perjantai 25. helmikuuta 2011

Makuuhuonepakolaisen jaarituksia

Piti paeta makkariin, kun Ville katsoo olkkarissa Duudsoneita. Inhoan sitä ohjelmaa ja niiden kamalia temppuja, tekee liian pahaa katsoa.

Söin äsken neljä lämppäriä ja poden siitä jonkin sortin moraalista krapulaa, mikä on tyhmää. Olenkin nyt luvannut itselleni ainakin sata kertaa, että menen huomenna salille. Tällä kuntoilulla (neljä tuntia kuntosalia viikossa, arkiliikunta töissä) saattaisin muuten varmaan laihtuakin, ellen aina söisi niin paljon. Toisaalta syöminen on niin kivaa, ja onhan ne lihakset siellä läskin allakin. Ja naiselle suotakoon pehmusteet kropan siellä ja täällä.

Mulla on yksi ystävä, joka aina välillä huudahtaa: Ihanaa olla nainen!. Olen samaa mieltä. On kivaa kun on kaikkia kauniita kapineita; tykkään meikkaamisesta, hedelmäntuoksuisista suihkugeeleistä, pitkistä itkukohtauksista, rintaliiveistä ja siitä, että varpaankynnet on aina nätit ja lakattu. Päätinkin nyt maaliskuun kunniaksi oikein vaalia naiseuttani ja pyhittää kuukauden sellaisille kivoille jutuille kuin kampaajalla käynnille, rakennekynsien huollolle ja gynekologilla käynnille (okei tuo viimeinen ei ole kivaa, paitsi tietenkin siinä mielessä, että saan sen hoidettua). Jos jää rahaa, menen vielä kosmetologille. Ja käyn kuntosalilla ja juon paljon vettä, ja lupaan myös viettää kokonaisia iltoja vuoteessa lehtipinon kanssa. Nyt on muuten luennassa eilen ostamani KG-painonhallintalehti, ja riemastuin kamalasti kun huomasin tänään, että lehden kannessa KG-tekstin alla luki suluissa nimen selvennys, joka ei suinkaan ole Kilogramma, vaan: Kevyt Gebardi. Aivan läähätin ihastuksesta tuon huomatessani.

Gynekologi-ajan varaaminen on muuten ollut vaivalloista. Ensimmäisen kerran soitin viime viikolla, jolloin omalääkärini (se hempukka) ei ollut vielä antanut ajanvaraukseen tietoa työvuoroistaan. Toisen kerran soitin eilen, jolloin sanottiin, että omalääkärini, se hempukka, lähtee tuolta pois ja ajanvarauksessa ei vielä ole uuden lääkärin vastaanottoaikoja. Kolmannen kerran pitää soittaa ensi viikon keskiviikkona, jolloin pitäisi saada aika. Silloin minulla alkaa kuukautiset, joten aika pitää saada joko heti tai sitten viikon päähän. No jo nyt on.

Siksi muuten nimitän omalääkäriäni, sitä hempukkaa, hempukaksi (ja nartuksi ja epäpäteväksi letukaksi epäilyttävän nuoreksi ollakseen lääkäri), kun Ville on käynyt hänen pakeillaan (hmm) ja kuulemma ihastui ja niin on kaunis ja mukava ja ammattimainen ja pälä pälä hohhoi. Toivon kovasti, että uusi lääkäri on yli keski-iän, nuiva ja väritön, naamassaan ehkä syyliä. Sellainen ei mikään viehättävä pitkän uran tuoman kokemuksen omaava, ettei minun ja toosani tarvitse tuntea oloamme epävarmaksi että saan varmasti parasta mahdollista hoitoa.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Arki

Olin tänään kiukkuisella tuulella töissä. Väsytti kamalasti, kun iltavuorojen jälkeen piti kääntää rytmi aamuihin, työkaverit olivat sellaisia, joiden kanssa vuorossa teen aina "likaisen" työn, päätä särki, väsytti niin, vitutti. En puhunut kellekään ellei ollut pakko, ja sitten kahdeltatoista hengähdin ja pidettiin viikkopalaveri ja kotiinlähtö lähestyi ja ajattelin, laiskoja nuo työkaverini mutta ihmisinä ja naisina mukavia, päänsärky menee ohi, kotona pääsen nukkumaan jos haluan, olen ollut tänäänkin ahkera ja lopulta varmasti oikein mukava toisille, kaikesta kurjasta huolimatta. 

