perjantai 30. syyskuuta 2011

Kipeitä muistoja

Olen innoissani blogini uudesta ulkoasusta. Se on iloinen ja voimakas, sellainen kuin tahtoisin itsekin olla.

Tänään oli toinen aamuvuoro ja olen kärsinyt pää- ja korvasäryistä. Aamuvuorot eivät oikein sovi minulle. Rakastan vuorotyötä, olen varmaan monestikin sanonut sen, rakastan sitä miten tuikitavallinen maanantai voi olla vapaan alku ja torstaina, kun ihmiset puskevat tuulen läpi sateenvarjot nurinpäin töihin ja kouluihin, minä kaivaudun syvemmälle peittoihin ja tiedän, saan vain olla koko päivän. Oikeastihan en tietenkään osaa vain olla, puuhaan ja häärään ja yritän karkoittaa ikuista kysymystäni Tätäkö tämä elämä on?, mutta eipäs mennä nyt siihen. 

Ristin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, ettei tämä ajoittain vihlova korvasärky yltyisi korvatulehdukseksi. En ole ikinä tuntenut niin kovaa kipua kuin viime tammikuussa sairastaessani korvatulehdusta. Kirjoitin siitä kamalasta koettelemuksesta päiväkirjaani näin: 

17.1.2011 maanantai
23:18 Sairastan helvetillistä korvatulehdusta. Kipu on melkein kestämätön ja sitä on jatkunut kolme päivää, en ole saanut nukuttua. Kipeä korva on täysin lukossa ja humina vain käy, ja siihen koskee niin, au se kipu. Huomenna menen uudestaan lääkärille jos tämä kamala, tuskainen kipu ei ole loppunut. Syön liuskan buranaa päivässä ja tungen korvan täyteen vodkassa uitettuja valkosipulilla täytettyjä myttyjä, eikä mikään auta, tämä kipu on kamalaa. Olen alkanut vihata nukkumaanmenoa, hiljaa pimeässä kärsimistä ja sitä ettei uni vaan tule, ja kun tulee herään parin tunnin päästä johonkin epämääräiseen haamuaikaan ja on pimeää ja pitäisi olla hiljaa ja koskee niin. --- Eihän se onneksi koko ajan koske, mutta nyt kun kipu hyökyy päälle ja tuntuu kuin joku työntäisi sukkapuikkoa syvälle korvaani, ei se tietenkään lohduta.
Aih, voi! Ei enää ikinä korvatulehdusta. Ja Luoja varjele kaikkia, jotka joutuvat elämään päivittäisen kivun kanssa.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Nousisinko

maanantai 26. syyskuuta 2011

Dalai Lamaa ei lasketa.

Puhun usein itsestäni vähän vähätellen, kerron että tykkään löhötä kotona sohvalla ja käpertyä kotiin ja että kylläpä laiskotti silloin ja silloin. Äsken rupesin miettimään, miksi ihmeessä teen ja sanoin noin. Ehkä haluan antaa itsestäni jotenkin helposti lähestyttävän kuvan, tai näen laiskuuteni ja väsymykseni hetket suurempana kuin reippauteni. Ajattelen myös, etten ole kovin kunnianhimoinen ihminen.

En varmaan olekaan kunnianhimoinen siinä mielessä, että tavoittelisin mainetta ja titteleitä ja ulkoista kultaa ja kimallusta tai edes osaisin tuoda esiin niitä vahvuuksia, mitä minulla on (mutta hei, olenhan suomalainen;)). Mutta koko ajan mulla on joku projekti tai suunnitelma mielessä, joku mitä toteutan ja mitä kohden ponnistelen. Minulla on pienempiä, arkielämän projekteja, kuten kuntoni kohentaminen (sali ja vesijuoksu, lenkkeily) ja sitten ihan vaikka sellainen, että yritän totuttaa hiukseni harvempaan pesuväliin. Sitten on henkisempiä projekteja, kuten että taistelen eroon ujoudestani ja en-uskalla-avata-suutani-hommasta, yritän olla avarakatseisempi ja kiltimpi, yritän olla ymmärtäväisempi, yritän sitä ja pyrin tähän. Töissä olen ahkera ja tunnollinen, touhuan koko ajan jotain, jaksotan päivän päässäni ja tarjoudun ottamaan kurjimmat hommat. Sanon harvoin mihinkään asiaan, etten halua, osaa tai pysty, vaan ajattelen että pytyn siihen mihin muutkin. Joka asiassa minulla on tavoite tai suunnitelma, ladon asioita järjestykseen päässäni ja tekemisiä, sanomisia ja puuhia listaksi mielessäni. 

