Yritin blogata sängystä kännykällä mutta jotkut asetukset estivät aikeeni. Piti sitten hipsutella tänne alakertaan koneelle. Eihän nyt tietysti mikään nukkumaanmenoaika olekaan, puoli kymmenen illalla, ilmankos ei uni tule. Nukuin vieläpä puolentoista tunnin unet päivällä joten, harvinaista kyllä, univelatkin on taas vähäksi aikaa makseltu.
Olen useana päivänä tuntenut, miten olen täynnä patoutunutta energiaa, jota en osaa purkaa. Luultavasti kroppa se vain janoaa liikuntaa, se haluaa salille tai hölkkäpoluille. En ole viime aikoina oikein päässyt: ensin oli työt enkä halunnut enää päivän päälle lähteä pois Naken luota, sitten lomaviikkoni Savossa ja nyt tällä viikolla ensin ystäväni ja kummipoikani yökyläily ja sitten Villen omia menoja. Nyt kyllä otan sen ajan ja menen. Tai en nyt tietenkään mutta ensi viikosta alkaen.
Teen itseäni liian tärkeäksi täällä kotona, olen voima joka panee asiat liikkeelle ja saa hommat järjestykseen, ja toki rajani ovat aika venyvät ja voin astua kauaskin omalta mukavuusalueeltani itseni syrjään laittaen, mutta pidemmän päälle se ei tietenkään ole hyvä. Tänäänkin olen tuntenut sellaista kiukkua Villeä kohtaan että olisi melkein tehnyt mieli purra pää poikki. Olisi varmaan pitänyt lähteä pariksi tunniksi jonkun oman jutun pariin ja luottaa, että ilman minua kaikki menee hyvin.
Toisaalta - oli kiva päivä näinkin (kaikkia riitoja ja haluan purra pääsi irti -hetkiä lukuunottamatta). Istuin aamulla hiekkalaatikon reunalla kivojen naapurin naisten kanssa, aurinko lämmitti kuin kesällä, jutut solisivat, nauru, ja tunsin ylpeää riemua siitä että siinä minä olin. Päivällä käytiin perheen kanssa puistossa jonka jälkeen otettiin koko porukka sohvapäikkärit. Illalla vielä laitettiin pihaa kuntoon: minä leikkasin ruohon ja haravoin, Ville tyhjenteli mutalilluisia ruukkuja ja pesi ne.
Olen sillä tavalla yksinkertainen, että minusta parasta on tuollainen perheen kanssa yhdessä tekeminen. Vanhempieni luona viikko sitten nostettiin porukalla isän tekemä ovi paikalleen ja olin siitäkin niin fiiliksissä että loistin kuin Naantalin aurinko.
Eilen juhlittiin ystävämme viisikymppisiä suurella, lämminhenkisellä, entuudestaan vieraalla mutta nopeasti tutustuvalla porukalla. Itse kun haluan pitää piirini pienenä en voi kuin tuntea jotain ihmetyksen ja ihailun sekaista kateutta tuollaista isoa, värikästä ystäväjoukkoa kohtaan. Miten sellainen on mahdollista! Ennen juhlia käytiin Naken kummisedän luona Töölössä ja siinä vanhoja tuttuja katuja kulkiessa tunsin oikeasti sellaista vapautta kuin olisin ollut pitkään pimeässä vankilassa virunut vanki, niin ihanaa oli kulkea tukka pöyheänä ja hame piukeana kahden miehen kanssa, tutut talot ja erkkeri-ikkunat, oluttölkki kädessä kuin milläkin hupakolla, nauru, hölmöt jutut, ei lastenvaunuja ja kauppakasseja raahattavana, ihan vain minä, siinä hetkessä itsellenikin vähän vieraana. Mutta kyllä me illan kulkiessa taas tutustuttiin.
Huomenna lähdemme Naken kanssa päiväksi ystäväni luokse yhteen Helsingin lähikaupunkiin. Ihanaa mennä, mutta samalla tunnen taas inhottavaa kateutta Villeä kohtaan, kun hän saa olla päivän yksin. Minun pitää varoa tätä kateutta, tätä katkeruutta joka on uutta minussa, se nakertaa sielun ja parisuhteen ja on myrkkyä. Toisaalta minun pitäisi saada olla yksin kotona enemmän kuin tunnin verran joka toinen kuukausi, yksin kotona niin että saisi vain lillua ajassa ja olla ehkä vähän yksinäinenkin. Minä joka olen niin, niin rakastanut yksin oloa. Nyt iha itkettää kun se on minulta viety. Juu juu, tietysti tilalle jne, mutta taidan nyt hetken velloa. Ja sitten siivoan lelut lattialta, lakkaan kynnet, luen, kokeilen uudestaan unta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?