Tänään kaikki muuttuu.

Sain tammikuussa uuden työkaverin, josta olen alkanut pitää koko ajan enemmän ja enemmän. Jo ensivaikutelma oli myönteinen: hän on enemmän kuuntelija kuin puhuja, enemmän ymmärtäväinen kuin tuomitseva, hän on rauhallinen, lämmin ja mielenkiintoinen, hänestä ei oikein tiedä onko hän lintu vai kala.

 

Nämä neljä työtoveruutemme kuukautta olen tarkkaillut häntä, kiertänyt vähän kuin kissa kuumaa puuroa, alkanut lämmetä enemmän ja enemmän. Kyllä, ehkä, hän voisi olla se. Uusi... Ystävä? Ei sentään, ystävyyshän vaatii vuosien tuntemisen, sen sortin henkisen läheisyyden ettei tuota sanaakaan pidä turhaan viljellä. Nyt mietin (ehkä seuraavat neljä kuukautta?), pyytäisinkö häntä kahville. Tapaan niin harvoin ihmisen, josta kiinnostun ystävyys-mielessä, että tunne on outo ja juovuttava. 

 

Uskokaa pois, olen monet itkut itkenyt, kun en ole reipas ja sosiaalinen "kaikkien kaveri", kuinka tunnen välillä yksinäisyyttä ja silti - silti en halua viettää aikaa sellaisten kanssa, joista en Ihan Oikeasti Pidä. Olen ehdoton ja hankala, tiedän. Mutta ei sitä oikein voi olla muunlainen kuin on... Tiedän kyllä sosiaalisen pelin säännöt, hallitsen kahvipöytäkeskustelun, mutten saa siitä mitään jos juttukaverissa on jokin mikä hiertää.

Hurraa, jääkiekon MM-kisat ovat alkaneet! En ymmärrä peleistä mitään, mutta tykkään siitä fiiliksestä kun selostajan ääni kohoaa, aikuiset miehet hyörivät pienen kiekon perässä kuin tohkeissaan olevat koiranpennut kissan jäljillä ja miten yleisö repeää maaleista, miten pelaajat hyökkäävät läjään toistensa päälle ja siihen hetkeen kiteytyy koko maailman ilo ja läsnäolo. 

 

Eniten pidän kuitenkin siitä, miten ennen jokaista peliä kaikki on mahdollista. Uskon aina koko sydämestäni, että nyt Suomi voittaa, nyt meistä tulee maailmanmestareita. Vaikka peli olisi 6-1 vastustajan hyväksi viimeisen erän viimeisellä minuutilla jaksan silti vilpittömästi uskoa, että kyllä tästä noustaan.

Tuosta syystä en muuten esimerkiksi lottoa. Olisi aivan liian raskasta kokea sydämestään joka ikisenä lauantaina, miten nyt tänään kaikki muuttuu. Eihän se varmaan tekisi hyvää verenpaineellekaan.

Vappu 2013

Eilen Ville lähti laivalle ja minä purskahdin itkuun, kun vitutti niin. Vaikka olin itse sanonut että lähde, lähde, ja vaikka yksi ohjenuorani on, että jos sanot jotain niin älä tarkoita päinvastaista, tai ainakaan oleta että toinen olisi ajatustenlukija. Sano mitä tarkoitat, jos sanot muuta niin elä sen mukaan että toinen luulee sinun tarkoittaneen mitä sanot. Helppoa ja yksinkertaista, ja sitten vietin työmatkan haaveilemalla miten Ville sairastuu matkapahoinvointiin, miten Tallinnassa sataa, miten laiva uppoaa. 

Ihanan kohtuullista, eikö olekin?

Meillä on ollut nyt niin vähän yhteistä aikaa, että ikävöin silloinkin kun olemme vierekkäin. En muista milloin olisimme yhdessä päässeet käymään jossain ajan kanssa, aina toinen on töissä, menossa töihin, tulossa töistä tai nukkumassa yövuoron jälkeen. Aina eri aikaan. Sitten olen kateellinen Villen kavereille jotka saavat mennä hänen kanssaan laivalle, olla ja viettää kivaa aikaa, ja minä saan tunnin aamulla ja toisen ylihuomenna, ja ne menevät arkisiin askareihin, siivoamiseen, ruoanlaittoon, työvuoron jälkeiseen lepoon, siihen että molemmat ovat omalla tietokoneellaan eikä puhuttavaa ole.

Kuitenkin - ajattelen että niin kauan on suhteessa kaikki hyvin, kun sitä toisen seuraa vielä haluaa ja kaipaa. Ja pelkään tuleeko joskus aika, kun yhteistä aikaa ei ole ollut ikuisuuteen ja sittenkin miettii, eipä ole väliksikään. Mitä sitä tuon seuralla? Silloin ihmiset varmaan eroavat.

