Kävin tänään pitkästä pitkästä aikaa kampaajalla. Teki todella hyvää saada harottavat niskahiukset pois. Kampaajakin oli makuuni: ei turhia höpöttänyt, sain lukea lehtiä ja olla vain.
Kotona siivosin ja sain stressikohtauksen, kun joka paikka pursusi tavaraa, likaa ja pölyä. Haaveilen siitä, että olisi vähän tavaraa, kaikki harkittuja ja tarpeellisia, kaikki lemppareita. Ei niin kuin nyt, kun keittiössäkin löytyy pienen kaupan verran kapineita, vaikken edes tarvitsisi kuin kattilaa, pannua ja kapustaa. Huiveja on kymmenen ja käytän aina vain yhtä, samoin laukkuja, vaatteita... Ulkona oli mitä kaunein syyspäivä ja minä puhisin kiukkua sisällä, kun valo siivilöityi likaisten ikkunoiden läpi kuin ilkeilläkseen.
Päivään on mahtunut myös vakavamielinen parisuhdekeskustelu joka päättyi kyyneliin, mutta oli ihan puhdistavaa pitkästä aikaa itkeä. Illalla kävimme kirjastossa ja kaupassa ja kotiin oli hyvä tulla, hernekeiton keittelyyn. Oli hyvää rokkaa.
Olen lukenut isältä lainaamaani Ilkka Remeksen kirjaa, mutta nyt saa Remes jäädä kesken Jo Nesbon tieltä. Voin tavallaan ymmärtää, miksi Remes on niin suosittu: tarina etenee hyvin, kieli on helppoa ja selkeää ja juoni on mielenkiintoinen. Mutta siinä vaiheessa kun huomasin, etten välitä vaikka päähenkilö ja hänen poikansa kuolisivat siihen paikkaan, oli aika jättää kirja kesken. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja joita en koskaan elämässäni ehdi lukea, että turha hassata aikaa huonon parissa.
Eli nyt takaisin Harry Holen matkaan. Anna anteeksi syrjähyppyni, Hole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?