tiistai 30. syyskuuta 2014

Taaperon kanssa

Yksi-vuotias on hurmaavaa seuraa. Olen pitänyt viime viikolla kirpputoripöytää, jolla myin 47 vaatekappaletta ja tein pöytävuokran jälkeen voittoa kymmenen euroa. Ei ihan käypä palkka kaikesta työstä, mutta toisaalta oli kyllä suorastaan rattoisaa silittää ja hinnoitella illan hämytunteina, viinilasi ja suklaalevy mukavasti hollilla. Mutta, pohjustuksen jälkeen takaisin vuoden ikäiseen. Toissailtana, kun minä riivin myymättä jääneistä vaatteista hintalappuja ja pinosin vaatteita muovikasseihin eteenpäin kierrätettäväksi, ehti tyttäreni olla ainakin triplasti minua tehokkaampi. Hän kiipesi monen monituista kertaa niskaani hihittämään ja huohottamaan ja kiljui riemusta kun kumarruin niin, että hänen jalkansa irtosivat maasta. Hän irrotti lipaston jokaisen neljän vetimen ja maistoi jokaista neljää. Hän kokeili toisen lipaston vetimiä ja sai irti kaksi seitsemästä. Hän kiskoi pakkaamani vaatteet muovipusseista. Hän paijasi kissaa ja sai kissan lähtemään pois. Hän veti seuraavan päivän vaatteeni tuolilta lattialle ja veteli niitä ympäriinsä. Hän kaatui kolmipyörän alle ja möngersi sieltä pois niin kuin ei mitään. Hän rikkoi lasisen lampunvarjostimen. Hän kaatoi pyykkitelineen.


Hän on hengästyttävän ihana pyörremyrsky.


Tänään häntä nukutellessani söin samalla leipää. Aivoni ajattelivat, onneksi, että onpa nahistunut paprika, ja kielsivät hampaita haukkaamasta. Onneksi, koska taaperon sormihan se oli kesken syöntini eksynyt suuhuni. Aivan luontevaa, eikö. Hänen lempipuuhaansa on portaiden kiipeäminen ja siinä kiivetessään hän säteilee sellaista itsetyytyväisyyttä että sitä on suorastaan liikuttava katsoa. Aamuisin hän nousee heti herättyään seisomaan sängynpäätyä vasten ja notkuttelee siinä polviaan, koska kas niin ne unihiekat karistellaan. Hän tulee kokkaillessani kerjäämään maistiaisia ja aina niitä myös saa. Syödessään jotain mieluista hän sanoo nam nam nam nam ja epämieluista - oi minun hermoni, oi, hän alkaa hyppiä tuolissa, sylkee ruoan, itkee, vaikertaa. Hän rakastaa keinumista ja kupsahtelee hiekkalaatikolla nurin kömpelönä muhkeassa haalarissaan. Kassakone on lempilelu, lisäksi hän pitää kirjoista, kissoista ja vaatteista. Tutun ihmisen nähdessään koko naama repeää hymyyn ja hän sanoo "Heeiii...".


Hengästyttävän. Ihana. Pyörremyrsky. Minun tyttäreni.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Unikoulusta, vanhemmuudesta ja pienistä suloisista hetkistä

Rasti seinään, olen yksin kotona. Tämä jos jokin on minulle nykyään harvinaista herkkua. Heti sytyttelin kynttilät (kun ei ole vaaraa että joku juoksee niitä pahki ja sytyttää koko talon) ja otin lasin punaviiniä, vaikka juon sitä muutenkin nyt liikaa. En humalaan mutta nautintoon, kehtaanko edes tunnustaa, lähes joka ilta. Lomalaisen pienet syntiset huvit.

Yritin äsken ratkaista, kumman valitsisin jos saisin joko kahdeksan tuntia katkeamatonta unta tai 12 tuntia yksinoloa. Kyllä varmaan sen yksinolon ottaisin, vaikka uni ehkä tulisi enemmän tarpeeseen. Pisin yhtenäinen unipätkä sitten viime kevään on jonkun viisi tuntia ja nekin kerrat ovat yhden käden sormilla laskettavissa. 