Kotona tein pizzaa ja ollaan vietetty flunssaisen Villeni kanssa koti-iltaa. Tiskasin ja herkuttelin pizzalla ja makasin sohvalla, ja houkuttelin Villen kimppasuihkuun, ja Ville sanoi ainakin viisi kertaa et sitten yritä vietellä mua. Vähän naurettiin.

Olin eilen ja toissapäivänä salilla. Eilen juoksin pari kilsaa juoksumatolla (ah!) ja tein pelkkiä jalkoja ja vatsoja, koska edellisellä kerralla reväytin jotenkin käteni. Käsi on nyt ok ja odotan huomista, kun pääsen töistä jo kahdeltatoista ja pääsen salille ja etenkin juoksumatolle ja sitten saunaan.

Nyt Ruotsin miljonääriäidit ja aktiivista oman elämän unohdusta. Huomenna on eri meininki.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Vanha mummo kiikkustuolistaan taas moi

On perjantai-ilta, olen yksin kotona ja katson Tartu Mikkiin - ohjelmaa. Kuulostaako surkealta? Noh, siinä tapauksessa jätän kertomatta, miten mieleni on vallannut suloinen nostalgia ja alavire, miten tämä saunan jälkeinen musiikkiohjelma (!) tuntuu samalta kuin lauantai-illat lapsena kotona - sauna, jäätelö, Bumtsibum.

Olen viime aikoina usein yllättänyt itseni miettimästä, miten viaton ja lapsellinen olin lapsena, miten typerät iloiset jutut ja viaton lapsenmieli. Aiempina vuosina olen miettinyt lapsuuttani eri vinkkelistä, olen ajatellut miten olin totinen lapsi kummallisine juttuineen ja pohdintoineen. Ja niin tolkuttoman vakava! Muistan nuoruudestani epävarmuuteni peilin edessä, jatkuvan itsekeskeisyyden ja itseinhon taistelun, kun  taas nyt olen (noiden lisäksi) miettinyt jotain sen suuntaista kuin että: olipas silloin paljon aikaa. Maleksia kylälle ja kirjastoon ja liimailla julisteita oman huoneen seinään ja kehitellä kaikkia projekteja. Olipas silloin  p a l j o n  a i k a a.

Vuoden vaihteen tienoilla kävin äitin kanssa jumpassa, joka pidettiin vanhan yläasteeni liikuntasalissa. Ajattelin, että olisinpa tiennyt silloin epävarmana teininä, että tulen kyllä löytämään itseni ja onnen, ja vielä rakkautta, miehen, ystäviä, kivan työn, ammatin. Olisinpa tiennyt että minua tullaan kosimaan, ja että jonkun silmissä olen kaunis ja ihana, että saan rakastaa ja rakastua. Olisinpa tiennyt että näen itsenikin peilistä sellaisena.

Vaikka, tuskin olisin uskonut.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Järjen riemuvoitto

Hurraa! Osasin muuttaa noita asetuksia, että anonyymistikin saa kommentoida! Hurraa!

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Ei multa mitään puutu.

Unelmaviikonloppu vetelee viimeisillään. Makaan pyjamassani sohvalla torkkupeiton alla. Kirppu kehrää pyllyn päällä ja jaloissa on mummon neulomat "patalapputöppöset", jotka on sellaisista paloista kootut tossukat. Mummola on aina ollut täynnä noita töppösiä ja niitä tarjotaan palelijan jalkoihin heti, ja olen lapsesta asti pitänyt niitä ikävinä ja rumina. Tänään etsin söpöjä villasukkijani ja löysin laatikon perältä nämä, ja nostalgia hyökyi taas päin näköä, haistoin ja maistoin ja tunsin painona mummolan ja lapsuuden enkä enää etsinyt nättejä sukkiani vaan halusin ehdottomasti nämä enkä enää tajua, miten olen ikinä voinut pitää näitä rumina. Kun näihin kiteytyy koko mummola ja lapsuus...

Oli suloinen jälleentapaaminen rakkaan ystävän kanssa. Olen onnellinen, että ystävyytemme on vain syventynyt vanhemmiten, ja että on aina ihanaa ja niin luonnollista nähdä ja jutella ja nauraa, vaikka nähdään niin harvoin. Tunsin itseni etuoikeutetuksi ja tärkeäksi, kun ystäväni oli valmistellut meille ohjelmaa, petasi minulle nukkumapaikan ja heräsi tänään aikaisin laittamaan ruokaa, että ehdin syödä ennen lähtöäni.

Ihastuin Tampereeseen, se on kaunis ja lämmin (henkisesti, ei -18 pakkaslukemaltaan) ja täynnä ihania taloja ja mielenkiintoisia paikkoja. Kolistellessani kotiin ratikalla Helsinki näytti kylmältä, kolkolta ja rumalta, ajattelin miksi ihmisen pitääkään asua täällä.

Eilinen vietettiin aamusta iltaan Työväenmuseo Werstaalla, joka oli jo paikkana mahtava, ja sitten siellä oli vielä Elävän kirjallisuuden festivaalit, joilla kuultiin eri kirjailijoiden ja kirjallisuuden alan ihmisten puheenvuoroja paneelikeskusteluissa, sekä käytiin kahdessa näyttelyssä. Illalla oltiin sellaisessa ravintolassa nimeltä Telakka, se oli kotikutoinen ja lautalattiainen ja ihana, ja siellä kuulimme ihanan kummallista yhtyettä nimeltä Wäinö-Lahti (?). Ja juotiin olutta ja vaihdettiin vielä baaria ja puhuttiin suut ja silmät täyteen ja meinattiin paleltua taksijonossa ja oltiin kotona myöhään, tai aikaisin.

Viikonlopun avainsanat: yhteiset jutut, nauru, innostuminen inspiroituvista ihmisistä joilla on oma juttu johon he uskovat, mielenkiintoiset paikat, Tampere-ihastus, ystävyys, hyvä ruoka, kirjallisuus, musiikki, elämänilo, innostus, elämisen riemu.

Olen onnellinen ja väsynyt ja täyteen ahdettu suloisia muistoja.

<3

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kieroliero

Lähden tänään ystävän luokse Tampereelle. Laitoin kellon soimaan kahdeksaksi, että "ehdin sitten hyvin tehdä kaiken ennen lähtöä", ja heräsin kymmeneltä. Alitajunta aina tietää syvässä unessakin, jos yritän vähän puijata sitä. Kiirekkös tässä. Kunhan maha vähän laskeutuu (söin äsken ison lautasellisen kaurapuuroa, joka on mun uusi aamupalaherkku) pakkaan, ja sitten ruokin imurin, esittelen luutun hyllyille ja toimin esiliinana mopin ja lattian tapaamiselle.

En ole tällä viikolla liikkunut kuntoilumielessä kuin kerran, keskiviikkona kuntosalin muodossa. Kehoni valmistelee suurta ja veristä tapahtumaa nimeltä kuukautiset, ja tunnen joka tapauksessa itseni rumaksi ja lihavaksi, niin mitä sitä liikkumaan. Eilen maksimoin itseinhoani syömällä töissä iltapalaksi viisi palaa paahtoleipää. Yritän vähentää leivän syöntiä, että ei yli kahta viipaletta päivässä, ja eilen söin vaikkei tehnyt mieli, oikein silleen itseäni kiusatakseni. Kiero on mieli - mutta suora Tampereelle tieni! :D

torstai 10. helmikuuta 2011

Kateus vastaan hyväksyntä

Luin eilen tätä blogia ja koin sellaisen kateuden tuikkauksen - miksen minäkin pukeudu persoonallisesti, miksen ole värikkäämpi ja mielenkiintoisempi ihminen. Sitten katsoin Miitta-tädin ja siinä oli käymässä Rosa Meriläinen, ja kateus tuikki kuin mikäkin hätävalo, miksei minullakin ole noin iso nauru ja noin hurmaava olemus, miksei minulla edes ole pinssiä missä lukee vittu haisee hyvältä. Kateus, kateus!

Sitten menin sänkyyn ja mietin, miten voisin tulla mielenkiintoisemmaksi, ja sitten nuo ajatukset sumentuivat ja tilalle tuli kirkkaana ja itsestäänselvänä, minä nyt olen tälläinen. Ja täydellinen tässä kaikessa  tälläisyydessäni, kaikessa riittämättömyydessäni ja tavallisuudessani. 