Tänään lähdin ystäväni luo. Matka, joka on noin 3-4 kilometriä, vei minulta puolitoista tuntia erinäisten ratikkaongelmien vuoksi ja lopulta saavuin paikalle vittuuntuneena ja puhisevana, rakko halkeamispisteessä. Äkkiähän se siitä kuitenkin iloksi muuttui ja kohta jo nauroin niin että seinissä soi. Söimme vappuherkkua ja sitten ystävän vauva heräsi, ja ei voi olla suloisempaa kuin pieni lapsi! Hän hymyili ja flirttaili ja nousi seisomaan jalkojani vasten ja oli vaaleanpunaisessa mekossaan syötävän suloinen (mutta tyydyin kuitenkin nakkeihin, perunasalaattiin ja munkkeihin, heh heh). Eli lopulta ihan hyvä vappu, kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

Eilen siskoni soitti kaukaa merten takaa, olin töissä mutten piitannut, laitoin toimiston oven kiinni ja puhuttiin puoli tuntia. Suhteemme on ihmeellinen, se on niin luja että jatkuu ja jatkuu aina vain, se ei voi syventyä eikä erkaantua, perusta on niin luja että vain on, aina ja iänkaikkisesti se on. Illalla kotona tekstailin lapsuudenystäväni kanssa, näemme ensi viikolla. 

Kaikki on hyvin, onhan.

Marraskuuta kohti

Kävin äsken rakkaan ystäväni luona paijaamassa vauvaa ja kilistelemässä skumppaa (miten nuo eivät oikein istu samaan virkkeeseen...). On kiehtovaa, miten me ihmiset olemme jo pieninä vauvoina niin erilaisia persoonia, omia itsejämme. Tuo kyseinen vauva haluaisi että jatkuvasti tapahtuu, paikoillaan oleminen on niin tuhottoman tylsää, pitää olla liikettä, värejä, kuvia, uusia maisemia, vielä liikettä. Sitten hän väläyttää palkaksi niin leveän hymyn että sitä kiipeäsi vaikka katolle sen nähdäkseen. Hurmaannuin siihen, miten hän suhtautui omaan peilikuvaansa: väläytti joka kerta ilahtuneen, leveän hymyn ja haroi käsiä kohti peiliä. Että wau mikä tyttö, mähän olen upea, ihana, kaunis! Voi kun voisi itsekin aina ilahtua yhtä paljon peiliin katsoessaan. Milloin tuo vilpitön ilo omasta itsestä häviää?

Kotimatkalla kävin Hakaniemen Kauppahallista kalakukkoa etsimässä, mutta ei ollut. Ville sanoi pari päivää sitten niin sydämeenkäyvällä kaiholla, että voi kun saisi kalakukkoa, laittaisin siihen paksusti voita, ja parasta olisi kun saisi leikata sen kuoren auki ja käydä käsiksi mehevään sisukseen... Minä tietysti kunnon lähimmäisenä yritin tuon rakkaani haaveen toteuttaa. 

Olen ollut väsynyt ja alavireinen, purskahtelen itkuun milloin mistäkin syystä. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt näin paljon; noh, ehkä viime syksynä. Mietin äsken, että pitäisikö lopettaa syksystä pitäminen kokonaan ja asennoitua siihen, että paskaahan se on, niin ei tulisi joka kerta niin yllätyksenä ja pettymyksenä. Onhan ne koti-illat kynttilän valossa, viltti, kirja, suklaa, punaviini ja sohvannurkka, mutta on myös pimeys joka oikeasti syö sielua, on sade jonka mukana valuu maahan kaikki se ilo ja olemisen helppous ja luonnollisuus, mitä minussa kuitenkin yleensä on (,onhan?). Väsymys, itseinho ja tolkuton, tolkuton pimeys. 

En muista hyviä puoliani, näen itseni matalamielisenä mörkönä joka aina ui niin syvissä vesissä etteihän sellaista kukaan jaksa, sitä pohjamutien tuoksua ja raskaita aiheita, loppuunpohdittuja painavia sanoja. Haluaisin olla kepeä ja iloinen, ottaa asiat kevyesti, ihmiset, tilanteet, kaiken. 

Vaikka ihan oikeasti haluaisin tietenkin vain antaa itselleni armon ja hyväksynnän, ihan tällaisena. Pitää yrittää ajatella kivoja asioita, kuukauden päässä odottavaa Lontoon matkaa ja yhtä siihen liittyvää ihanaa asiaa, pitää lukea hyviä kirjoja, tavata hyviä tyyppejä. Niin kuin tänään tein.

