

Seven Years in Tibet ****

Hidastempoinen, viehättävä, kaunis, kiinnostava. Ja "nuori" nuori Brad Pitt...

 Hella W ****

Missä kuljimme kerran ****


Ja nyt pesuille, ja jo kohta punainen kutri leimahtaa!


P.S. Maailman ihanin kirjan nimi: Säihkenäyttämö - On neidolla punapaula kun tanssihin käy (Monika Fagerholm).

maanantai 28. marraskuuta 2011

Työ vastaan opiskelu 1-0

Kävin tämän kuun alussa erään ammattikorkeakoulun valintakokeissa ja perjantaina saapui odotettu kirje: minut on valittu opiskelijaksi terveydenhoitajan koulutusohjelmaan! Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni. Hakijoita oli moninkertaisesti opiskelupaikan saaneisiin nähden, kuten aina. Minä taisin olla hakijoista vanhin, mikä on hullua. Siellä oli nuoria, ehkä juuri lukiosta valmistuneita tyttöjä. Tunsin itensi etuoikeutetuksi muihin hakijoihin nähden: minä olen jo opiskellut tutkinnon ammattikorkeakoulusta, minulla on työkokemusta. Olin melko varmoin ja rennoin mielin aina opettajahaastatteluun asti, jolloin jännitys iski niin että huimasi. Takeltelin puheissani, pelkäsin antaneeni pessimistisen ja kurjan kuvan itsestäni. Mutta, onneksi sitten en.

Äsken lähetin opintosihteerille sähköpostia, miten toimia kun haluan kyllä ottaa opiskelupaikan vastaan mutta samalla ilmoittautua poissaolevaksi opiskelijaksi ainakin seuraavaksi vuodeksi. En voisi millään ilveellä kuvitella aloittavani opiskeluja nyt heti tammikuussa, se oli minulle selvää jo kouluun hakiessani. Toden puhuakseni itse opiskelijaelämän aloittamisesta en ole yhtään innostunut. Olen saanut vakiinnutettua asemani töissäni ja siihen on mennyt vuosi, olen siellä rennosti, tiedän paikkani työyhteisössämme, olen oma itseni, osaan hommani ja tunnen että mielipiteitäni arvostetaan, minuun luotetaan. En jaksaisi harjoitteluja, sitä jatkuvaa tsemppaamista ja uusiin ihmisiin tutustumista, uusien asioiden opettelua. Nautin työssäkäynnistä, siitä että työpäivä on jämptin kahdeksan tuntia ja töiden väliin jäävä aika on vapaata, ja nautin siitä että kerran kuussa saan palkan tekemästäni työstä, eikä meillä ole taloudessamme ollut aikoihin jäätävää rahapulaa. Nautin siitä, ettei kaupassa tarvitse laskea raaskiiko ostaa juuston vai vessapaperin ja ettei vain mene ostokset yli, kun tilillä on sen 15,30 rahaa ja seuraavaan rahapäivään vielä viikko. En jaksaisi palata rahavaikeuksiin, en jaksaisi palata siihen että opiskelun ohella on tehtävä töitä ja koko ajan pitää lukea tai vääntää jotain kirjallisia raportteja. Onhan siinä opiskelijan vapaus, kyllä, mutta on minulla nytkin työssäkäyvänä vapaus, vapaus tehdä ihan mitä vain kun en ole töissä ja jopa rahaa toteuttaa monia kivoja juttuja.