Tänään vihdoin suivaannuin huushollimme huonounisuuteen sen verran, että aloitin Nakke-tytön päikkäriunikoulun. Nyt viimeiset pari viikkoa kun hän on nukkunut vain sylissä tai liikkuvissa rattaissa. Parikymmentä minuuttia kesti yhtä jaksoista kurkku suorana itkua niin, että lopulta itki äitikin, mutta niin kuin aina tuli se uni nytkin lopulta omassa sängyssä ja sitäpä riittikin melkein kolmeksi tunniksi. Nyt kun olen saanut itseeni sopivan koktailin vitutusta, päättäväisyyttä ja innostusta näitä unijuttuja kohtaan aion aloittaa myös iltaunikoulun, niin että Nakke nukahtaa omaan sänkyyn ilman maitoa. Näissä onkin sitten ihan tarpeeksi haastetta, kokonaisia öitä ja itsekseen nukahtamista katsotaan myöhemmin.

Vaasan reissun jälkeen olen pursunnut energiaa ja saanut aikaan vaikka sun mitä. Kävin Naken vuoden aikana käyttämät vaatteet läpi ja silitin ja viikkasin noin kaksi Ikea-kassillista pieneksi jääneitä vaatteita. Tämän illan hommana on hinnoittelu ja huomisesta viikoksi eteenpäin minulla on pöytä kirpputorilla. En odota suuria voittoja, kun vaatteet joita myyn ovat arvoltaan 0,5-2 €, mutta jos nyt ainakin vähän jäisi plussan puolelle. Ihanaa saada vanha pois kaapeista pyörimästä!

Tämän päivän homma on ollut ylä- ja alakerran ikkunoiden pesu sekä verhojen pesu, silitys ja uudelleen ripustus. Saanen ojentaa itselleni mitalin - voi mutta toki, rouva hyvä, jos se sinut iloiseksi tekee, noin ole hyvä.

Rakastan itseäni tällaisena, touhukkaana ja aikaansaavana, ja tuntuu että tällaiselle minälle kaikki on mahdollista. Virkistävä tunne vaihteeksi!

Mietin tänään Nakkea nukutellessani, että vanhemmuudessa ehkä raskainta on se, että kaikki vastuu on itsellä. On vain luotettava itseensä ja kykyynsä tehdä oikea päätös toisen ihmisen puolesta, vaikka suuri osa vastaantulevista tilanteista on itsellekin outoja ja vieraita. On oltava luja, pehmeä ja johdonmukainen, on vastaanotettava huutoa silloin kun haluaisi itsekin huutaa, haluaisi mukkua, haluaisi lupauksen siitä että jos toimin näin se on oikein, palkkana on hetki omaa aikaa, kupillinen kahvia. Tänään kävi tsägä ja nuo palkkiot minua todella odottivatkin.

Koti on ihanan tyhjä, hiljaisuuden kuulee. Keitän kupin teetä ja valmistaudun vastaanottamaan perheen.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Tuulettumassa

Kokeilenpa bloggaamista junassa kännykällä, nyt kun se tällä huollosta kotiutuneella kännykkäiselläni onnistuu. Niin - tekniikan puolesta onnistuu, mutta liian lyhyt näyttö ja kosketusnäyttö tekevät tästä outoa. Mutta jokunen sana ainakin.

Olen nyt tosiaan kotimatkalla Vaasasta, jossa vietin lyhyen, tekemisen täyteisen, naurun, juttujen ja herkkujen täyteisen kaksikymmentäneljätuntisen. Juna lähti eilen 6:30 - kauhea aikainen herätys, pieni muistutus lomalaiselle aamuvuoroista... Oli tunnelmallista kävellä juna-asemalle kuunsirpin valaistessa kulkijan tietä,vaikka kengät puristivatkin jo alkumatkasta aivan pirusti ja solvasin itseäni, miksi piti hienostella kapoisilla herrainkengillä kun vieressä kenkätelineessä hymyilivät lempeästi pehmoiset tennarinrähjäni lupaillen pehmoisia askeleita ja väsymättömiä jalkoja.

Matka meni mukavasti ja nopeasti omia ajatuksia seuraillen. Minulle on aina yhtä suuri ilo huomata, miten hyvin viihdyn omassa seurassani. Haluaisin taas joskus ihan yksin matkalle, kohteeseen jossa en tunne ketään, jossa istun tuntisotalla kuumalla hiekalla ja annan merituulen tuivertaa ajatukset järjestykseen. Järvikin kävisi, tai metsä, miksei parveke kaupungin yllä. En ole ronkeli kunhan minulla on itseni, heh heh.

