1300 grammaa huolta, murhetta ja rakkautta

Turun reissu on heitetty ja palaan siihen vielä, mutta nyt kuitenkin tuoreempana tämän illan kauhukokemukset.

Olin eilisestä asti tunnustellut, että liikkuupa vauva vähän. En kuitenkaan ollut kamalan huolissani, koska olin aamusta asti menossa ja muistutin itseäni muuttopäivästä, jolloin vauva myöskin oli tavanomaista hissukampi ilmeisesti ihan vain oman touhuamiseni takia. Viime yönä heräsin pari kertaa ja kuulostelin vauvaa ja aamulla hytkytin jo vatsaa peiton alla. Liikkeet olivat erilaisia kuin ennen, ikään kuin alaspäin, kovin vaimeita, mutta liikkeitä yhtä kaikki.

Vietettiin hyvää aikaa siskon kanssa ja huoli pysyi taka-alalla, kunnes illalla kuuden maissa kotiin päästyäni oikein ryöpsähti. Paruin hädissäni ja Ville käski soittaa Naistenklinikalle, "vaikka ne kyllä nauraa sut pihalle sieltä". Itkin ja hytkytin mahaa, join mehua ja laskin liikkeitä, liikuin taas, yritin uudestaan. Ville oli ollut viihteellä ja paineli jo nukkumaan, kun minä käänsin sohvalla kylkeä ja hätä sen kun kasvoi, ja niin soitin naikkarille. Olin ehkä vähän ajatellut, että he todella nauravat minut rauhalliseksi, mutta kun sieltä käskettiinkin tulla näyttäytymään kasvoi huoleni ihan uusiin ulottuvuuksiin.

20 kilometrin ajon aikana ehti ajatella paljon. Mietin, miten meille ei nyt sitten todella suotu vauvaa, ja miten voin varmaan olla sairaslomalla töistä ennen kesälomalle jäämistä. Mietin kelle ystävistä soitan ensimmäisenä. Välillä hajosin vollottamaan ja koko ateistin uskollani pyysin Luojaa, voi hyvää Luojaa, anna sen sydämen sykkiä, anna sen sydämen sykkiä.

Naikkarilla taas kokosin itseni ja menin kasvot läikikkäinä sairaalavuoteelle makaamaan. Kätilö oli lähemmäs kuusikymppinen, kokeneen näköinen, eikä saanut sydänääniä kuulumaan. Kuulin sen itsekin, sen ettei mitään kuulu, pelkkää vatsan huminaa. Hätä sisälläni kasvoi. Kätilö oli hiljainen ja vakava ja ultrasi pitkään, eikä vieläkään mitään. Hän ei sanonut mitään paitsi lopussa, kun pyysi minut toiseen tutkimushuoneeseen jossa lääkäri voi vielä katsoa, "hänellä on paremmat laitteet".

Vaihdoimme huonetta ja kukaan ei oikein jutellut. Lääkäri käynnisteli laitteitaan ja kätilö sanoi kamalat sanat, "en saanut kuulumaan niitä". Olin niin hädissäni että melkein lamaannuin, kunnes lääkäri sai viimein ultran päälle ja sanoi heti "Siellä lyö sydän", ja sitten hän heti käänsi näytön minuun päin ja kaikki se hätä ja kaikki mitä olin kokenut - , ja purskahdin itkuun. Nytkin itkettää, se hetki oli niin uskomaton, kaikki se pelko ja huoli saivat rajansa lääkärin sanoista. Kätilö suli hymyyn ja silitti minua kädestä, pyysi anteeksi kun säikäytti. Sitten lääkäri ja kätilö puhelivat siitä, miten vauva tulee huolestuttamaan minut vielä monet kerrat, ja minä yritin itkeä mahdollisimman hiljaa.

Vauva nukkui koko ultraamisen ajan; lääkäri otti samalla pikaisesti mittoja. Tyttäremme on nyt kilon ja 300 grammaa silkkaa huolta ja rakkautta. Makasin vielä melkein kaksi tuntia käyrillä, vauva innostui potkimaan niin että maha hytkyi, kätilö nauroi ja minä olin maailman onnellisin pöhkö. Vihdoin ulos päästyäni itkin taas, tällä kertaa helpotuksesta.

