Kuin ulkomailla olisi

Torstaina saimme tosiaan muuttolaatikot ja alkoi armoton pakkaaminen. Laatikkoon, roskiin, laatikkoon, laatikkoon. Ja taas roskiin. Torstain ja perjantain aikana 40 laatikkoa täyttyi, minä hermoilin vauvan liikkumattomuudesta ja tirautin illalla pienet väsymysitkut huhkittuani koko päivän. Saunoimme viimeistä kertaa vanhan talon kellarissa ja kävimme nukkumaan käsi kädessä patjoille lattialle.

Lauantaina heräsimme varhain ja yhdeksältä saapuivat muuttomiehet - ja voi, he olivat nuoria herttaisia opiskelijapoikia! Nauroivat vitseilleni kohteliaasti kuin vanhan tädin jutuille ja kantoivat pesukoneenkin tuosta noin vain tänne uuden kodin yläkertaan, vaikka olin vähän epävarmana mittaillut (katseellani, huom) heidän käsivarsiaan ja hoikkia varsiaan. 

Puolenpäivän jälkeen uusi kotimme oli täyttynyt laatikoilla ja huonekaluilla, vanhassa haisi pöly ja kissanpissa ja olimme yli 400 euroa köyhempiä. Ei siinä kauaa ehtinyt ihmetellä vaan lähdettiin saman tien kaupan kautta ystävämme luo. Kannoimme vanhasta asunnosta tavaraa autoon ja ystävä aloitti siivousurakan. Me jatkoimme Ikeaan ja siitä vielä Jumboon ja lamppuja, patjoja, tyynyjä, henkareita, kirjoituspöytää ja mitähän kaikkea rikkaampana ja monta sataa euroa köyhempänä, maha täynnä Ikean lihapullia huristimme uuden asunnon kautta takaisin vanhalle asunnolle.

Illalla menimme ystävämme kanssa Käpylään erääseen ravintolaan syömään. Kiva pubimainen paikka, isot ja suht edulliset annokset ja siinä nälkätilassa (oli niistä lihapullista jo pari tuntia...) ihan maittavatkin, eli kaikin puolin hyvä keikka. Ystävä tarjosi jälkiruoan ja se oli oikeastaan koko aterian maittavin osuus - sen lisäksi, että teki hyvää vain istua ja jutella, lepuuttaa väsyneitä jalkoja ja kovasti huhkineita kehopoloisia...

Lepohetkestä virkistyneenä purimme tavaroita yli puolenyön. Kävimme jossain välissä ostamassa Villelle tupakkaa, emme löytäneet aukiolevaa huoltoasemaa ja riitelimme, puhuimme riidan auki ja eihän siinä oikein puhumista ollut, sama muuttoväsymys molemmilla.

Eka aamu uudessa kodissa.

Sunnuntaina kävimme huoltoasemalla kahvilla, emme taas löytäneet, riitaannuimme taas, sovimme taas, tuttu kuvio. Kello ei ollut vielä yhdeksääkään kun olimme jo ehtineet riidella, sopia, huitaista kahvit ja sämpylät ja käyttää auton pesulassa. Taas vähän purkamista kotona ja Jumbon kautta viimeistelemään vanhan kodin siivous: keittiön kaapit, uuni, seinät, karmit, vessan seinät ja allas... Ei ehtinyt iskeä haikeus ja kaiheus vanhaa kotia kohtaan kun hiki päässä hinkkasi. Ja itseasiassa vieläkään ei ole tullut haikeutta, vaikka asuimmehan me siellä melkein viisi vuotta ja - liikuttavaa! - minä olin vasta 22-vuotias muuttaessamme. Tuohon aikaan mahtuu vaihto-opiskelu Tallinnassa, valmistuminen, työnsaanti, kihlat, ensimmäinen kunnon yhteinen ulkomaanmatkamme, Villen ajokortti, naimisiinmeno, vauvan odotus... Paljon rakkautta ja paljon hyvää elämää eräässä tietyssä kaksiossa Meilahden nurkilla.

Siivouskeikan jälkeen jatkoimme ystävällemme, kaappasimme kissat ja ajoimme läkähdyttävän kuumassa autossa kotiin kissojen maukuessa kuorossa takapenkillä. Kotona Winston aloitti asunnon tutkimisen ja Kirppu hävisi kahdeksi vuorokaudeksi, uskaltautui esiin vain yöllä. Kyllä Winstoniakin sunnuntaina selvästi stressasi, se ei oikein osannut asettua ja pesi itseään vähän väliä, mutta Kirppu veti kyllä pohjat. Arka pieni kissaparka. Mietimme jo, palaako se koskaan ennalleen, ja kyllä onneksi eilisestä asti se on jo hengannut meidän kanssa ihan entiseen malliin.