Mutta. Haluan terveydenhoitajaksi. Haluan terveyden ammattilaiseksi, haluan työn joka on konkreettista käsillä tekemistä, haluan voittaa itseni. Tuolla itseni voittamisella tarkoitan esimerkiksi sitä, että kaikesta työssäolosta huolimatta vaikkapa ihmisen eritteet yököttävät minua yhä. Ja silti, kun yhtenä päivänä töissä eräs asukkaistamme oli vuoteessa oksentanut päälle, hän oli yltäpäältä haisevassa kokkareissa inhottavassa oksennuksessa, sitä oli hänen hiuksillaan, selässään, rinnallaan, kasvoissa, tyyny täynnä, niin en edes huomannut omaa pahoinvointia, työnsin sen niin automaattisesti taka-alalle että jälkeenpäin ihmettelin, ja aloin siistiä tuota pientä olentoa, pyyhin kyyneleet ja hyssyttelin, sanoin pääset kato suihkuun, älähän nyt, pääset suihkuun ja vaihdetaan sun lakanat, ei oo mitään hätää. En ajattele, että terveysalalla työskentelevän pitäisi olla sillä tavalla paatunut, ettei mikään hetkauta, vaan saa tuntea kaikkea laidasta laitaan kunhan pystyy hallitsemaan tunteensa ja toimimaan toisen ihmisen hyväksi, olemaan ihminen ihmiselle vaikka minkä hajujen ja eritteiden keskellä. Minua rohkaisee usein se, että ihminen nyt kaikkinensa on aika suttuinen paketti ja vaikka "normaali-kanssakäymisessä" olemme siistejä ja kliinejä, on se raja kaikkeen suttaiseen ja "inhottavaan" kuin häilyvä läpinäkyvä verho. Minä uskon, että olisin hyvä terveydenhoitaja. 

Kunhan saan aloitettua opiskelun... Voisinpa hypätä sen ajan yli. Tahdon sen tiedon, taidon ja osaamisen mutta en sitä neljän vuoden opiskelijaelämää. Ville ehdotti, että ostan paperit Venäjältä ja ryhdyn valeterkkariksi. ;-) Niin varteenotettava neuvo kuin tuo rakkaaltani onkin, taidan kuitenkin nyt jatkaa entiseen malliin, käydä töissä ja jatkaa säästötilini lihottamista, matkustella, ostaa vaatteita ja kenkiä ja kaikkea mistä opiskeluaikana oli jäytävä pula, ja palata asiaan vuoden päästä. Ajatus arjesta ja työstä tuntuu suloisemmalta kuin aikoihin.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Hyvillä unilla

Eilen oli kiva päivä. Nukuin myöhään, oli ihanaa herätä vapaapäivään ilman kelloa. Yleensä muuten laitan vapaapäivinäkin kellon soimaan esimerkiksi puoli yhdeksäksi ja torkutan sitten kymmenen minuutin torkkuvälillä kaksikin tuntia. Nukahdan noiden kymmenminuuttisten välissä... Rakastan myöhään nukkumista, rakastan käpertyä syvemmälle paksuihin kuohkeisiin peittoihimme, mutta inhoan sitä hetkeä kun lopulta pitää nousta. Jostan syystä liikaa nukkumisesta tulee vain väsynyt, pääkipuinen, tunkkainen ja nuhjuinen fiilis, ja on inhottavaa kun kello näyttää puoltapäivää ja tuntuu että vapaapäivä on jo melkein ohi. Todellisuudessahan se ei sitä tietenkään ole, mutta tuolla asenteella loppupäivä on kyllä saanut sangen ikävän leiman. Sisälläni asuu pirteä ja reipas ulkoilmaihminen, joka on aamuvirkku ja tykkää nousta aikaisin, heittää vain peitot syrjään, venyttelee nautinnollisesti ja pomppaa hypähdellen uuteen puuhakkaaseen päivään. Vähän umpimielinen tyyppi se kyllä on, tykkää lymyillä piilossa ja näyttäytyy vain harvoin. Pitää sitä varmaan huvittavana, mokoma.

Mutta, siis. Eilen nukuin myöhään ihan ilman kelloa ja torkku-orgioita. Join rauhassa kaksi kuppia kahvia ja söin kolme hapankorppua, surffailin netissä. Kävin kuntosalilla ja meinasin polttaa päreeni saunassa, kun löylynheittäjän paikalla istui joku, joka ei löylyä heittänyt. Meinasin pyytää jos voisi vähän heittää, mutta en sitten saanut pyydettyä ja minuutti minuutilta kynnys kasvoi ja ärtymys nousi, ja siinä istuttiin saunallinen naisia haaleassa lämmössä, kunnes en enää kestänyt vaan painelin pesuille. Pienestä sitä voikin kiukku tulla välillä... Salin jälkeen kävin kaupassa ja kotona tein meille kanasoppaa, se oli mausteista ja lämmittävää ja hyvää. Syötiin ja juotiin lasit viiniä ja pukeuduttiin vähän paremmin, kauluspaitoihin ja kapeakänkisiin kopsuviin kenkiin ja minulle vielä kaksinkertaiset helmet kaulaan, ja lähdettiin teatteriin. Olin ostanut Villelle synttärilahjaksi liput Musiikkiteatteri Kapsäkin Berlin Cabaree - esitykseen ja sitä menimme katsomaan. 