Etsin asiaa, jossa unohdan itseni. Sellaisia on jo, toki, mutta miten olisikaan mahtavaa olla koko ajan hetkessä. Oletteko te, tai tiedättekö ketään kuka on? (Dalai Lamaa ei lasketa.)

Sanon myös usein, etten tykkää muutoksista, mutta samalla en kyllä osaa olla paikoillaankaan, tyytyä ja jäädä. Olen vähän tuostakin itseäni soimannut, miksen osaa tyytyä siihen mitä on, miksi pitää aina yrittää enempään, mutta nyt pientä armoa hei. Olen alkanut ajatella, että ehkä en vain ole löytänyt sitä juttua, joka täysin tyydyttää minut. Esimerkiksi työtkin, jotenkin se on niin ihanaa työntekoa ja tärkeää työtä, siellä saa nauraa ja liikuttua ja joka vuorossa näkee kättensä jäljen, saa käyttää päätään ja kroppaansa. Minä voisin viihtyä tuolla lopun elämäni, minä voisin tyytyä tuohon, mutta miksi minä tyytyisin. Minulla on töihin ja koulutukseen liittyviä projekteja ja suunnitelmia ja koko ajan minä kuljen johonkin. Jatkossa, sen sijaan että yrittäisin koko ajan moittien saada itseni tyytymään ja olemaan onnellinen siihen mitä on, aion entistä enemmän keskittää huomioini ja energiani liikkumiseen. Ei se tarkoita,etteikö matkastakin voisi nauttia. Luulen, että minun kohdallani matka on tärkeämpi kuin päämäärä eikä lopussa seiso kiitos vaan vain pieni hengähdys ennen kuin taas, mutta

"Ei häkin turva ole turvaa. Turva on lennossa, siipien iskuissa. Joka kylmyyttä pelkää hän ei kuumuutta koskaan tunne. Siis lennä, lennä, ja jos putoat on se vain siksi, että kohoaisit vielä korkeammalle."

Mutta voi että minä ihailen ihmisiä, joilla on jotenkin sisäsyntyisenä läsnäolon, onnen ja tyytyväisen taito. Sellaisia ihmisiä, joiden elämä on ehkä tasaista ja paikoillaankin mutta jotka osaavat nauttia siitä. Haluaisin olla sellainen ihminen, mutta kun en ole, niin on turha petkuttaa itseäni yrittämällä. 

Tänäänkin tuntuu, että päivä on vain mennyt, vaikka olen saanut nukkua pitkään, käynyt ystäväni kanssa vesijuoksemassa ja syömässä (kiinalaista, nam), käynyt kaupassa, ja nyt kisunen kehrää sylissäni ja päänsärkyyni keittämäni kahvi maistui hyvältä. Kohta siivoan, sitten menen siskoni kanssa lenkille, tämä on hyvä, tiivis päivä enkä tiedä miksen osaa nauttia siitä täysillä, mutta kun en osaa niin en, ja jatkossa haluan olla rehellisempi itselleni, kuunnella itseäni, en moittien vaan kannustaen, etsien ja raivaten omaa ikiomaa ainutkertaista minun polkuani.


P.S Äsken tätä kirjoittaessani radiosta alkoi soida "Rööperiin, mä kaipaan niin". Vedin innoissani henkeä sisään ja aloin laulaa "mukana" hengästyneellä, kimeällä äänellä "Mies myy kalpaa hakkaraa, tididi hmm" Hmmm tosiaan :-D

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Kanakeitto voi heittäytyä tuhmaksi ja Helsingissä pääsee julkisilla

Oltiin Villen kanssa perjantaina ystävämme luona. Kiva ilta! Tutustuimme kahteen uuteen ihmiseen, nauroimme ja juttelimme, söimme hyvää ruokaa ja joimme hyviä juomia. Aika lailla täydellinen ilta, siis. Minä jännitin tuota uusien ihmisten tapaamista niin, että ruokapöydässä käteni tärisivät ja pelkäsin että sen huomaa kohta kaikki, mutta onnittelen itseäni siitä miten kuitenkin puhuin ja nauroin ja kerroin juttuja ja koko ajan rohkeuteni kasvoi ja kohta mitään jännitystä ei enää edes ollut. Ruokana oli ystävämme tekemää poronkäristystä ja muusia ja ihania paistettuja persikoita kera vihreän salaatin ja aurajuuston, ja jälkkäriksi pupelsimme Villen ja minun tuomia juustoja ja keksejä. Join viiniä ja lonkeroa ja eilen oli vähän tukanjuuret kipeänä, kuten niin sievistellen sanotaan. Menin heti nukkumaan kun pääsin töistä kotiin.