Aika huisia.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Anna markka, anna purkka

Luin tämän ja tuli kamala ikävä "vanhoihin kunnon" markan rahoihin. Olen niin nuori, etten ole saanut töistäni yhtään markka-ajan palkkaa; olisi hauska tietää, tuntuuko palkka euroissa isommalta vai pienemmältä. Pienemmältä varmaan - markka-ajan kuukausipalkkahan on ollut kymmeniä tuhansia! Mieletöntä.

En muista palkkoja, mutta muistan miten kerran oltiin Miian kanssa karkkiostoksilla ja mulla oli kaksi kympin kolikkoa. Ostin sellaisia Haribon persikoita, joita ostan välillä vieläkin ihan vain nostalgisoidakseni. Välillä ostettiin Kepan kanssa kioskilta kympin tai viidentoista pussit irttareita ja ne olivat niin isot ja vaikka mitä karkkeja, ainakin jos ei ottanut niitä joilla oli iso kappalehinta, niin kuin vaikka 50 penniä. Pienenä meillä oli lelupäivä kerran vuodessa ja kerran saatiin sellaiset kumista valmistetut elukat, joiden turkki oli vähän kuin kuminauhoja. Äiti sanoi monta kertaa, että ne ovat sitten kalliit noin pieniksi leluiksi, 50 markkaa, ja varmaan siksi en ole raaskinut heittää omaani pois vieläkään. Sen nimi on Timi (Viisikko-sarjan koiran mukaan? Tuli yhtäkkiä mieleen. Olikohan siinä edes koiraa... Ehkä mieli tekee tepposet) ja tuolla se laatikossa olla nököttää, koko viidenkymmenen markan arvossaan.

Koen välillä selittämätöntä, surullista kaihoa menneisiin. Siihen auttaa ruisleipä ja iltatee, torkkupeiton sisällä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

"Nakuasioista ei saa kiistellä... Tai saa, mut ei kannata..."

Olen yrittänyt muodostaa mielipidettäni median tavasta nostaa esiin epätasapainoisia, harkintakyvyttömiä, kenties sairaita ihmisiä. Tarkoitan esimerkiksi Maria! - ohjelmaa, johon Maria haalii vieraakseen ihmisiä, jotka hölöttävät mitä sylki suuhun tuo, ovat sekavia ja unettomia, nolaavat itseään eivätkä itse ymmärrä sitä. En osaa päättää, kuuluisiko minusta medialla olla sellainen etiikka, etteivät riepottaisi esiin harkintakyvyttömiä ihmisiä, vaikka he itse haluaisivatkin esiin, vai olemmeko minä ja kansa ennakkoluuloisia ja sellaisia, että haluamme kiiltokuvittaa kaiken ja kaikki ja nähdä vain huoliteltuja, harkittuja ja harkitsevia ihmisiä. Tässä on vähän sama kysymys kuin puhuttaessa syrjäytyneistä - mihin asti saa olla omaperäinen, persoonallinen, mielenkiintoisen erilainen ja "milloin hassusta tuli pelottava", kuten Apulanta laulaa.

Ei siis oikein ole mielipidettä. 

Tosin harvoista asioista pystyn olemaan vain yhtää mieltä. Elämä ja ilmiöt on monipuolisempia kuin yksiin adjektiiveihin sopivia. Ja minusta sellaiset ehdottomat ihmiset ovat usein aika epäilyttäviä, ja, noh, vähän typeriä.

Keskiviikkona katsoin Hjalliksen kanssa - keskusteluohjelman ja siitä kyllä sain aika nopeasti aika jyrkän kannan muodostettua. Mikä se Hjallis luulee olevansa! Se miten hän vuoroin ilkkui Jutta Urpilaisen julkista esiintymistä ja vuoroin pyörsi kantaansa että hänpä tykkääkin Urpilaisesta ja Jutta sinä olet kiva - epäkohteliasta, moukkamaista, mitä se Hjallis luulee olevansa, mikä hän on jakamaan titteleitä, sinä olet kiva ja siinä sinä et ole kiva, varsinkaan mitään kivuustitteleitä, mokoma... Epäkohtelias, typeryyksiä möläyttelevä aikuinen viisi-vuotias, jolle kukaan ei ole kertonut, ettei ratikan viiksekkäästä naisesta saa sanoa ääneen.