Maanantaina heräsin siihen, että sain noidannuolen lapojen väliin. Tiedä häntä johtuuko nostelusta ja kantamisesta, uusista pehmeistä patjoista vai läpivetoisalla autolla ajamisesta mutta vieläkin tekee tietyissä asenoissa kipeää. Töihin oli kuitenkin mentävä, onneksi vain siihen parin tunnin ensiapukoulutukseen. Istuin sohvalla kuin zombie ja tuijotin silmät tapilla, tuntui oudolta nähdä työkavereita ja kuulla sitä naurua ja hälinää kun itselläni pyöri päässä vain muuttoon liittyvät asiat. Tajusin myös, miten väsynyt olen.

Koulutuksen jälkeen tapasin Villen ja kävimme erinäisten mutkien ja eksymisten jälkeen palauttamassa vanhan kodin avaimet. Olen stressannut noin kaksi vuotta hävittämääni avainta ja sitä, miten kaikki avaimet joudutaan sarjoittamaan uudestaan ja saan monen sadan euron laskun, mutta - hallelujaa! - pelkoni oli turha. Siitä riemastuneena tarjosin meille ruoat yhdessä Nepalilaisessa ravintolassa ja sitten - taas - shoppailimme vähän ennen kotiin menoa. 

Tiistaina oli syntymäpäiväni ja se alkoi sangen juhlallisesti, kun Ville potkaisi oven selälleen ja tuli makkariin serpentiiniä puhaltaen. :-D Sain lahjaksi söpön vaaleanpunaisen säästöpossun eläkesäästöille ("olet jo sen ikäinen, että on hyvä alkaa säästää eläkkeelle" - kiitti vaan!) ja Muumimukin nimeltä ikuisesti sinun; siinä ollaan tietysti minä ja Ville. Pakkasessa odotti vaaleanpunainen sydänkakku ja ulkona paistoi aurinko eikä tuntunut pöllömmältä täyttää 27 vuotta .

Kävin kynsihuollossa ja pedikyyrissä, joka ei kyllä ollut minun juttuni. Tuoli jossa piti istua oli epämukava, jalkaa piti pitää epämiellyttävässä kulmassa, tekijä oli mies ja hiveli niin hellästi että kutitti ja lopussa jouduin läpsyttämään lainasandaalit jalassa liikkeen toiseen päähän, jossa mies kumartui lattialle räpyläni pariin lakkaamaan kynsiä. Jouduin odottelemaan puoli tuntia ja aina välillä mies kävi polvistumassa jalkoihini lattialle lisäten lakkaa. Koin itseni typeräksi porvarinartuksi enkä voinut rentoutua, kun näin miten epämukavassa asennossa toinen joutui olemaan.

Lopputulos on kuitenkin hieno.

Kävin kiinalaisessa syömässä, tein taas ostoksia, juoksin bussin kiinni ja täällä kotona aloitin työleirin. Silitin verhoja, laitoin ikkunoihin, pesin konetolkulla pyykkiä (täällä on kiva pyykkitupa melkein vastapäätä ja fantsu iso teollisuuskone, pyykkimuijan unelma!), kannoin tavaraa varastoon. Illalla kävin vielä kaupassa enkä voinut olla hymyilemättä leveästi autossa: tässä sitä vaan ajetaan kauppaan, autolla, Helsingissä, tämä on minun elämääni nyt, iso koti ja auto pihassa!

Kotona tein kasvissosekeiton ja ravasin pyykkituvalla ja sitten, vihdoin, kello 21 soppa oli valmis, pyykit pesty, koti niin hyvällä mallilla kuin siinä vaiheessa oli mahdollista ja saatoin suoda itselleni ansaitsemani levon. Mietin, että tuollaista oli varmaan 50 vuotta sitten maatalon emäntien elämä: jatkuvaa työtä, tyytyväisyys siitä että saa tehtyä, väsyneet jalat ja kivistävät hartiat, aurinko poskilla ja uni joka tulee varmasti. Olin nukahtanut poikittain sängyn halki ja heräsin säikähtäneenä, kun Ville tökki itselleen lisätilaa.

Tänään kävin ehti aamusta Jumbossa. Sain äitiltä ja isältä synttärirahaa Conversen tossuihin ja nyt minulla ne on, söpöt varrelliset persikanväriset. Ostin myös taulukoukkuja ja jotain keittiökapineita, köyhdyin taas liikaa ja tulin takaisin mitäs muutakaan kuin laittamaan kotia. Nyt on taulujakin seinillä ja alkaa jo tuntua kodilta. Huhkittuani pari tuntia lähdin pienelle piknikille, ja kun tuli liian kuuma yhdessä ja samassa paikassa maata menin vielä reiluksi tunniksi käyskentelemään pitkin Vantaanjokea. 

Tämä asuinalueemme on niin ihanaa, niittyjä, hiljaa virtaava Vantaanjoki, hiekkateitä, metsää. Otin valokuvia ja oli ihan sellainen olo kuin olisin ulkomailla. Tuo tunne tulee aina välillä ja siihen kiteytyy jollain tapaa huolettomuus ja tunne siitä, miten kaikki on mahdollista, positiivinen uteliaisuus, villi riemu omasta itsestä, ihana varmuus siitä miten aikaa on, miten kaikki on mahdollista, miten maailma on kaunis.