Mieltäni ilahdutti kovin, kun vaikka asutaan tuon ystävän kanssa aika kaukana toisistamme, pääsimme silti näppärästi bussilla ihan silloin yölläkin kotiin. Tänään sen sijaan joukkoliikenne teki pienet tepposet. Menimme Villen kanssa kerrankin yhtä matkaa töihin ja bussi, johon meidän piti vaihtaa, hurahti nenän edestä karkuun. Seuraava olisi lähtenyt vasta 20 minuutin kuluttua ja voimamme tunnossa lähdimme kävelemään. 20 minuuttia kesti kävellä minun työpaikalleni ja Ville hyppäsi siitä bussiin ja huruutti omalle työpaikalleen. Minä myöhästyin vartin, Ville puoli tuntia. Ihan asiallista. :-D

Töistä päästyäni tein currykanasoppaa uusimmassa Trendissä olleella ohjeella eli näin: kuullotin kattilanpohjalla öljyssä kanapaloja, porkkanaa, sipulia, valkosipulia, punaista paprikaa, chiliä ja currymaustetta. Kuullottamisen jälkeen lisäsin noin puolitoista desiä tummaa riisiä, pari litraa vettä, kanafondueta (?), mustapippuria ja sitten vielä vähän juustoraastetta, kun sitä sattui olemaan ja pelkään että se menee kohta vanhaksi. Sitten vain kiehuttelua kunnes porkkanat, riisi ja kana on kypsää. Nam, tuli tosi hyvää! Koin vaan pienen onnettomuuden, kun onnistuin pudottamaan lusikallisen keittoa rintavakooni (kröhm). Kumarruin tarkastelemaan aiheuttamaani vahinkoa ja keskittyminen herpaantui ja kaadoin keittoa suoraan lautaselta rinnuksilleni. Kirosin ja siirsin kaulakoruani nähdäkseni vahingon laajuuden tarkemmin. Siirtäessäni korua siitä lensi keittoa kirvelevästi suoraan silmääni. Silloin oli jo pakko nauraa.

torstai 22. syyskuuta 2011

Kateellinen nainen arvioi naistenkirjallisuutta

Luin vähän aikaa sitten Marianne Cederwallin romaanin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Vähän hömppä kirja, meinasin jo jossain vaiheessa jättää kesken, mutta luin sitten kuitenkin. Tuossa kirjassa on minusta se tarina suurempi ja hienompi kuin itse kerronta, joka oli minusta paikoin vähän naiivia, latteaa ja kömpelöä. Ärsyttäviä murrepätkiä ja epäjohdonmukaista kehityskulkua. Toisaalta tarinassa kulki hienosti sekä nykyhetki että takaumat, että ei se yhtään pöllömpi ollut, jotenkin vaan liikaa "naisten kirjallisuutta", en oikein osaa määritellä mitä sillä tarkoitan, jotain sellaista väheksyvää, väheksyttävää, helppoa ehkä, lyhyttempoista, epäsuhtaisen kuvailevaa ja välillä taas kamalan suoraviivaista (niin, että kuvailu koskee esim. luontoa tai ulkonäköjä ja suoraviivaisuus päänsisäisiä tapahtumia).