Niin ja miksi liikkeet eivät olleet tuntuneet? Ensinnäkin vauva oli kamalan alhaalla, niin kuin melkein aina, ja lisäksi taipuneena linkkuveitsi-asentoon jalat istukkaa kohden, eli toisin kuin yleensä jolloin hän on ollut pää alaspäin ja potkinut napakasti navan korkeudella. Voi vauva, vauva, potki jatkossa kovaa ja paljon äläkä enää säikytä! Rakas.

Mut entä jos?

Yötyöstä hei vaan. Pitkästä aikaa viikonloppuyöt, ja tämähän tietää tietysti vähän kivempiä lisiä. Mikä tietää vähän levempää palkkaa ja iloisempaa meitsiä sitten palkkapäivänä.

 

Työkaveri sanoi tänään, että jos hän mitään mistään tietää niin odotan tyttöä. Mahanmallista kai sen näkee. Uskotteko te tuollaiseen? Minä kyllä uskon; kyllä vanhakansa tietää. Itse toivoin ihan alkuraskaudessa tyttöä, sitten tuli sellainen olo että ihan sama, sitten aloin ajatella poikaa. Olenkin ostanut jo jonkin verran harmaita, mustia ja sinisiä minivaatteita. Nyt en ole pariin viikkoon ostanut, kun on alkanut tuntua, että saan sittenkin ostaa niitä vaaleanpunaisia nuttuja...

 

Tällä tavalla vaatteista ja vauvan sukupuolesta kirjoittaessa tuudittuu hetkeksi siihen, että odottaminen on suloista ja leppoisaa ja suurin jännitys on se mitä jalkojen välistä löytyy. Todellisuudessa kaltaiselleni kontrollifanille raskaus ja odotus ovat aikamoisen jännää aikaa - eivätkä aina niin mukavan kutkuttavalla tavalla.

 

Päivittäin mietin kohtukuolemia, veristä keskenmenoa, kätkykuolemaa, sitä että rakenneultrassa paljastuu miten vauva ei liiku. Tunnustelen pienenpieniä potkuja ja mietin, ovatko ne viimeiset. Toisaalta en silti näe noitakaan todellisina uhkina, ja esimerkiksi tiistaina kun sydänäänet eivät tahtoneet löytyä en huolestunut yhtään, vaikka samalla en voi uskoa että elokuussa minä ihan oikeasti saan oman pienen nyytin syliini.

 

En ole juurikaan pelännyt lapsen vammaisuutta, vaikka tietysti se tulee olemaan kova pala jos kohdalle osuu. Silti, kun tiedän että tulen rakastamaan vammaista lasta siinä missä tervettäkin, ei huolellani ole pohjaa. Pelkään nimenomaan kuolemaa, sitä että pieni täydellinen vauva kuolee ja vaikka miten rakastan ei se muuta häntä eläväksi.

 

Päivittäin muistutan itselleni, että nauti nyt hyvä ihminen, et tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Äiti myös neuvoi viisaasti, että jos jotain ikävää tapahtuu niin yhtä pahalta se tuntuu vaikka sitä olisi miten miettinyt etukäteen - turha siis miettiä. Ei tulevaa mahdollista surua voi pehmentää käymällä sitä etukäteen läpi; päinvastoin nykyistä onneaan voi myrkyttää miettimällä mikä kaikki voi mennä pieleen. Koska kun on kyse elämästä niin ihan kaikkihan voi - ja silti on todennäköisempää, että kaikki tulee menemään hyvin.

 

Tämän tekstin perusteella kuulostan masentuneelta ja pessimistiseltä odottajalta, mutta uskokaa pois, suurimmaksi osaksi olen onnellinen. Pidän pyöristyvästä vatsastani ja hellin ajatuksia, joissa vauva on syntynyt ja saan tuudittaa häntä sylissäni. En voi olla hypistelemättä ostamiani pikkuruisia vaatteita ja käyn mielikuvissani vaunulenkeillä ja neuvolassa. Unelmieni synnytyksenkin olen jo kokenut, sitä ennen kesän uudessa kodissa  maha pystyssä.