Kävimme eilen Villen kanssa äänestämässä. En ollut yhtään ehtinyt/ jaksanut paneutua koko vaaliasiaan ja äänestin tyhjää. Ajattelin että onhan sekin kannanotto, se ettei koko ehdokkaiden kirjosta löytynyt yhtään mieluisaa. Äänestämisen jälkeen kävimme pikaisesti kotona ja jatkoimme elokuvateatteriin, Ville oli ostanut meille liput Puhdistukseen (joka siis pohjautuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin). 

Elokuva oli hyvä, itse asiassa yksi parhaista koskaan näkemistäni, mutta se ei tarkoita että haluaisin nähdä sen koskaan uudestaan. Kaikkia kohtauksia en pystynyt katsomaan, ne olivat jo kirjassa niin ahdistavia ja sitten siinä isona valkokankaalla... Ainut asia mitä ihmettelin sekä kirjaa lukiessani että nyt elokuvaa katsoessani oli se, kuinka Aliide voi uhrata oman siskonsa rakkautensa vuoksi. Oman siskonsa! En pysty samaistumaan siihen millän tavalla. Olen ollut tolkuttomasti ja päistikkää rakastunut, "rakkaudesta sokea", mutta ei mikään, mikään voi mennä oman siskon edelle. Nytkin kun keskimmäinen siskoni on maailmalla saan välillä ihan yhtäkkiä melkein paniikkikohtausta muistuttavan tilan, henki salpautuu ja kyyneleet nousevat silmiin ja pienen kauhistuttavan hetken verran luulen, ettei siskoa enää ole. Ville kyllä sanoi, että olen vähän hullu kun mietin noin.

Raitisilmamyrkytys

Olen ollut kolme päivää vapaalla. Maanantaina piknik siskoni kanssa Ruttopuistossa. Naurua, siskon opintoja, vielä vähän naurua.

Tapasin Villen kaupungilla, istuimme terassilla ja söimme pizzan puoliksi, olin jotenkin valtavan riemuissani siitä, että kahden ihmisen ruoka ja juomat maksoivat vain 7,50 Helsingin keskustassa.

Kävimme katsomassa minulle yhtä huivia, johon olin jo aiemmin iskenyt silmäni, mutta se oli jo loppunut. Katsoimme Tennispalatsissa leffan Dark Shadows, Johnny Depp on siinä vampyyri ja elokuva sijoittuu ihanaan 70-lukuun, ne vaatteet, musiikki, kaikki. 

Tiistaina heräsin tosiaan aikaisin ja olin siitä salaa (enkä kai kovin salaakaan) ylpeä koko päivän. Kävin kuntosalilla ja saunoin, oi aamusauna...

Tapasin ystäväni Rikhardinkadun kirjastossa, jatkoimme Iso Roobertinkadulle yhteen thai-paikkaan syömään, söimme mahat täyteen, juttelimme, nauroimme, keskustelut olivat pitkiä ja polveilevia niin kuin ne yleensä ovat. 

Tulimme meille ja nautimme kahvit parvekkeella, kahvinkeiton onnistuttua toisella yrittämällä; ensimmäisellä heitin purut veden sekaan ja päästin pienen spontaanin perkeleen.

Jatkoimme aurinkoiseen kaupunkiin, ajoimme kolmosen ratikalla kauniin puolikkaan ympyräisen, Alppilasta ja Linnanmäen ohi Kallioon, voi Kallio keväällä!, Hakaniemi, sillan yli, Kaisaniemi, keskustaa, aina Eiraan. Kaunis, kaunis, Helsinki, taas pitkästä aikaa rakastuin tähän kaupunkiin, muistin miten hullun rakastuneen hupakon lailla rakastin silloin kun tämä tuntui vielä vieraalta ja kauniilta.

Vessareissu Cafe Caruselliin, nauroimme, tännehän voisi ihan tulla vaikka syömäänkin joskus.

Kevään ensimmäiset jäätelöpallot, ne olivat valtavat ja sulivat käsiin. Maistuivat niin hyviltä - noh, kesän, ensimmäisiltä. Istuimme kalliolla ja puhuimme ja puhuimme ja puhuimme ja sitten tulimme taas meille; tein meille ruokaa ja söimme ja väsähdimme, ja se oli sellainen päivä se. Kiva päivä.

Tänään heräsin jo 04:45, ystäväni lähti lomamatkalle ulkomailla ja saatoin hänet bussiin, eikä sitten enää kotona väsyttänyt. Kävin salilla ja söin toisen aamupalan ja nukuin, soitin mummolle, menin kallioille lehtipinon kanssa. Meri kimmelsi kauniisti ja kaikki oli niin sinistä ja vihreää ja kaunista, ja minä poltin itseni pahasti. Ette voi kuvitella sitä itseinhoa mitä nyt tunnen - että pitikin taas, miksen ikinä opi...

Kotona tein ruoan, oikein sisäfilettä ja sitten kasviksia. Itketin ensin pannulla kesäkurpitsaa, sitten lisäsin voita, porkkanaa, halloumjuustoa ja paprikaa, ruskistelin ja valutin nesteet pois, suljin lihan seuralaiseksi uuniin. Oli hyvää ruokaa ja tämä on ollut kiva päivä nämä vapaat ovat olleet kivat vapaat, ja minulla on sellainen olo kuin olisin maailman onnellisen onneton. Itkettäisi, muttei ole syytä, kaikki on hyvin ja sekö se sitten onkin.

Ikävä

Kuten keväisin yleensäkin, poden taas huonounisuutta. Ja kuten tällaisina hiljaisina yksinäisinä iltoina, kun tuntuu että koko muu maailma nukkuu "ja tonttu ei vaan saa unta", hiipii mieleen ikävä ja kaiho. Vellon muistoissani, niissä jotka ovat rakkaita ja aarteita mutta jotka tuntuvat kaukaisilta päivisin, kun on valoa ja ääniä ja ihmisiä ja tekemistä. Ikävöin jotain yksittäisiä hetkiä, jotain tiettyä tunnelmaa, ja rakkaita ihmisiäni, voi miten ikävöinkään. 

Piehtaroin ja ryven itsesyytöksissä, miten olen niin huono läheinen ja pidän satunnaisesti yhteyttä, miten joidenkin kanssa menee kuukausia ettei nähdä. Ei auta, ei näinä yksinäisinä hiljaisina öinä, että onhan toinenkin osapuoli, ei minun tarvitse kantaa vastuuta eikä ainakaan syyllisyyttä, ei vain minun, tarkoitan...

Ikävöin siskoani vaikka nähtiin eilen, tahtoisin nähdä hänen päänsä sisään ja tietää kaiken mitä hän ajattelee, vaikka kun näemme puhua pölötämme aiheet vain lipuvat, en mieti silloin näin. Ikävöin toista siskoani ja vanhempiani, mummoa, voi hyvänen aika miten mummoa, ja kummipoikiani, miten näemme niin harvoin, ja ikävöin kaikkia ystäviäni ja kaikkia ketkä olen saanut tuntea. Tuntuu että kaikki olisi mennyt ohi ja en saa enää ketään lähelleni, vaikka tiedän ettei se ole totta, tiedän että on vain tämä hetki ja tämä ja tämä ja tämä, ja jokainen hetki on uusi alku, tiedän että elämä on virta ei se pysähdy se jatkuu, tiedän ettei mitään lopullista ole tapahtunut ja etten muista näitä ajatuksia aamulla. 

Päivällä pötkötettiin Villen kanssa vierekkäin sängyssä, ihomme olivat kiinni ja puhuimme pieniä, kepeitä juttuja, nauroimme, olimme vain siinä toistemme lämmössä, ja olin niin onnellinen, en pakahduttavalla tavalla vaan niin että se onni vain levisi jostain sisältäni ja lämmitti ja teki kaikesta, kaikesta, kaunista, ihanaa ja hyvää, ja mietin miten tuo mies onkin noin rakas, kuusi vuotta sitten vasta tutustuimme ja nyt onni on hänen ihonsa hänen vartalonsa hänen kätensä hänen suunsa hänen sanansa hänen ajatuksensa joita en tiedä, ja joita minun ei tarvitsekaan, koska tiedän että hän on. Ja sillä onnellisella hetkellä en miettinyt entä jos jonain päivänä-, otin kaiken sen vastaan niin kuin ansaitsisin sen, niin kuin ansaitsen sen. 

Tällaisina iltoina haluaisin vain saada kaikki rakkaani lähelle, saman ison huovan alle, olla vain, vaikka tiedänkin että oikeasti se olisi minusta ahdistavaa ja stressaavaa, miettisin mistä tässä nyt juteltaisiin ja voi kamala kun pitää olla näin lähekkäin. Luultavasti pomppaisin pystyyn ja läiskäyttäisin käteni yhteen ja rikkoisin sen hetken, ajaisin kaikki ulos ja jäisin tyhjään kotiin, kahmisin rauhaa ja hiljaisuutta itseeni suut ja silmät täyteen. Siihen asti että tulisi taas tällainen yksinäinen, ikäväntäyteinen uneton yö.