Ystäväni luokse saapui lisäkseni hänen opiskeluaikainen ystävänsä, jonka itsekin olen kesäisissä polttareissa tavannut. Mahdottoman kiva nainen, mutta niin kova puhumaan itsestään että jossain vaiheessa iltaa päässäni surisi katkeamattomana pikku parvena vieraita nimiä, paikkoja ja tapahtumia, joihin en osannut mitenkään tarttua ja joita ei kyllä mitenkään avattukaaan. Toki viinillä ja väsyneillä jaloillakin oli osuutta tyhjä pää -kokemukseeni.

Yöllä heräsin pari kertaa kauhuissani etsimään Nakkea. Säikähdys yhdistettynä päivällä kiertämäämme mielisairaalanäyttelyyn meinasivat aiheuttaa raskaita ajatuksia, mutta onneksi aina uni korjasi väsyneen reissulaisen parempaan talteen. Oli ihanaa käydä vähän lomalla ja aika meni aivan liian nopeasti - miten se sama aika voikin nyt mataa, kun en malttaisi odottaa että saan koppasta tyttöni syliin ja nuuuuuhkuttaa ihanaa poskea, hänen tuoksuaan, häntä. Lapsettomien perheiden elämä tuntuu kaukaiselta, romantisoin siihen pitkiä kahdenkeskisiä aterioita kaikessa rauhassa, ekstemporee päiväunia, siistiä kotia, hetken mielijohteesta toteutettuja asioita - mutten vaihtaisi tätä omaa elämääni mihinkään. Tätä omaa sotkun, melun, itkun, kaaoksen, rutiinien - rakkauden, naurun, ilon, onnen,syvän merkityksen kokemuksen täyteistä vahvasti tässä hetkessä olevaa elämääni.

torstai 18. syyskuuta 2014

Valmiina unikouluun?

Aaah, tyttö nukkuu ja edessäni on neljän desin kuppi kahvia JA pullo energiajuomaa. Miten niin äiti on nyt vähän väsynyt. ;-)

No niin, ja nyt onkin tunti kulunut tuosta loistokkaasta aloituskappaleesta, jota naputtaessani Nakke heräsi. Ehdin kuitenki hänen nukkuessaan opiskella googlen ja keskustelupalstojen asiantuntemuksen avulla yksi-vuotiaan unikoulusta. Nakke kun nukkuu nyt välissämme, ja niin ihanaa kun se onkin, on se myös melkoinen murha unelle. Viimekin yönä valvoin varmaan tunnin saaden vähän väliä unissaan pystyyn nousseen vauvan niskaani, sormen silmään, kantapäätä vatsaan... 

Olen miettinyt ja miettinyt unikoulun aloittamista, mutta säälittävä fakta on se, että saatuani illalla Naken nukahtamaan ei mulla ole enää energiaa mihinkään. Huonokin uni on parempi kuin ei unta ollenkaan, vaikka parin yön valvomisilla mahdollisesti ostaisikin hyväuniset jatkoyöt. Olen miettinyt, pitäisikö Nakke siirtää omaan huoneeseen, mutta monikin asia hiertää sitä vastaan. Ensinnäkin tietysti oma jaksaminen -  mistä repiä voimia käydä X kertaa yössä toisessa huoneessa tassuttamassa vauvaa, kun en tahtoisi jaksaa tehdä sitä samassa vuoteessakaan? Toinen syy onkin sitten pehmeämpi: ei minun vauvani ole valmis omaan huoneeseen! Inhoan itse yksin nukkumista ja olen sentään melkein 30 - miksi vuoden ikäinen tykkäisi siitä. Myös vauvapalstojoilla monet puoltavat tätä ajatusta.

Nyt otan siis tavoitteekseni saada Naken nukkumaan koko yön omassa sängyssä. Voi haukotus jo valmiiksi... Toinen tavoite voisi olla, että hän nukahtaisi jo heti illasta omaan sänkyyn. Nykyään nukuttelen hänet sohvalle ja hän jää siihen tuhisemaan siihen asti kun mekinm katsomme telkkaria ja kannamme hänet sitten ylös makuuhuoneeseen. Siskoni oli hoitamassa Nakkea viikonloppuna ja hän vitsaili, kohta se nukkuu vielä 15-vuotiaana tähän sohvalle. Olen siitä asti hörähdellyt honkkelille teinille joka kuorsaa illat sohvalla varsamaiset raajat laitojen yli tursuten ja joka sitten kannetaan omaan sänkyyn jatkamaan unia, mutta, no - 15 vuotta voi mennä nopeasti. ;-)


tiistai 16. syyskuuta 2014

Kotijuttuja, matkahaaveita

Nämä illat, kun Ville painuu edeltä Nakke kainalossaan nukkumaan ja jään yksin katsomaan laatuohjelmia, kuten "Martina ja hengenpelastajat", ovat  i h a n i a. Ja melkoisen tärkeitä jaksamiselle tällaisina päivinä kun Nakke nukkuu väsytystaistelun myötäkin vain puolen tunnin unet ja on koko päivän kiukkuinen ja lyhytpinnainen, koko päivän lahkeessa ja iholla.

Olen huhkinut tänään kuin hurja. Imuroinut, luutunnut, pyyhkinyt pölyjä, hinkannut keittiötä ja vessoja. Pessyt kolme isoa koneellista pyykkiä. Leiponut ja kokannut. Pieni tyttäreni ahkerana apulaisena: sukan pesua kissojen vesikupissa, lattian huuhtominen samaisella vedellä. Inventaario suihkusaippuoista ja shampoista kaatamalla koko hylly. Samainen inventaario leivinpaperista repimällä rulla hylsystään. Roskiskaappien perusteellinen tarkastus... Uh. Ahkera, toimelias tyttäreni. En kiellä ellei ole jokin vaaranpaikka. En nyt aina kehukaan mutta annan touhuta, käsken siisteysintoilijan minussa ummistaa silmänsä. En halua nukkea, haluan elävän ihanan touhuajan, haluan aktiivisen ihmisen ja haluan ihmisen jolla on oma tahto, vaikka se olisikin repiä minut hulluksi. Minut perfektionistin, eikä vielä olla edes uhmaiässä.

Harkitsen Tallinnan reissua ensi viikoksi kaksin Naken kanssa. Pitää laskea rahoja, ja sitten ylipäänsä reissun plussia ja miinuksia. Palaanko virkistyneenä ihanasta rakkaasta Viron maasta vai vittuuntuneena kaikesta säädöstä mitä kömpelöt rattaamme, oman tahtinen lapseni ja kaikki lapsen kanssa kulkemisen lieveilmiöt aiheuttavat.

Nukuin viime yönä viisi ihanaa, yhtäjaksoista tuntia, kun Nakke nukkui omassa sängyssään. Viikon vaivannut hartiajumikin laukesi. Jos vain jaksaisin pitäisin unikoulun.

Kotimme on ihana - vaihteeksi. Välillä vaikeroin, miten tämä on kamala sotkuinen narkkarikämppä ja välillä miten kolkko ja epäkodikas. Nyt mennään ah ihana kotipesä -vaiheessa. 

Perheen kanssa unille. Nukkukaa hyvin!

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kateudesta, perhe-elämästä, juhlahumusta ja yksinolon ikävästä

Yritin blogata sängystä kännykällä mutta jotkut asetukset estivät aikeeni. Piti sitten hipsutella tänne alakertaan koneelle. Eihän nyt tietysti mikään nukkumaanmenoaika olekaan, puoli kymmenen illalla, ilmankos ei uni tule. Nukuin vieläpä puolentoista tunnin unet päivällä joten, harvinaista kyllä, univelatkin on taas vähäksi aikaa makseltu.

Olen useana päivänä tuntenut, miten olen täynnä patoutunutta energiaa, jota en osaa purkaa. Luultavasti kroppa se vain janoaa liikuntaa, se haluaa salille tai hölkkäpoluille. En ole viime aikoina oikein päässyt: ensin oli työt enkä halunnut enää päivän päälle lähteä pois Naken luota, sitten lomaviikkoni Savossa ja nyt tällä viikolla ensin ystäväni ja kummipoikani yökyläily ja sitten Villen omia menoja. Nyt kyllä otan sen ajan ja menen. Tai en nyt tietenkään mutta ensi viikosta alkaen. 

Teen itseäni liian tärkeäksi täällä kotona, olen voima joka panee asiat liikkeelle ja saa hommat järjestykseen, ja toki rajani ovat aika venyvät ja voin astua kauaskin omalta mukavuusalueeltani itseni syrjään laittaen, mutta pidemmän päälle se ei tietenkään ole hyvä. Tänäänkin olen tuntenut sellaista kiukkua Villeä kohtaan että olisi melkein tehnyt mieli purra pää poikki. Olisi varmaan pitänyt lähteä pariksi tunniksi jonkun oman jutun pariin ja luottaa, että ilman minua kaikki menee hyvin. 