 

Ja silti: on vain tämä hetki, keskiyö, minä yksi valvomassa noiden kuuden unta, raskausviikko 19 + 3 (kun se vasta eilen oli 4 + 3!), omassa tutussa työpaikassa, ihana pieni vauva minussa. Kaikki asiat aika hyvin, nyt. 

Matoja siellä ja täällä, ennen kaikkea kuitenkin siellä

Tätä postauta ei kannata lukea. Tästä tulee vaan paha mieli ja ällötys. Itseänikin ällöttää koko ajan enkä oikein pysty ajattelemaan muuta kuin tätä asiaa.

No niin, ja koska kuitenkin luette, niin: näin ihan kamalaa unta. Se pohjautui luultavasti eilisiltaan, jolloin meinasin saada sydärin. Olimme jo menneet sänkyyn ja ihmettelin, mitä Kirppu rapitestelee sängyn alla. Jossain vaiheessa nousin mennäkseni vessaan ja voi Luoja, kirkaisin niin että seinät tärähtivät, sängyn vieressä istui Kirppu vieressään iso musta koppakuoriainen. Peräännyin paniikissa ovelle ja aloin samalla vähän hysteerisenä nauraa, kun tajusin että kyseinen ötökkä on muovia. Samalla pelotti kauheasti, olin kuin jonkun mielenhäriön vallassa, nauroin ja kiljuin samaan aikaan ja tärisin kuin horkassa, sydän löi hulluna. Kiljuin Villeä piilottamaan ötökän roskiin. Ville sai varmaan jonkun poikamaisen halun kujeilla, koskapa laittoi ötökän hyvin epätahdikkaasti tyynylleni. Aloin melkein itkeä ja anelin hysteerisenä että vie se pois, älä heitä sitä mun päälle (?), piilota se, ota paperia ja laita se pois (?). Ville piilotti ötökän laatikkoon ja tärisin vieläkin ja vannotin hänet olemaan ikinä "yllättämättä" minua sillä oksetuksella.

Uni tulin aikanaan eikä tuonut lepoa kauhean painajaisen vuoksi. Siinä minulla oli  m a t o j a  kröhöm, siellä eräässä intiimissä paikassa. Olin ihan kauhuissani kun kuvittelin matojen kiemurtelua siellä. Lääkäri sanoi, että voi desinfioida minut joulukuussa, mutta ennen sitä ei ole vapaita aikoja. Makasin tikkujäykkänä sängyllä ja kuvittelin matojen kuhinan, ja sitten näin miten lakanalla mönki pieniä valkoisia matoja. Ajattelin helpottuneena, ai ne ovatkin noin pieniä. Ei kuitenkaan huvittanut enää maata joten pomppasin kastelemaan kukkia, niitä oli makkarissamme hirveästi ja ne kaikki nuupahtivat juuri ennen kuin ennätin kastella niitä. Juuri ennen heräämistä ajattelin, ei tässä nyt ole kuin suunta ylöspäin ja tunnelin päässä näkyy valoa, kyllä kukat virkoavat kahden viikon päästä kun vain saavat vettä ja onhan se lääkäriaikakin jo joulukuussa. Aika hemmetinmoista optimismia!

Äsken heitin matot ja viltit parvekkeelle. Jotenkin ne ajatukset möngertävistä madoista eivät jättäneet rauhaan... Pitääkin etsiä joululahjaksi saamastani unikirjasta selitys viime yön meiningeille.


Jälkikirjoitus. Ja unikirjahan sanoo matojen tarkoittavan seuraavaa: koen alemmuudentunnetta, joku yrittää hyötyä työni tuloksista, epäilyistäni huolimatta ystäväni ei petä minua. Kukista sanotaan, että joskukat ovat kuihtuneet ystävien kesken syntyy erimielisyyttä. O ' ouu! Olen lähdössä ihan kohta Hämeenlinnaan ystävän luokse tutustumaan hänen uuteen kotiinsa ja saunomaa, nuo ystävän kanssa erimielisyydet eivät lupaile kivaa. Tuleekohan riita löylyjen sopivuudesta?