Luin vähän aikaa sitten Marianne Cederwallin romaanin Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Vähän hömppä kirja, meinasin jo jossain vaiheessa jättää kesken, mutta luin sitten kuitenkin. Tuossa kirjassa on minusta se tarina suurempi ja hienompi kuin itse kerronta, joka oli minusta paikoin vähän naiivia, latteaa ja kömpelöä. Ärsyttäviä murrepätkiä ja epäjohdonmukaista kehityskulkua. Toisaalta tarinassa kulki hienosti sekä nykyhetki että takaumat, että ei se yhtään pöllömpi ollut, jotenkin vaan liikaa "naisten kirjallisuutta", en oikein osaa määritellä mitä sillä tarkoitan, jotain sellaista väheksyvää, väheksyttävää, helppoa ehkä, lyhyttempoista, epäsuhtaisen kuvailevaa ja välillä taas kamalan suoraviivaista (niin, että kuvailu koskee esim. luontoa tai ulkonäköjä ja suoraviivaisuus päänsisäisiä tapahtumia).
Nyt eksyn jo ihan aiheesta, mutta haluaisin vielä tarkentaa, että en siis yleisesti pidä kirjallisuutta naisten tai miesten. Ja tykkään ihan kamalasti "hömpästä", "chick litistä", jos se on sellaista nokkelaa, kuplivaa, hauskaa, terävää ja pysyttelee koko ajan samalla pinnallisuus-syvällisyys - asteella. En tykkää siitä, jos kirjan ns. syvälliset kohtaukset on juosten kustu ja kierretty jollain nopeilla pikaratkaisuilla, tai suurilla sanoilla jotka kumisevat tyhjyyttä ja jäävät muun tarinan kannalta irralliseksi. Harmi kun en muista yhden lukemani kirjan nimeä enkä kirjoittajaa, joku aivan tunnettu kirjailija ilmeisesti genressään, tehtaillut monentusinaa romaania. No kuitenkin, se kirja on hyvä esimerkki siitä, mitä tuolla ylläolevalla tarkoitan. Siinä nainen, muistaakseni juristi, saa asiakkaaltaan perinnöksi ison talon rötiskön ja palkkaa remonttimiehen laittamaan taloa kuntoon. En muista onko naisella vielä mieskin tuossa vaiheessa, mutta tietenkin käy niin että nainen ja remonttimies rakastuvat. Kirjan viiden viimeisen sivun aikana tapahtuvat kaikki kirjan ratkaisut niin, että tuntuu kuin kirjailijalta olisi kahvi lopussa ja pitää äkkiä rykäistä loput sivut ennen kuin lähtee kauppaan. Viimeisillä sivuilla päähenkilönainen muun muassa vinkaisee sievästi ja voihkii kauniisti ja hänen remonttimies-miehensä herää tähän ja huomaa, että heidän yhteisessä aviovuoteessaan nainen yhtäkkiä (!) synnyttää heille kauniin, terveen lapsen. Toinen kirjailija, joka minua ärsyttää kamalasti on Kata Kärkkäinen, jolta olen kylläkin kanssa lukenut vain yhden kirjan, mutta ainakin siinä suuret sanat kumisevat tyhjyyttä paljastaen takaansa ei mitään.
Tietysti eniten ärsyttää se, että nuo ihmiset kuitenkin ovat kirjailijoita, kirjailijoita, heidän oma tekstinsä on kansien välissä ja he ovat kuitenkin tehneet sen, mitä ihailen, mistä haaveilen, mikä - kuten välillä pateettisesti ajattelen - on elämän merkitys. Että hekin-.
Noh, kuitenkin. Tuossa Ajattelen sinua kuolemaasi saakka kaksi naista murhaa kolme miestä ajatuksen voimalla käyttäen erityisiä voima-ajatuksia. On kiehtovaa miettiä, mikä mahti ajatuksilla voi olla. ... Ja nyt katosi ajatus ihan tyystin, joten lopetan niin kuin tuo yllä parjaamani kirjailija, tyystin kesken mahdollisimman nopeasti, ja menen keittämään kahvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?