Tilannekatsaus

Mietiskelin yhtenä päivänä, miten paljon ollaankaan saatu Villen kanssa taloudellista apua köyhinä männä vuosina (opiskelijoina). Molempien vanhemmilta rahaa, rahaa, rahaa. Myös ruokakasseja, imuri, televisio, kahvinkeitin... Kummeiltani astioita, ystäviltä sohva. Toisilta ystäviltä televisio, kolmannelta vhs-nauhuri. Ihan pyyteetöntä tuo apu ei kai ole ollut (paitsi vanhemmilta, siihen kai sekoittuu joku velvollisuudenmakuinen vanhemmanrakkaus;)). Tavara on ollut vanhaa, se on vienyt kaapeissa tilaa ja toisaalta taas: se ilo minkä saa auttaessaan toista. Ihan konkreettisesti auttaessa. 

Tajusin tuon valtavan avun määrän, kun mietin, että viime vuosina emme ole saaneet mitään. Lahjoja tietysti, mutta emme toisten kaapeissa turhana pyörinyttä. Koska se olisi meillekin turhaa. Tuli ihan voitonriemuinen olo - emme jääneetkään siihen avun varaan (niin kuin välillä tuntui; muistan miten itkin että  kun saisi kerran käydä kaupassa laskematta) vaan se oli yksi elämänvaihe, johon onneksi kuului ystävällisiä ihmisiä. 

Nyt olemme pikkuhiljaa alkaneet suunnitella muuttoa. Etsimme asuntoa yhdestä Helsingin lähikunnasta. Työmatka pitenisi noin puolella tunnilla, mikä ei ole paha. Kunta jota tsiigailemme on rauhallinen, kaunis ja Helsinkiä edullisempi. Nythän asumme naurettavan halvassa työsuhdekaksiossa, mutta muuten Helsingin hinnoilla meillä olisi varaa ehkä johonkin itä-Helsingin lähiöön. Haluamme kolmion, mieluiten rivitalosta, emmekä halua maksaa itseämme kipeiksi. Olen vielä tässä vaiheessa optimisti ja uskon, että vuoden aikana voi löytyä vaikka mikä. Tarvitaan vain vähän valppautta ja paljon onnea. (Pliis, älkää heittäkö noita sanoja naamalleni jos asumme vuoden päästä jossain perähikiän yksiössä, josta maksamme 900 euroa kuussa.)

Villellä on kova autokuume ja pitkän väsytystaistelun myötä olen päätynyt siihen, että mikäpä minä olen seisomaan mieheni unelman tiellä. Joten kun saamme uuden asunnon ostamme auton. Vaikka yksityisautoilu on tyhmää ja vaikka se on pirun kallista... Mutta on se myös vapaus. Helpotus. Ei aina ja aina iänikuisia aikatauluja ja kyydin pyytämisiä ja kädet vääränä ja selkä katki tavaran raahaamista kuin mikäkin muuli.

Minusta tuntuu, että Villen ja minun suhde on syventynyt viime aikoina. (Tai sitten on vain tyyntä myrskyn edellä, no heh he.) Olemme hyvä tiimi, erilaisia, mutta aika samanlaisia, ennen kaikkea: erillisiä. Luulen että olen ymmärtänyt vasta ihan äsken sen, kuinka me todella olemme kaksi erillistä ihmistä erillisine tarpeinemme, haluinemme ja ajatuksinemme, MUTTA että se ei haittaa. Se ei ole railo välillämme vaan se vain on niin, parisuhteessa niin kuin kaikissa ihmissuhteissa. Siitä erilaisuudesta ja erillisyydestä huolimatta syvä luottamus, turvallisuus, yhteiset pienet vitsit, himo jota arkikaan ei jaksa väsyttää, monen vuoden yhteinen kulkeminen ja siitä tullut ihmeellinen, ihana - tuttuus.