Esitys oli hyvä! Hauska, iloinen, nokkela, sai nauraa ja yllättyä ja vähän jännittääkin, kun sellainen kaunis akrobaattinainen teki ihmeellisiä temppuja, kiipeili verhoissa ja seisoi yhdellä kädellään jalat kattoon sojottaen huteran tikun päällä. Pääosaesittäjällä oli upea ääni ja hänen esittämänsä hahmo oli röyhkeä, häpeämätön ja vastustamaton ihana nainen.



Esityksen jälkeen käveltiin Kallioon, Oivan baariin, ja vietettiin rattoisa parituntien nauraen, jutellen ja Trivial Pursuitia pelaten. Kamalan vaikea peli, hoin varmaan sata kertaa, mutta lopulta peli päättyi kuitenkin niin, että Ville voitti vain yhdellä. Älyn riemuvoitto!

Nukuin tänäänkin myöhään. Oli ihanaa käpertyä unenpökkyräisenä rakkaansa syliin ja nauttia yhteisestä hitaasta aamusta. 

Jottei liian makeaksi mene niin kohta pitää siivota. Joten moppi heilumaan ja ei kun moi!


keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Naisia, miehiä - kaikki he, jotka jättävät jälkensä sydämeeni

Tukanjuuret kipeinä. Olin eilen työkaverini luona, pidettiin pikkujouluja. Nautittiin juustoja ja keksejä, karkkia, sipsiä, viiniä. Onnittelin itseäni viinivalinnastani, en muista sen nimeä mutta sellaista hyvää, kevyttä punaviiniä, jonka ostin oikeastaan vain pullon takia. Se oli musta, koristeena romanttisia pariisi-aiheisia kuvia ja muuta härpäkettä. Yleensä tykkään enemmän sellaisista "päänsärky taattu"-viineistä, tanniinisista, raskaista, tumman makuisista. Tuo oli kevyttä ja mehumaista ja aiheutti kyllä päänsäryn myöskin.

Tulin kotiin puolen yön jälkeen. Ville kertoi, että olin nikotellut ja röyhtäissyt tullessani. Kylläpä tuli kamalan naisellinen olo.

Maanantaina sain luokseni rakkaan ystäväni Tampereelta. Käytiin Mayassa syömässä ja käveltiin pitkin Helsingin kauneimpia katuja, Eirassa ja Punavuoressa ja sitten myös Kaivopuistossa. Aika valui nopeasti, ilta pimeni mustaksi ja Aleksanterinkadun jouluvalot olivat kauniit, vaikka vähän hassunnäköiset lumettomassa ja lämpimässä marraskuussa. 

Mentiin aikaisin nukkumaan ja nukuin mahdottoman huonosti. Heräilin koko ajan ja valvoskelin pyöritellen typeriä ajatuksiani päässäni. Oli jo melkein aamu kun olin nukahtanut ja näin seuraavaa unta: oli ihana, lämmin kesä, nautin auringon säteistä ihollani, valosta, lämmöstä. Olin jollain kesäleirillä erään ystäväni ja lukioaikaisten koulukavereiden kanssa. Tämä ystäväni ei ole ottanut minuun pariin kuukauteen yhteyttä ja mietin häntä paljon, mietin onko hänellä omia vaikeuksia vai eikö hän halua pitää minuun yhteyttä ja pitäisikö minun yrittää enemmän vai päinvastoin antaa hänelle tilaa. Unessa olimme kuitenkin taas sellaisia ystäviä kuin aina. Lähdimme bussilla "päivämatkalle Ruotsiin", sinne oli tulossa myös "jotain saksalaisia". Oltiin menty ehkä kymmenen kilometriä pientä metsäistä tietä kun rupesin miettimään, mitä hittoa täällä teen, eihän mulla ole mitään tavaroitakaan mukana. Mietin sanoisinko, että jään pois, mutta ajattelin ettei kuljettaja jätä minua yksin keskelle metsää. Sitten mietin sanoisinko että minulla on huono olo ja pakko päästä pois, mutta teilasin tämänkin, ajattelin että sitten bussi joutuu heittämään minut takaisin ja  kukaan ei ehdi Ruotsiin minun takiani. Yritin surkeana lohduttaa itseäni, että voinhan ostaa Ruotsista uusia meikkejä (!), joo, joo, oikein uhosin, ostan koko meikkipussillisen uusia ruotsalaisia meikkejä. Tiesin tämän itselohdutukseni kuitenkin valheeksi, eihän minulla ollut edes rahaa mukana.

