Marraskuuta kohti

Kävin äsken rakkaan ystäväni luona paijaamassa vauvaa ja kilistelemässä skumppaa (miten nuo eivät oikein istu samaan virkkeeseen...). On kiehtovaa, miten me ihmiset olemme jo pieninä vauvoina niin erilaisia persoonia, omia itsejämme. Tuo kyseinen vauva haluaisi että jatkuvasti tapahtuu, paikoillaan oleminen on niin tuhottoman tylsää, pitää olla liikettä, värejä, kuvia, uusia maisemia, vielä liikettä. Sitten hän väläyttää palkaksi niin leveän hymyn että sitä kiipeäsi vaikka katolle sen nähdäkseen. Hurmaannuin siihen, miten hän suhtautui omaan peilikuvaansa: väläytti joka kerta ilahtuneen, leveän hymyn ja haroi käsiä kohti peiliä. Että wau mikä tyttö, mähän olen upea, ihana, kaunis! Voi kun voisi itsekin aina ilahtua yhtä paljon peiliin katsoessaan. Milloin tuo vilpitön ilo omasta itsestä häviää?

Kotimatkalla kävin Hakaniemen Kauppahallista kalakukkoa etsimässä, mutta ei ollut. Ville sanoi pari päivää sitten niin sydämeenkäyvällä kaiholla, että voi kun saisi kalakukkoa, laittaisin siihen paksusti voita, ja parasta olisi kun saisi leikata sen kuoren auki ja käydä käsiksi mehevään sisukseen... Minä tietysti kunnon lähimmäisenä yritin tuon rakkaani haaveen toteuttaa. 

Olen ollut väsynyt ja alavireinen, purskahtelen itkuun milloin mistäkin syystä. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt näin paljon; noh, ehkä viime syksynä. Mietin äsken, että pitäisikö lopettaa syksystä pitäminen kokonaan ja asennoitua siihen, että paskaahan se on, niin ei tulisi joka kerta niin yllätyksenä ja pettymyksenä. Onhan ne koti-illat kynttilän valossa, viltti, kirja, suklaa, punaviini ja sohvannurkka, mutta on myös pimeys joka oikeasti syö sielua, on sade jonka mukana valuu maahan kaikki se ilo ja olemisen helppous ja luonnollisuus, mitä minussa kuitenkin yleensä on (,onhan?). Väsymys, itseinho ja tolkuton, tolkuton pimeys. 

En muista hyviä puoliani, näen itseni matalamielisenä mörkönä joka aina ui niin syvissä vesissä etteihän sellaista kukaan jaksa, sitä pohjamutien tuoksua ja raskaita aiheita, loppuunpohdittuja painavia sanoja. Haluaisin olla kepeä ja iloinen, ottaa asiat kevyesti, ihmiset, tilanteet, kaiken. 

Vaikka ihan oikeasti haluaisin tietenkin vain antaa itselleni armon ja hyväksynnän, ihan tällaisena. Pitää yrittää ajatella kivoja asioita, kuukauden päässä odottavaa Lontoon matkaa ja yhtä siihen liittyvää ihanaa asiaa, pitää lukea hyviä kirjoja, tavata hyviä tyyppejä. Niin kuin tänään tein.

Kävimme eilen Villen kanssa äänestämässä. En ollut yhtään ehtinyt/ jaksanut paneutua koko vaaliasiaan ja äänestin tyhjää. Ajattelin että onhan sekin kannanotto, se ettei koko ehdokkaiden kirjosta löytynyt yhtään mieluisaa. Äänestämisen jälkeen kävimme pikaisesti kotona ja jatkoimme elokuvateatteriin, Ville oli ostanut meille liput Puhdistukseen (joka siis pohjautuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin). 

Elokuva oli hyvä, itse asiassa yksi parhaista koskaan näkemistäni, mutta se ei tarkoita että haluaisin nähdä sen koskaan uudestaan. Kaikkia kohtauksia en pystynyt katsomaan, ne olivat jo kirjassa niin ahdistavia ja sitten siinä isona valkokankaalla... Ainut asia mitä ihmettelin sekä kirjaa lukiessani että nyt elokuvaa katsoessani oli se, kuinka Aliide voi uhrata oman siskonsa rakkautensa vuoksi. Oman siskonsa! En pysty samaistumaan siihen millän tavalla. Olen ollut tolkuttomasti ja päistikkää rakastunut, "rakkaudesta sokea", mutta ei mikään, mikään voi mennä oman siskon edelle. Nytkin kun keskimmäinen siskoni on maailmalla saan välillä ihan yhtäkkiä melkein paniikkikohtausta muistuttavan tilan, henki salpautuu ja kyyneleet nousevat silmiin ja pienen kauhistuttavan hetken verran luulen, ettei siskoa enää ole. Ville kyllä sanoi, että olen vähän hullu kun mietin noin.