Toisaalta - oli kiva päivä näinkin (kaikkia riitoja ja haluan purra pääsi irti -hetkiä lukuunottamatta). Istuin aamulla hiekkalaatikon reunalla kivojen naapurin naisten kanssa, aurinko lämmitti kuin kesällä, jutut solisivat, nauru, ja tunsin ylpeää riemua siitä että siinä minä olin. Päivällä käytiin perheen kanssa puistossa jonka jälkeen otettiin koko porukka sohvapäikkärit. Illalla vielä laitettiin pihaa kuntoon: minä leikkasin ruohon ja haravoin, Ville tyhjenteli mutalilluisia ruukkuja ja pesi ne. 

Olen sillä tavalla yksinkertainen, että minusta parasta on tuollainen perheen kanssa yhdessä tekeminen. Vanhempieni luona viikko sitten nostettiin porukalla isän tekemä ovi paikalleen ja olin siitäkin niin fiiliksissä että loistin kuin Naantalin aurinko.

Eilen juhlittiin ystävämme viisikymppisiä suurella, lämminhenkisellä, entuudestaan vieraalla mutta nopeasti tutustuvalla porukalla. Itse kun  haluan pitää piirini pienenä en voi kuin tuntea jotain ihmetyksen ja ihailun sekaista kateutta tuollaista isoa, värikästä ystäväjoukkoa kohtaan. Miten sellainen on mahdollista! Ennen juhlia käytiin Naken kummisedän luona Töölössä ja siinä vanhoja tuttuja katuja kulkiessa tunsin oikeasti sellaista vapautta kuin olisin ollut pitkään pimeässä vankilassa virunut vanki, niin ihanaa oli kulkea tukka pöyheänä ja hame piukeana kahden miehen kanssa, tutut talot ja erkkeri-ikkunat, oluttölkki kädessä kuin milläkin hupakolla, nauru, hölmöt jutut, ei lastenvaunuja ja kauppakasseja raahattavana, ihan vain minä, siinä hetkessä itsellenikin vähän vieraana. Mutta kyllä me illan kulkiessa taas tutustuttiin.

Huomenna lähdemme Naken kanssa päiväksi ystäväni luokse yhteen Helsingin lähikaupunkiin. Ihanaa mennä, mutta samalla tunnen taas inhottavaa kateutta Villeä kohtaan, kun hän saa olla päivän yksin. Minun pitää varoa tätä kateutta, tätä katkeruutta joka on uutta minussa, se nakertaa sielun ja parisuhteen ja on myrkkyä. Toisaalta minun pitäisi saada olla yksin kotona enemmän kuin tunnin verran joka toinen kuukausi, yksin kotona niin että saisi vain lillua ajassa ja olla ehkä vähän yksinäinenkin. Minä joka olen niin, niin rakastanut yksin oloa. Nyt iha itkettää kun se on minulta viety. Juu juu, tietysti tilalle jne, mutta taidan nyt hetken velloa. Ja sitten siivoan lelut lattialta, lakkaan kynnet, luen, kokeilen uudestaan unta.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Vuoden vanha äiti

Olen viime päivinä ajatellut usein, että on ihanaa olla äiti. Olla äiti, ei vain juuri nimenomaan Nakelle vaan ylipäänsä. Vuosi tähän kasvuuni meni. Vuoden aikana olen vaihtanut tuhansia vaippoja, vastaanottanut tuhat itkua ja ainakin tuplasti hymyjä, olen lohduttanut, silittänyt, imettänyt tissit pilalle, kulkenut keskellä yötä rintaraivariaan huutava vauva sylissä pimeässä asunnossa ja vihannut Villeä joka saa jäädä nukkumaan, olen halunnut pudottaa vauvan maahan ja olen halunnut huutaa, huutaa, huutaa niin etten kuulisi kuin oman huutoni, olen halunnut Villen alimpaan helvettiin, olen itkenyt liikutuksesta kun Ville on niin hyvä isä, olen itkenyt kun olen miettinyt jos Nakkea kiusataan koulussa, olen itkenyt kun olen miettinyt miten minulla ei ole enää mitään omaa, olen herännyt joka yö vauvan kähinöihin, olen tuijottanut lukuisia hetkiä nukkuvaa tytärtäni ja ihmetellyt miten kaunis hän on, olen miettinyt omaa kuolemaani enemmän kuin koskaan, olen mennyt märälle hiekkalaatikolle kun olisi tehnyt mieli jäädä sohvalle, olen tiuskinut, hyi olkoon kun olenkin tiuskinut, olen kadonnut hetkeen jossa on vain tyttäreni hymy, nauru, meidän suloiset leikkimme ja hänen odottava ilmeensä kun heitän pallon, olen tehnyt pakkasen täyteen ruokia jotka syljetään lattialle - olen koko ajan ollut ihanan varma siitä miten minä olen paras äiti Nakelle. 