Nyt eksyn jo ihan aiheesta, mutta haluaisin vielä tarkentaa, että en siis yleisesti pidä kirjallisuutta naisten tai miesten. Ja tykkään ihan kamalasti "hömpästä", "chick litistä", jos se on sellaista nokkelaa, kuplivaa, hauskaa, terävää ja pysyttelee koko ajan samalla pinnallisuus-syvällisyys - asteella. En tykkää siitä, jos kirjan ns. syvälliset kohtaukset on juosten kustu ja kierretty jollain nopeilla pikaratkaisuilla, tai suurilla sanoilla jotka kumisevat tyhjyyttä ja jäävät muun tarinan kannalta irralliseksi. Harmi kun en muista yhden lukemani kirjan nimeä enkä kirjoittajaa, joku aivan tunnettu kirjailija ilmeisesti genressään, tehtaillut monentusinaa romaania. No kuitenkin, se kirja on hyvä esimerkki siitä, mitä tuolla ylläolevalla tarkoitan. Siinä nainen, muistaakseni juristi, saa asiakkaaltaan perinnöksi ison talon rötiskön ja palkkaa remonttimiehen laittamaan taloa kuntoon. En muista onko naisella vielä mieskin tuossa vaiheessa, mutta tietenkin käy niin että nainen ja remonttimies rakastuvat. Kirjan viiden viimeisen sivun aikana tapahtuvat kaikki kirjan ratkaisut niin, että tuntuu kuin kirjailijalta olisi kahvi lopussa ja pitää äkkiä rykäistä loput sivut ennen kuin lähtee kauppaan. Viimeisillä sivuilla päähenkilönainen muun muassa vinkaisee sievästi ja voihkii kauniisti ja hänen remonttimies-miehensä herää tähän ja huomaa, että heidän yhteisessä aviovuoteessaan nainen yhtäkkiä (!) synnyttää heille kauniin, terveen lapsen. Toinen kirjailija, joka minua ärsyttää kamalasti on Kata Kärkkäinen, jolta olen kylläkin kanssa lukenut vain yhden kirjan, mutta ainakin siinä suuret sanat kumisevat tyhjyyttä paljastaen takaansa ei mitään.

Tietysti eniten ärsyttää se, että nuo ihmiset kuitenkin ovat kirjailijoita, kirjailijoita, heidän oma tekstinsä on kansien välissä ja he ovat kuitenkin tehneet sen, mitä ihailen, mistä haaveilen, mikä - kuten välillä pateettisesti ajattelen - on elämän merkitys. Että hekin-.

Noh, kuitenkin. Tuossa Ajattelen sinua kuolemaasi saakka kaksi naista murhaa kolme miestä ajatuksen voimalla käyttäen erityisiä voima-ajatuksia. On kiehtovaa miettiä, mikä mahti ajatuksilla voi olla. ... Ja nyt katosi ajatus ihan tyystin, joten lopetan niin kuin tuo yllä parjaamani kirjailija, tyystin kesken mahdollisimman nopeasti, ja menen keittämään kahvia.

torstai 15. syyskuuta 2011

Rakas universumi

Anna minulle viisautta olla ystävällinen ja pitkämielinen. Anna herkkyyttä ymmärtää muita. Anna voimaa olla ottamatta itseeni ja voimaa tukea ja ymmärtää. Anna paljon armoa itseäni kohtaan, anna minun olla tyytyväinen, anna minun löytää onni itsestäni. Anna minun hyväksyä itseni ja sitä kautta muut. Anna minulle rohkeutta sanoa mielipiteeni ja seistä sanojeni takana. Anna minun nauraa, annathan, anna mielen tyhjentyä, anna lempeiden ajatusten täyttää minut, anna laupeuden ja hyvyyden valua minuun, minusta tekoihin, katseeseen, hymyyn, armoon, hyväksyntään. Anna minun antaa anteeksi niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet, ja anna minun ymmärtää, että minäkin rikon ja teen väärin, ja anna minun ymmärtää, etten ole muita parempi, huonompi. Anna katseeni täyttyä valosta ja rakkaudesta, anna minun kääntää katseeni itsestäni ja pienuudestani ulos, maailmaan. Ole kiltti ja anna minulle ihan vähän kepeyttä, anna minun välillä vain olla ihanassa unohduksessa, anna olla aina miettimättä, jahkaamatta. Anna minun löytää sanat ja uskaltaa katsoa silmiin silloin, kun sanoja ei ole. Anna minun nähdä huonojen puolien sijaan hyvät, ja anna minulle rohkeutta astua esiin silloin, kun pelkällä hyvällä ei päästä mihinkään. Anna minun löytää rakkaus itsestäni. Anna minulle syvää uskoa ihmiseen ja ihmisen hyvyyteen. Anna minun päästä pikkumaisuudestani. Kiitos.

Kiitos.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kuka ottaa pataan?

