Miksi ei?

Eilen makasin jonkun kuusi tuntia sohvalla ja luin Jo Nesbon Harry Holea. Ville tuli töistä, päivä vaihtui illaksi, rappukäytävässä kolisi kotiintulon äänet ja minä vain makasin huopaani käpertyneenä ja luin. Söin välillä aiemmin päivällä tekemääni porkkanasosekeittoa, se näytti vauvan soseelta mutta maistui ihanalta, ja lämpö levisi vatsasta koko kehoon, sai potkia villasukat pois.

Kahdeksalta kysyin Villeltä Mikä on elämän tarkoitus, enkä voinut olla naurahtamatta kysymyksen pateettisuutta, vaikka oikeasti itkettikin. Ikävän karkoitus, Ville vastasi, ja minä tartuin siihen kaksin käsin kuin mihinkin evankeliumiin, onko, niin, voi hyvinkin olla. Lähdin ulos, sanoin mä meen katsomaan ihmisten ikkunoista onko ne onnellisia, ja sitten harhailin päämäärättömästi katsoen ihmisten ikkunoista (onko ne onnellisia). Alkumatkasta itkin, ajatukset kiersivät kehää ja muistuttivat joka askeleella, olet huono, tumps, tylsä, tumps, liian vakava, tumps, ei tuollaista kukaan jaksa, tumps. Sitten kävi niin kuin aina päämärättömillä kävelyillä, ajatukset saivat ilmaa, ahdistus helpotti veri virtasi kohisten tunsin miten happi täytti keuhkot... Ja minä: haaveilin. Eksyin myös, ja ihailin merta ja kaupunkia sen toisella puolella, nauroin itselleni kun aina eksyn. Jatkoin haaveilua. Löysin tutulle tielle ja palasin kotiin kirkassilmäisenä, päässä uusia ajatuksia.

Tänään on palkkapäivä. Maksoin kauhean pinon laskuja, kiittelin itseäni että olin ollut ahkerasti töissä viime kuussa, pitkiä vuoroja, viikonloppuja, iltaa. Siivoilin kotia ja laitoin itseäni, söin jotain, lähdin kaupungille. Ostin joulukorttitarpeita, pitsisen paidan, hiusvärin, ruokaa. Katsoin ihmisiä ja mietin heidän elämäänsä, minä hölmö, tuntemattomien.

Äsken laitoin uuniin sellaisen laatikon, johon ruskistin jauhelihaa, kaalia ja paprikaa. Ruskistin kaalit hunajassa niin kuin työkaverini opetti. Laitoin chiliä, valkosipulia, paprikamaustetta, ja lopuksi vielä isoja kimpaleita fetajuustoa ja päälle juustoraasteen loput. Tuolla se uunissa lämmittelee ja kohta otan sen pois. Leonard Cohen soi taustalla, se seksiääni, aurinko alkoi paistaa vaikka päivällä satoi, kynttilät palavat ja minä mietin, miksi en vain voisi olla onnellinen.