Pysähdyttiin jonkun lammen luokse uimaan kesken matkanteon. Vesi oli ihanan lämmintä, minulla oli siniset bikinini ja aurinko lämmitti vatsaa ja olkapäitä niin suloisesti, uskalsin kahlata suoraan syvälle veteen. Heittäydyin uimaan ja ystäväni, josta yllä kerroin, ui juuri sellaisen ison laiturin alta pois. Katsoimme toisiamme silmiin ja hän hymyili salaperäisesti, emme sanoneet mitään vaikka tuntui että jotain pitäisi sanoa. Ajattelin, että minäkin uin laiturin ali. Se oli suuri laituri, ehkä kymmenen kertaa kymmenen metriä kooltaan, keskellä vettä kuin ponttooni. Laiturin alle päästäkseen piti vähän sukeltaa, ja sukelsin ja tajusin sitten, että laituri onkin kiinni vedessä ja sen ali on sukellettava, ja vesi oli vihreää ja sameaa ja sitä tuli suuhuni, tiesin etten jaksa sukeltaa niin pitkään matkaa, pääni kopsui kattoon ja pakokauhu nousi. Vesi tuoksui voimakkaan mentoliselta. Yritin sukeltaa takaperin laiturin alta pois ja se oli vaikeaa, pääni kopsui ja happi meinasi loppua, kun äkkiä sainkin itseni pois. Haukoin keuhkot täyteen ilmaa ja heräsin hengästyneenä, henkeäni haukkoen.

Tuollaisen yön jälkeen päivästä voi kuitenkin tulla hyvä. Saatoin ystäväni seminaarinsa lähelle Tuomiokirkkoa, menimme ratikalla ja siellä oli kuuma kuin saunassa, ulos päästyämme haukoimme henkeämme ihanassa viileässä ilmassa kuin minä unessani. Hihittelimme ratikassa olleille pikkupojille, joita isät veivät päiväkotiin, pojat selittivät suu vaahdossaan leluistaan ja muista tärkeistä asioistaan. Halasimme ja toivoimme näkevämme taas pian, vilkutimme, erosimme. Minulla oli kymmeneltä (montako sataa kertaa olen kirjoittanut  k y m m e n e n  tähän kirjoitukseen?) aika kampaajalle, juuri sopivasti aikaa kävellä. Taas kerran, kauneinta Helsinkiä, Kruunuhakaako se oli? Kauniita vanhoja kivitaloja, sisäpihoja, kivijalkapuoteja, meri niin lähellä että sen melkein haistoi. Kävelin Hakaniemeen ja kävin Sokoksessa vessassa, ja, kröhm, ostin kengät. Ne ovat Tamaris-merkkiset, siniset mokkaiset puolisaappaat, joissa on pieni kopiseva korko. Sain niistä 20 euroa alennusta, mikä oikeastaan sinetöi ostopäätökseni. En ikinä osta kenkiä muuten kuin alennuksesta. 