Vuosi on mennyt että olen kasvanut ajatukseen, ettei mikään, oikeasti mikään, tekemiseni ole tärkeämpi Naken sen hetkisen tarpeen rinnalla. Marttyyri kuihtuu koko ajan pienemmäksi, tilalle tulee rauhallinen varmuus siitä miten nyt on näin, ja että luojalle kiitos nyt on näin. Nakke kasvaa koko ajan, tämä hetki katoaa - olen tajunnut sen kirkkaasti ja muistutan itselleni usein, mitä pienempi lapsi sen pienemmät murheet. Enpä olisi uskonut itsestäni mutta rakastan jopa perhepetiämme, sitä miten minulla ei ole hitto vieköön edes omaa tyynyäni ja miten Nakke välillä unessa kaivaa päänsä leukani ja solisluuni väliin, siinä on kuin hänelle tehty kolo. En tule kokemaan tällaista läheisyyttä enää koskaan, tämä on täydellisempää kuin imetysikäisen ja äidin läheisyys jossa vauva imee äidin energian ja sekoittaa hormonit pöllämystyneeksi huolikimpuksi, ja tämä on täydellisempää kuin mitä puolisoiden välillä voi koskaan olla, vaikka rakkauden alun hullaantunut sokea symbioosi ehkä vähän tätä lähenteleekin. Mutta nyt erona on se, että pää on selvä, hormoneista ja kaikesta mikä tekee hupsuksi, olen varpaita myöten minä kaikessa tässä ihanassa, luottavaisessa läheisyydessäkin. 

tiistai 9. syyskuuta 2014

Lomailua

Säpäkkä neuvola-aamu. Aamupalalla Nakke sai mustikan yöpaitansa sisään - jep, älkää edes kysykö, älkääkä sitäkään miten paljon sotkua voi yhdestä ainoasta mustikasta tulla. Meikatessani pudotin poskipunan, joka tottakai hajosi. Luulin siivonneeni kaiken ja kohta luokseni läpsytteli mairea Nakke poskipunan särpäle suussa ja väriä suupielissä eli ei kun uudestaan siivoamaan, tyttö ja kylppäri. Kylmää kahvia, puolijuoksua perille neuvolaan. Hikisenä, ehdimme. Nakke sai kolme piikkiä ja jokaisen kohdalla minä paruin sisäisesti kovempaa kuin mihin Nakella ääntä riitti.

Kotiin tultuamme naapuri pysäytti ja kyseli, osaanko neuvoa kantoliinasidontoja. Hän muisti nähneensä minut useaan kertaan kantamassa Naken ollessa pieni, repussa tosin, mutta siitä juttu ryöpsähti ja voi kun oli kivaa jutella ja tutustua. Pääsin näkemään hänen kuusi-viikkoisensa ja oi, voi!, vauvat ovat niin niin niin lumoavia. t. krooninen vauvakuumeilija.

Viikko sitten Nakke täytti vuoden ja minä aloitin kesäloman. Ihanaa olla lomalla! Olen ehtinyt vaikka mitä, tavata ihmisiä, vierailla vanhempieni luona Savossa, löytää taas uudelleen tatsin kotipäiviin ja taaperoikäisen meininkeihin, shoppailla vähän, käydä kampaajalla, ajaa satoja kilometrejä autolla, lenkkeillä raikkaassa metsässä, saunoa rantasaunassa, löytää ampiaisen jalkapöydältä ja hirvikärpäsen rinnasta, nauraa katketakseni, olla assistenttina yksi-vee kuvauksissa ja eilen vielä poistattaa viisaudenhampaan. Onnistuin lietsomaan itseni ihan hurjaan jännitykseen siinä leikkauskaavun alla maatessani ja aika epämukavaahan se sitten olikin, vaikkei puudutusten ansiosta tietenkään sattunutkaan. Parin kuukauden päästä uusiksi, jihhei!

Kohta kunhan Nakke herää ja saadaan syötyä lähdetään kukkakaupan kautta Villen tädin luo. Vaihdan kukkakimpun polkupyörään, jonka hän - kuvitelkaa! - ilmaiseksi minulle lupasi. Universumi oi universumi, taas olet minulle hyvä. 

Illalla saan tänne meille yökylään ystäväni ja kummipoikani, iiihaanaa! Loma on vielä aluillaan, kaikki on hyvin, aikaa on.