Raskautettu lehmä paasaa

Eilen olin pitkästä aikaa töissä, viikon muuttovapaiden jälkeen. Aloitin vuoron perussähläysmeiningilläni, kun pölähdin työpaikalle vaikka olisi pitänyt olla koulutuksessa. Ehdin kuitenkin, vaikkakin puoli tuntia myöhässä. Onneksi se oli vain sellaista kertausluontoista höpinää. 

Töissä raskausaiheiset utelut johtivat lopulta paasaukseen vitamiinien merkityksestä sikiön kehitykselle ja tutun tutulle käyneeseen tapaukseen, jossa odottava äiti ei syönyt salaattia ja vauvan pää ei kehittynyt. Minusta se, että puhuu tuollaisia raskaana olevalle huolestuneelle hermoilijalle tarjoaa oikeutuksen sitoa tolppaan ja kivittää... Kaikki eivät tajua, että ensinnäkin päivittäin syntyy epämuodostuneita ja monella tapaa vammaisia vauvoja ja toiseksi, että äidit syyllistävät itseään ja hermoilevat muutenkin, ilman tuollaisia puheitakin. 

Minulta on kysytty sata kertaa, onko kuuma ja turvottaako. Ei ole sen kuumempi kuin kesäisin yleensäkään ja jos se nyt sinulle kuuluu niin ei turvota, vastaan (vähän kaunistellen). Ihan kuin pitäisi olla kunnon vaivainen lehmä että olisi jotenkin kunnolla raskaana. Minun ristini on huolestuneisuuteni, mutta se tietysti jatkuu vielä hamaan tappiin tyttösen synnyttyäkin. Huolettomat päivät ovat ohi.

Haluaisin kuntosalille. Lapajumi on vihdoin lähes lauennut, kädet tuntuvat pullamössöltä ja näyttävät saunahaloilta. Yläselässä on makkara... 

Tänään on Villen ja minun seitsemän-vuotispäivä. Huh, huh! Hyvä meidän tiimi ja olkaamme yhdessä aina.