Olen niin pettynyt! Tein eilen sellaista pataa, joka vaikutti ohjeessa herkulliselta. Tuuli paukkoi ulkona ja sade piiskasi ja ostin innoissani porkkanaa, sipulia, punaviiniä, hemmetin kallista naudan sisäpaistia, herkkusieniä, pekonia. Sytyttelin kynttilät ja hyräilin pilkkoessani, ruskistin eri pilkkomukset pekonin rasvassa, täytin pataa, hyräilin, lisäsin punaviinin. Odotin kolme tuntia ja maistoin ja meinasin oksentaa (tai oksensinkin, mutta se johtui varmaan odotellessani tyhjään mahaan nautitusta viinistä). En tykännyt yhtään. Yritin äsken uudella menestyksellä mutta ei sitä vaan pystynyt syömään. Se punaviiniliemi ei ole yhtään mun juttu. Yhhyy, siinä meni kalliit aineet kankkulan kaivoon.

Töissä on nyt sellainen tilanne että huh huh. Mietin työjuttuja koko ajan, työkavereiden sanomisia, sitä mitä ei sanota vaan mikä kytee pinnan alla, ilmeissä ja asenteissa ja selän takana supinana. Rinnassa on jatkuva painon tunne ja voi luoja että minä mietin, kuntosalilla, kotona, töissä, kävellessäni, katsoessani telkkaria, koko ajan. Jotain siellä pitää tapahtua ja pian.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Kotoilu* on pop








*Kotoilu-sana on kyllä tosi ärsyttävä!

tiistai 6. syyskuuta 2011

Minä sydän vapaapäivät

Heräsin tunti sitten, kun pomo soitti ja kysyi pääsisinkö aikaisemmin töihin. Olin niin unenpöpperössä, että suostuin, vaikka tuleekin piiitkä 13 tunnin päivä. On aika jäätävää herätä esimiehensä soittoon ja vaihtaa ensimmäiset uniset sanansa hänen kanssaan. Vaikka hänestä niin pidänkin. 

Nyt alkaa kuuden päivän työputki, mutta alkakoon, kun oli niin kiva vapaa eilen:

Aamusta käytiin työkaverini kanssa uimassa Yrjönkadun uimahallissa. Todella viehättävä paikka, ja seuraavalla kerralla uin kyllä nakuna! Olin arkaillut moista toimintaa siitä syystä, että mietin tuntuuko vesikuoksuvyö inhottavalta nakua ihoa vasten. Mutta ei kai se sen inhottavammalta tunnu kuin eilenkään, kun vaatetuksenani oli biksut.

Ennen vesiurheilua käytiin pyörähtämässä kaupoilla ja ostettiin kumpikin farkkuleggarit. Ovat nytkin päällä ja ihan ovat kuin toinen iho (yäk), niin mukavat.

Illalla kävin teellä siskoni luona. Kyllä tuntui hyvältä jutella pitkästä aikaa! Huikattiin viimeiset jutut vielä rapussa ollessamme jo erotessa.

Illaksi järjestin Villelle yllätyksen: ostin viiniä ja juustoja, vuokrasin leffan, sytyttelin kynttilät, katoin kauniisti, lähetin yllätyksestä vihjaavan viestin. Tänään, tiistaina joka on minulle, vuorotyöläiselle, kuin maanantaina, kaikesta tuosta eilisestä kivasta on jäljellä vain tämä:


Ja kivat muistot!

perjantai 2. syyskuuta 2011

Kiukkua ja kipua (ja muuta kliffaa)

Au, au, au. Onpas vähän tukanjuuret kipeänä. Niin kipeänä, että vaikka se tukka on puhdas, koskee silti. Suihku on tällaisen kiltin naisen krapulamittari: jos se ei suihkulla lähde niin sitten on jo kipeätä. Ja jos sinne suihkuun ei edes jaksa mennä, on jo sellainen tilanne että huh huh.

Meillä oli eilen töiden puolesta virkistyspäivä. Oli kivaa! Työpaikkamme on päihteetön, joten virkistyspäiväkin piti sisällään risteilyn Helsingin saaristossa (kyllä Helsinki on kaunis mereltä!), hyvää ruokaa (ruokajuomana vesi) ja opastetun kierroksen eräisiin historiallisiin paikkoihin tutustuen. Pääkuuppa sai kipeytensä alun vasta päivän jälkeen, kun jatkettiin virkistäytymistä kahden työkaverini kanssa. Juotiin skumppaa ja punaviiniä yhdessä kivassa baarissa ja sitten kävin hilpeässä hiprakassani ostamassa uuden laukun (joka taivaalle kiitos miellyttää silmääni vielä nytkin, kaikkea muuta kuin hilpeässä hiprakassa), hyvästelin toisen työkaverin ja jatkoin toisen kanssa hänen kotiinsa juustoja, keksejä ja juomia mukanamme.