Jatkoin kävelyäni Hakaniemen, Kallion, Sörnäisen läpi Vallilaan. Kampaaja sijaitsee siskoni naapurissa. Olemme nyt siskoni kanssa soitelleet paljon viime aikoina, jopa niin paljon että siskoni sanoi, ei nyt enää soitella, meiän pitää lopettaa nää tyhjänpäiväiset maratonpuhelut. Olen noudattanut hänen neuvoaan (koska onhan se pöllöä puhua päivittäin tunti puhelimessa puuta heinää). En kuitenkaan voinut olla nauramatta syvää sisäistä huutonaurua, kun siskoni juuri sattumalta ylitti katua ollessani melkein jo kampaajalla. Menin leveän risteyksen toiselle puolelle seisomaan hänen kulkureitilleen ja kun hän huomasi minut nauroin, Moi, stalkkaajasi tässä, kerta ei saanu soitella. Nauroimme molemmat ja tuo satunnainen kohtaaminen rakkaan ihmisen kanssa teki suloisen pohjavireen koko päivälle.

Kampaajani oli mukava, muttei valitettavasti kovin taitava. Hidas ja toinen puoli "tiukasta polkkiksestani" (kuten hän sitä luonnehti) taitaa olla vähän toista pidempi... Oli kuitenkin kivaa jutella, kepeitä, iloisia asioita, nauraa paljon. Ristin kampaajani Tommy Tabermaniksi ulkonäkönsä mukaan. Tuolla kampaajalla minua on hoidellut (!) kaksi muutakin miestä, Tarzan (tarvitseeko tätä nimeä avata? Voin paljastaa, ettei hän kiipeile pöydillä ja tee fööninjohdosta liaania, vaan hänen ulkonäkönsä... uuh-hmmm) ja Kukko (pöyhkeilevän käytöksen vuoksi).

Kävelin uusine "tiukkoine polkkiksineni" Pasilaan ja sieltä Auroran sairaalan ohi Mannerheimintielle. Halusin käydä yhdessä thaikkupaikassa, jonka olin pari päivää sitten bongannut. Ravintolan edessä oli voimakkaasti humalainen mies pissilla ikkunaa vasten. Virtsa höyrysi lammikkona asvaltilla ja minua oksetti. Kiersin miehen ja lammikon ja menin ovelle, joka oli lukossa. Ihmettelin, kun sisällä kuitenkin oli ihmisiä, näpersin aikani ovea ja ajattelin sitten, ei väkisin, ja menin tutkailemaan viereisen paikan ikkunassa olevaa listaa. Humalainen juoksi perääni. "Hei tyttö, tyttö!" Olin niin kuin en olisi huomannut ja hän tuli ihan viereen, tarttui hihaani, korjasi "hei nainen". Jatkoi, kyllä sinä nyt voit sinne mennä, mene vaan, ne laittoi sen oven lukkoon vain siks kun minä olin siinä. Kyllä sinä voit mennä". Hymyilin ja irrotin itseni hänen otteestaan ja minua itketti, miksi hän jakoi itsensä ja minut eri luokan kansalaisiksi, miksi ei olisi jakanut kun kaikki muutkin, toisille lukitaan ovet ja toinen otetaan sisään. Hymyilin ja itkin sisäisesti ja menin ravintolaan, he aukaisivat minulle oven.

lauantai 19. marraskuuta 2011

100. postaus täyttyy leffoilla

Olen katsonut tässä kuussa paljon leffoja:


The Tourist

En tykkää tuollaisista toimintapläjäyksistä, ne eivät kosketa minua millään tavalla, ratkaisut ovat yhdentekeviä. Nukahdin ennen puoliväliä.


Missä kuljimme kerran

Rakastan kirjaa, pidän leffasta. Siinä kuvataan hienosti se viha, joka kansassamme kupli, joka sitten purkautui sisällissodassa. 


Precious

Hyä, koskettava, mielestäni realistinen. Tarinan äitikään ei ollut niin tunteettoman julma kusipää kuin ennen loppua vaikutti: tyhmä, epävarma vain. Mutta silläkin voi saada paljon pahaa, jos siihen yhdistyy katkeruus.


Hella W

Visuaalisesti hieno. Tarina jäi vähän ulkohtaiseksi kokemukseksi, mutta oikeastaan upea toteutus korvasi senkin.



keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Väriterapiaa, vuosipäivää, vapaapäivää, syntymäpäivää

Tänään on Villen syntymäpäivä ja huomenna kihlauksemme vuosipäivä. Vuosi ja yksi päivä sitten satoi lunta, maattiin sylikkäin tallinnalaisen hotellin sängyllä ja kuiskittiin rakkautta, ja ulkona satoi ensilumi. Valittiin sormukset ja syötiin hyvin ravintolassa. Tänään syötiin hyvin kotona, tein lohta jonka maustoin sitruunapippurilla, rosepippureilla ja smetanalla, ja sitten tein sellaisia täytettyjä paprikoita. Sain ohjeen ystävältäni ja työkaveriltani ja ne olivat niin hyviä, että kohosivat lempiruokieni top 10 - listalle, tiukan ja kriittisen seulan läpäisten.

Tällaisia paprikoita:

 Väriterapiaa!

Sisällä noissa on leipäkrutonkeja, valkosipulin kynsiä pienenä silppuna, öljyä, mustapippuria, suolaa, vuohenmaitojuustoa, kirsikkatomaatteja ja tuoretta basilikaa (jonka tuoksu on muuten niin huumaava, että haaveilin jo basilikan tuoksuisesta hajuvedestä).

Tällaisena pimeänä vuodenaikana on parasta pysyä lähellä kotinsa sydäntä, vaikka se sydän vähän rempallaan olisikin:

Yhtään öllömpää eivät myöskään ole kodin pienet herkut, kuten:

 "Mummopöytäni", eli jätelavalta haalittu pikkupöytä, siskolta saadut vanhat säilytyspurkit ja mummon virkkaama pitsiliina.
Uudet kynnet ja uusi suklaa, ja joulu, joka taitaakin olla ihan kohta ja jolloin minulla on neljän päivän vapaa. Olen viettänyt iltoja netissä erinäisillä lastenkapine-sivustoilla valkaten kummipojilleni joululahjoja...

Jos on kodin sydän vinksallaan niin voiko muuta odottaa kodin hengettäreltä?
Huomatkaa, että pidin oikein silmiä kiinni tuon patalappuni takana anonymiteettini varmistaakseni, 
vähän niin kuin pupujussi on piilossa pää pensaassa.

Tuo mekko on keväällä kierrätyskeskuksesta ostamani ja ihanaa mummostailia. Rakastan! Varmaan ainakin 40 vuotta vanha (?) ja täysin ehjä, hyvä ja sen oloinen ettei haurastu sadassa vuodessakaan. Olen kulkenut päiväni myhäillen itsekseni, kyllä ennen osattiin tehdä hyviä ja laadukkaita vaatteita, hoh hoh, kyllä ennen...


(Ruista ranteeseen, siskot!)

lauantai 12. marraskuuta 2011

Leppoisia, hyväntuulisia, onnellisia juttuja... Ja sitten se kaipauksen pohjavire, aina.

Aiemman postauksen väsyneellä, alavireisellä teemalla mennään. Olin tänään töissä, tulin äsken. Siellä oli kivaa niin kuin yleensäkin. Tykkään nuoristamme, tykkään työkavereistani. Olen töissä reipas ja iloinen, nauran paljon ja puhun iloisia, tyhjänpäiväisiä juttuja. Niin teemme kaikki. Nauramme ja puhumme ja näen työkavereitani enemmän ja intensiivisemmin kuin miestäni tai yhtäkään ystävääni. Työni on sellaista, siinä ei olla sekuntiakaan yksin. Tyhjänpäiväiset jutut ovat työnväline, niin sen näen, se että ollaan läsnä ja täytetään ilma leppoisilla, hyväntuulisilla jutuilla ja naurunpurskahduksilla, mutta samalla ei kerrota mitään oikeaa. Pidetään etäisyyttä niin paljon kuin se tuossa jatkuvassa läheisyydessä on mahdollista. 

Välillä ihmettelen, miten vähän tiedän työkavereistani. Perusasiat vain, sen mitä saisi tietää jo facebookista, onko parisuhteessa, onko lapsia, minkä ikäinen on, mikä koulutus, missäpäin asuu, mistä on kotoisin. Sitten tuntemisen myötä tietää, kuka on hyvä organisoimaan, kuka on aina ystävällinen, kenellä on ronskeimmat vitsit, kuka reagoi väsymykseen vetäytymisellä, kuka piikittelyllä. Mutta en tiedä heidän haaveitaan, millainen heidän suhteensa puolisoonsa on, mitä he ovat tehneet ennen tuonne tuloa, mitä he pelkäävät ja mikä tekee heidät onnelliseksi, onko heillä ystäviä ja hyvät välit vanhempiinsa. Ja silti se vuorovaikutus on luontevaa, se on kirjoittamaton sääntö että se on tuollaista kepeää, ja samalla ollaan läsnä, kohdataan ihminen ihmisenä. Minä ajattelen että se on ammatillisuutta.

Nuorten kanssa asiat ovat helppoja jos niitä ei mieti ja vaikeita kun niitä pysähtyy miettimään. Millainen on vaikeastivammaisen ihmisen itsemääräämisoikeus, kun hän ei kuitenkaan pysty tekemään  m i t ä ä n  itse? Miten kohdata nuoret aikuisina muistaen kuitenkin koko ajan, että he ovat usein mieleltään lapsia? Miten olla samanaikaisesti perheenjäsen ja työntekijä, lähellä ja etäällä? 

Minusta on usein parempi olla miettimättä ja tehdä niin kuin tuntuu, ja uskon vielä että teen hyvin ja oikein, yleensä. Se tulee luonnostaan, tuntemisen kautta, se miten ollaan ja puhutaan ja puhutellaan ja ohjataan ja kasvatetaan tiedostaen kuitenkin samalla, että tässä ollaan vieraita ihmisiä ja lopulta minähän saan tästä rahaa, ja toisaalta: tämä on heidän koti. Koti-ihmisenä pidän tuota viimeksi mainittua erityisen suuressa merkityksessä.

Niin. Töissä on kivaa, työt sujuvat, teen siellä hyvää ja saan siitä vielä rahaa, ja olen ehdottoman ylpeä siitä mitä teen työkseni. Se on hienoa, voisin tuudittautua siihen sadan vuoden uneen ja mielenrauhaan, saada palkkani ja tehdä parhaani. Mutta. Vaikka rakastankin työtäni 90 prosenttisesti (ja kuinka moni voi sanoa rakastavansa työtään), loput kymmenen prosenttia muistuttaa, se ei tyydytä minua täysin. Siellä ei ole etenemismahdollisuuksia. Monet vuorot ovat sellaisia, että lillun siinä tutussa ja hyvässä, teen asiat samalla tavalla ja nauran samoille vitseille, kohtaan samat haasteet ja ilot kuin sata kertaa aikaisemmin. Siihen voisi totttua, siihen voisi tyytyä, ja kyllä minua vähän harmittaa olla osa sukupolveni työkulttuuria, sitä miten työltä odotetaan sitä ja tätä ja tuota, hyviä etuja, hyvää palkkaa, sopivasti haasteita, mahdollisuutta haastaa itsensä. Olisi niin hienoa vain...tyytyä. Nauttia siitä että 90 prosenttia kaikki on hyvin. 

Minä en tyydy enkä lopulta osaa tehdä kompromisseja. Se hetki ei ole vielä, eikä se ole ehkä vuoden päästäkään, mutta välillä aistin niin kipeästi että sattuu sen, miten vielä joskus tulee päivä kun tämä ei vain riitä. Tiedän sen, tunnen miten levottomuus kasvaa ja jätän tuon kaiken hyvän, kauniin, lämpöisen, tärkeän. Onneksi se päivä ei ole vielä.

torstai 10. marraskuuta 2011

Tämä on syksy ja nyt

Syksy väsyttää. Iho menee huonoksi, se on kasvoista rasvainen ja kuiva eikä meikki levity kauniisti, ja ihottuma uhkaa vallata kroppaa. Käyn töissä ja nukun paljon ja haluaisin nukkua enemmän, palelen ja hikoilen salilla ja sen jälkeen saunassa, sitten on hetken lämmin. Yöllä on ihanaa käpertyä peittoihin ja vetää itsensä sikiöasentoon, ottaa tyyny halaukseen. Syön suklaata ja päivittelen työkavereille, tuleeko teillekin syksyisin ihan hillitön syömisenhimo, sellainen että kroppa vaatii vararavintoa ja rasvakerrosta vaikka mieli ei sitä varsinaisesti haluaisikaan. Saan vastaukseksi raskausepäilyjä ja toisen työkaverin naurua, hänellä on syömishimo aina. Hermoilen välikausitakkiani, se on viime keväänä alennuksesta ostettu, sievä ja siisti mutta armottoman iso, näytän se päälläni satakiloiselta laatikolta, ja keksin sitoa takin vyötäisille siskon kirpparikassista nappaamani okranvärisen punosvyön. Takki on hyvä, taas. Kihlasormus pyörii sormessa ja on kerran hävinnytkin, löytynytkin onneksi, palelen ja sormet ovat kutistuneet. Poltan kynttilöitä ja kotona tuoksuu ranskalainen vanilja, mausteinen siideri sekä viikuna. Leikkaan hiukseni lyhyiksi ja värjään niitä punaisella, kohta pitäisi taas leikata. Neulon villasukkia ja onnistun kolmannen purkamisen jälkeen, sukat ovat vaaleanpunaiset ja suloiset ja minun itse itse itse neulomani ensimmäiset sukkani. Lähetän viestejä ystävilleni enkä jaksaisi nähdä, ja sitten kun näen en jaksaisi erota, haluaisin puhua pääni tyhjäksi ja monen, monen viinipullon verran. Ihastelen syksyn valoa, miten se osuu kauniisti ja häviää nopeasti, näin:


Niin, tämä on syksy ja nyt. Rakastan sitä, odotan sitä salaa viileinä kesäiltoina, ja silti se aina yllättää. Miten se väsyttää.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Kotikonnuille, ja takaisin

Oltiin Villesein kanssa viettämässä pidennettyä viikonloppua lapsuutemme maisemissa (tuosta sai vähän sen kuvan että oltaisiin sisaruksia. No, ei me olla. Vaikka olenkin aina halunnut veljeä. Mutta en niin paljon, että näkisin oman mieheni sellaisena - no niin nyt.). Oli ihanaa, rentouttavaa aikaa. Etukäteen stressaan noita kotiseutu-reissuja paljonkin, sitä miten monen ihmisen luona pitäisi ennättää käydä lyhyessä ajassa. Kokemukseni mukaan etukäteen stressattu on kuitenkin hyvän toteutuksen tae, enkä enää paikan päällä hermoile vaan kuljen kyläpaikasta toiseen iloisena ja seesteisenä kuin Buddha. Myös se, ettei yritä ahtaa joka vierailuun jokaisen ihmisen näkemistä, auttaa. Tällä kertaa näimme Villen ja minun perheiden lisäksi mummoa, ukkia ja vanhempaa kummipoikaani. Kyllähän siitä vähän huono omatunto meinaa tulla, että matkustaa tuonne kauas ja sitten ei edes tapaa kaikkia rakkaitaan, mutta arvostan kuitenkin enemmän sellaista laadukasta yhdessäoloa kuin pikaisia näyttäytymisiä.

Olen täällä blogissa kertonut paljon pienemmästä kummipojasta, mutta voi hyvänen aika, että tuo isompikin kaveri on suloinen. Hän oli kuulemma aikaisesta aamusta asti odottanut meitä, pukenut äkkiä päivävaatteet ja hoputtanut veljeäänkin pukemaan. Vietiin pienenä tuliaisena sellaiset suklaatikkarit ja kummipoikani aikoo säästää sen jouluun. Niin suloinen poika. Olisi kivaa voida nähdä enemmän, haluaisin kuulua hänen elämäänsä. Nyt käydessämme kyllä tuntuikin että kuulun, tuli niin hyvä mieli, kun hän oli odottanut meitä.

Sunnuntaina oli kiva tulla kotiin. Omat rakkaat tavarat ja maailman rakkaimmat kissat. Borta bra hemma bäst.