1300 grammaa huolta, murhetta ja rakkautta

Turun reissu on heitetty ja palaan siihen vielä, mutta nyt kuitenkin tuoreempana tämän illan kauhukokemukset.

Olin eilisestä asti tunnustellut, että liikkuupa vauva vähän. En kuitenkaan ollut kamalan huolissani, koska olin aamusta asti menossa ja muistutin itseäni muuttopäivästä, jolloin vauva myöskin oli tavanomaista hissukampi ilmeisesti ihan vain oman touhuamiseni takia. Viime yönä heräsin pari kertaa ja kuulostelin vauvaa ja aamulla hytkytin jo vatsaa peiton alla. Liikkeet olivat erilaisia kuin ennen, ikään kuin alaspäin, kovin vaimeita, mutta liikkeitä yhtä kaikki.

Vietettiin hyvää aikaa siskon kanssa ja huoli pysyi taka-alalla, kunnes illalla kuuden maissa kotiin päästyäni oikein ryöpsähti. Paruin hädissäni ja Ville käski soittaa Naistenklinikalle, "vaikka ne kyllä nauraa sut pihalle sieltä". Itkin ja hytkytin mahaa, join mehua ja laskin liikkeitä, liikuin taas, yritin uudestaan. Ville oli ollut viihteellä ja paineli jo nukkumaan, kun minä käänsin sohvalla kylkeä ja hätä sen kun kasvoi, ja niin soitin naikkarille. Olin ehkä vähän ajatellut, että he todella nauravat minut rauhalliseksi, mutta kun sieltä käskettiinkin tulla näyttäytymään kasvoi huoleni ihan uusiin ulottuvuuksiin.

20 kilometrin ajon aikana ehti ajatella paljon. Mietin, miten meille ei nyt sitten todella suotu vauvaa, ja miten voin varmaan olla sairaslomalla töistä ennen kesälomalle jäämistä. Mietin kelle ystävistä soitan ensimmäisenä. Välillä hajosin vollottamaan ja koko ateistin uskollani pyysin Luojaa, voi hyvää Luojaa, anna sen sydämen sykkiä, anna sen sydämen sykkiä.

Naikkarilla taas kokosin itseni ja menin kasvot läikikkäinä sairaalavuoteelle makaamaan. Kätilö oli lähemmäs kuusikymppinen, kokeneen näköinen, eikä saanut sydänääniä kuulumaan. Kuulin sen itsekin, sen ettei mitään kuulu, pelkkää vatsan huminaa. Hätä sisälläni kasvoi. Kätilö oli hiljainen ja vakava ja ultrasi pitkään, eikä vieläkään mitään. Hän ei sanonut mitään paitsi lopussa, kun pyysi minut toiseen tutkimushuoneeseen jossa lääkäri voi vielä katsoa, "hänellä on paremmat laitteet".

Vaihdoimme huonetta ja kukaan ei oikein jutellut. Lääkäri käynnisteli laitteitaan ja kätilö sanoi kamalat sanat, "en saanut kuulumaan niitä". Olin niin hädissäni että melkein lamaannuin, kunnes lääkäri sai viimein ultran päälle ja sanoi heti "Siellä lyö sydän", ja sitten hän heti käänsi näytön minuun päin ja kaikki se hätä ja kaikki mitä olin kokenut - , ja purskahdin itkuun. Nytkin itkettää, se hetki oli niin uskomaton, kaikki se pelko ja huoli saivat rajansa lääkärin sanoista. Kätilö suli hymyyn ja silitti minua kädestä, pyysi anteeksi kun säikäytti. Sitten lääkäri ja kätilö puhelivat siitä, miten vauva tulee huolestuttamaan minut vielä monet kerrat, ja minä yritin itkeä mahdollisimman hiljaa.

Vauva nukkui koko ultraamisen ajan; lääkäri otti samalla pikaisesti mittoja. Tyttäremme on nyt kilon ja 300 grammaa silkkaa huolta ja rakkautta. Makasin vielä melkein kaksi tuntia käyrillä, vauva innostui potkimaan niin että maha hytkyi, kätilö nauroi ja minä olin maailman onnellisin pöhkö. Vihdoin ulos päästyäni itkin taas, tällä kertaa helpotuksesta.

Niin ja miksi liikkeet eivät olleet tuntuneet? Ensinnäkin vauva oli kamalan alhaalla, niin kuin melkein aina, ja lisäksi taipuneena linkkuveitsi-asentoon jalat istukkaa kohden, eli toisin kuin yleensä jolloin hän on ollut pää alaspäin ja potkinut napakasti navan korkeudella. Voi vauva, vauva, potki jatkossa kovaa ja paljon äläkä enää säikytä! Rakas.