Työ vastaan opiskelu 1-0

Kävin tämän kuun alussa erään ammattikorkeakoulun valintakokeissa ja perjantaina saapui odotettu kirje: minut on valittu opiskelijaksi terveydenhoitajan koulutusohjelmaan! Olen onnellinen ja ylpeä itsestäni. Hakijoita oli moninkertaisesti opiskelupaikan saaneisiin nähden, kuten aina. Minä taisin olla hakijoista vanhin, mikä on hullua. Siellä oli nuoria, ehkä juuri lukiosta valmistuneita tyttöjä. Tunsin itensi etuoikeutetuksi muihin hakijoihin nähden: minä olen jo opiskellut tutkinnon ammattikorkeakoulusta, minulla on työkokemusta. Olin melko varmoin ja rennoin mielin aina opettajahaastatteluun asti, jolloin jännitys iski niin että huimasi. Takeltelin puheissani, pelkäsin antaneeni pessimistisen ja kurjan kuvan itsestäni. Mutta, onneksi sitten en.

Äsken lähetin opintosihteerille sähköpostia, miten toimia kun haluan kyllä ottaa opiskelupaikan vastaan mutta samalla ilmoittautua poissaolevaksi opiskelijaksi ainakin seuraavaksi vuodeksi. En voisi millään ilveellä kuvitella aloittavani opiskeluja nyt heti tammikuussa, se oli minulle selvää jo kouluun hakiessani. Toden puhuakseni itse opiskelijaelämän aloittamisesta en ole yhtään innostunut. Olen saanut vakiinnutettua asemani töissäni ja siihen on mennyt vuosi, olen siellä rennosti, tiedän paikkani työyhteisössämme, olen oma itseni, osaan hommani ja tunnen että mielipiteitäni arvostetaan, minuun luotetaan. En jaksaisi harjoitteluja, sitä jatkuvaa tsemppaamista ja uusiin ihmisiin tutustumista, uusien asioiden opettelua. Nautin työssäkäynnistä, siitä että työpäivä on jämptin kahdeksan tuntia ja töiden väliin jäävä aika on vapaata, ja nautin siitä että kerran kuussa saan palkan tekemästäni työstä, eikä meillä ole taloudessamme ollut aikoihin jäätävää rahapulaa. Nautin siitä, ettei kaupassa tarvitse laskea raaskiiko ostaa juuston vai vessapaperin ja ettei vain mene ostokset yli, kun tilillä on sen 15,30 rahaa ja seuraavaan rahapäivään vielä viikko. En jaksaisi palata rahavaikeuksiin, en jaksaisi palata siihen että opiskelun ohella on tehtävä töitä ja koko ajan pitää lukea tai vääntää jotain kirjallisia raportteja. Onhan siinä opiskelijan vapaus, kyllä, mutta on minulla nytkin työssäkäyvänä vapaus, vapaus tehdä ihan mitä vain kun en ole töissä ja jopa rahaa toteuttaa monia kivoja juttuja.

Mutta. Haluan terveydenhoitajaksi. Haluan terveyden ammattilaiseksi, haluan työn joka on konkreettista käsillä tekemistä, haluan voittaa itseni. Tuolla itseni voittamisella tarkoitan esimerkiksi sitä, että kaikesta työssäolosta huolimatta vaikkapa ihmisen eritteet yököttävät minua yhä. Ja silti, kun yhtenä päivänä töissä eräs asukkaistamme oli vuoteessa oksentanut päälle, hän oli yltäpäältä haisevassa kokkareissa inhottavassa oksennuksessa, sitä oli hänen hiuksillaan, selässään, rinnallaan, kasvoissa, tyyny täynnä, niin en edes huomannut omaa pahoinvointia, työnsin sen niin automaattisesti taka-alalle että jälkeenpäin ihmettelin, ja aloin siistiä tuota pientä olentoa, pyyhin kyyneleet ja hyssyttelin, sanoin pääset kato suihkuun, älähän nyt, pääset suihkuun ja vaihdetaan sun lakanat, ei oo mitään hätää. En ajattele, että terveysalalla työskentelevän pitäisi olla sillä tavalla paatunut, ettei mikään hetkauta, vaan saa tuntea kaikkea laidasta laitaan kunhan pystyy hallitsemaan tunteensa ja toimimaan toisen ihmisen hyväksi, olemaan ihminen ihmiselle vaikka minkä hajujen ja eritteiden keskellä. Minua rohkaisee usein se, että ihminen nyt kaikkinensa on aika suttuinen paketti ja vaikka "normaali-kanssakäymisessä" olemme siistejä ja kliinejä, on se raja kaikkeen suttaiseen ja "inhottavaan" kuin häilyvä läpinäkyvä verho. Minä uskon, että olisin hyvä terveydenhoitaja. 

Kunhan saan aloitettua opiskelun... Voisinpa hypätä sen ajan yli. Tahdon sen tiedon, taidon ja osaamisen mutta en sitä neljän vuoden opiskelijaelämää. Ville ehdotti, että ostan paperit Venäjältä ja ryhdyn valeterkkariksi. ;-) Niin varteenotettava neuvo kuin tuo rakkaaltani onkin, taidan kuitenkin nyt jatkaa entiseen malliin, käydä töissä ja jatkaa säästötilini lihottamista, matkustella, ostaa vaatteita ja kenkiä ja kaikkea mistä opiskeluaikana oli jäytävä pula, ja palata asiaan vuoden päästä. Ajatus arjesta ja työstä tuntuu suloisemmalta kuin aikoihin.