Istuttiin iltaa, herkuteltiin, juotiin, juteltiin. Kotona sain kuulla tuoksuvani vanhalta viinalta, ja olisin ruennut itkemään syvästi loukattuna, mutta nukahdinkin ennen sitä.

Nyt olen lääkinnyt itseäni vahvalla kahvilla (kahvi on muuten toinen krapulamittarini), nektariineilla, vedellä ja särkylääkkeellä. Kohta aion lääkitä itseäni lisää raikkaalla ulkoilmalla: käyn pankissa, kaupassa ja solariumissa. Tiedän, ettei tervehenkinen päivetys varsinaisesti vastaa epätervehenkistä oloani, mutta menen kuitenkin - yritän pitkittää kesän niin sanottuani rusketustani vielä parilla solariumkäynnillä. Onhan se varmaan myrkkyä iholle, mutta en silti usko, että neljä kertaa vuodessa on suora portti hautaan. Tai sitten se on, mutta ainakin astelen sinne iho nätinvärisenä. Ehheh. 

Pankissa pitää käydä, kun tili on jo tässä vaiheessa kuuta huolestuttavan vajaa. Että jos nätisti pyydän, niin kai sieltä pankin holveista voidaan muutama seteli lahjoittaa... No ei vaan kun olen säästänyt oikein kauniin nelinumeroisen summan säästötililleni, mutta se tili on sellainen, etten saa sieltä verkkopankissa mitään ulos (mistä johtuu myös se, että säästäminen on myös onnistunut). Vähän harmittaa rikkoa se kaunis numero, mutta toisaalta, omatpa ovat rahani ja tällaisia kuita varten kai sitä ihmiset säästävät.

Eilen siinä virkistyspäivässä ärsytti, kun en karppaukseni vuoksi ottanut ruokapöydässä riisiä enkä leipää, ja sain sitten selitellä sitä ja vastailla typeriin kysymyksiin. Ärsyttää ihan kamalasti ihmiset jotka puuttuvat toisten syömisiin. Facebookissa kiertää nyt uutinen, jonka mukaan karppaustutkimukset ovat lihatehtaan järjestämiä. No mitä siitä, jos se karppaus toimii! Kyllä minäkin uskon, että ihmiselle olisi paras saada kohtuudella kaikkea, mutta minulta se ei onnistu, voisin elää leivällä, täyttää lautaseni pastalla ja riisillä ja tuupertua sitten väsymykseen turvonneen mahani alle. Luulen, että ihmiset, jotka puuttuvat toisten ruokatottumuksiin, tekevät sitä kahdesta syystä:

- ärtymyksestä, kun "erikoisruokavalioisen" pitää nirsoilla ja tehdä numero syömisistään. Ruoka on pyhää, ruokaa pitää kunnioittaa! ... Siitä huolimatta, että nämä murmattajat ovat itse pahimpia meuhkaajia ja karppaaja-parka haluaisi vaan syödä ateriansa rauhassa.

- ärtymyksestä, kun omat dieetit eivät onnistu, itsekuri ei riitä ja paino vaan nousee kun niitä herkkuja ei kertakaikkiaan voi vastustaa, ja sitten olo on kurja väärien syömisten takia. Mikä sekin on minulle ihan sama - siirtäköön vain katseensa omaan lautaseen ja antakoon minun keskittyä omaani.

Ärsyttää myös se, jos ihmiset kysyvät ottaessani leivoksen/ palan leipää/ tms., että ai, etkö enää karppaa tai ai eikö sulla oo enää sitä dieettiä. No karppaan karppaan ja on dieetti on, mutta ei tämä ole mikään kuuri vaan haluan pysyvästi muuttaa ruokailutapojani. Enkä todella voi olla lopunikääni ilman leipää tai leivoksia.

Tulen aina hyvin ärtyneeksi, kun joudun selittelemään syömisiäni. Antakaa mun pupeltaa rauhassa!

Tietenkin tässäkin on arvokas opetus: en enää itse ihmettele kasvissyöjien tai muiden "ruokarajoitteisten" syömisiä. Ja kun käännän katseen päänsisäisestä ruokakiukusta uuteen laukkuun, ei enää potuta yhtään. Katsokaa nyt häntä: