Jotta muistaisin

Ajatella, vauva on jo yli viikon vanha! Aika menee samanaikaisesti hitaasti ja nopeasti; merkityksellisiä hetkiä on paljon, niissä aika pysähtyy, ja sitten taas samalla on tämä meidän vauhdikas perusarkemme jossa mennään ja tehdään ja tahtipuikkoa heiluttaa Nakke-esikoisemme. 

Viikko sitten olin vielä sairaalassa - maha oli iso ja löllö kasa pullataikinaa, alapäätä särki, lihaksia kolotti, tissit olivat kipeät ja halusin vain nukkua. Olin kolmen hengen huoneessa ja taisin olla huoneemme heikoin lenkki, kun vauva pärähti tunnin välein itkuun ja prostestoi äänekkäästi mm. vaipanvaihtoa ja imetysasennon vaihtamista. Toisella huonekaverilla oli vuorokauden vanhempi vauva joka tuntui sekin viihtyvän lähinnä rinnalla, mutta itkun sijaan kuului vain tyytyväistä mussutusta. Toisen huonekaverin vauva oli joutunut heti synnyttyään tehohoitoon ja tuoreella äidillä oli selvästi jonkin sortin stressireaktio päällä, kun hän touhusi ja viipotti menemään lähes maanisesti, ilman merkkiäkään saman aamuisesta synnytyksestä ja episotomia-haavasta. Kauhean mukava hän kyllä oli, juteltiin paljon verhon läpi. Keskustelut olivat sillä tavalla huvittavia kuin saman merkityksellisen asian kokeneiden keskustelut yleensäkin - kumpikin kuunteli vain siksi että tiesi pääsevänsä kohta itse puhumaan, ja oma kertomus tuntui niin paljon mielenkiintoisemmalta kuin toisen.

Kahden sairaalayön jälkeen pääsin kotiin ja päällimmäisenä fiiliksenä taisi silloinkin olla väsymys. Oltiin vasta viiden jälkeen illalla kotona ja täällä menikin tovi ihmetellesssä, ennen kuin arki astui esiin ja muistutti olemassaolostaan ja niin Ville lähti kylvettämään Nakkea ja minä purkamaan sairaalakamppeitani. Sitten iltapuurot ja Villelle passitus kauppaan, josta hän kotiutui jättiostosten lisäksi pizzojen kanssa. Mussutettiin ne ja katsottiin Netflixistä Orange Is The New Blackiä ja tuntui samanaikaisesti kotoisalta että ihmeelliseltä; meille oli muuttanut upouusi ihminen, perheenjäsen, ja kaikki oli silti niin samanlaista kuin yleensäkin.

Loppuviikkoon mahtui kirjastoreissu kaksin Naken kanssa, ruokakaupassa käyntiä ja siivousta, ulkoilua koko porukalla. Siskoni ja vanhempieni vierailu, Villen ja Naken shoppailureissu Jumboon, lukuisia päiväunia, imetystä imetystä imetystä, muksujen kylvettämistä liukuhihnameiningillä, Haltialan kotieläintilalla vierailu ja aamupiirrettyjä sohvannurkassa Nakke kainalossa. Valvottuja öitä ja onnellisia, väsyneitä päiviä.

Hattaramajassa

Vauva on aivan järjettömän ihana. Minun viimeinen vauvani. Hän syö tunnin, kahden välein, nukkuu, katselee, suipistaa suutaan, kurtistaa kulmia, nukkuu taas. Hän on alle viikon vanha - herranen aika miten on mahdollista olla noin tuore. Hän on silkkaa hyvyyttä ja kauneutta ja silti hänestä versoo jo oma persoonallisuus.


Olen rauhallinen ja onnellinen, ajattelen vaaleanpunaisten lasieni läpi miten en halua että tämä aika loppuu ikinä. Haluan olla aina kotona ja hoitaa pieniä tyttöjäni, haluan imettää aina, haluan että vauva on aina kolmekiloinen ja Nakke tuollainen taapero, jonka puheissa vilisee kisut, puput, vauvat ja hänelle rakkaiden ihmisten nimet.


Ystäväni, vauvan tuleva kummitäti, kirjoitti Naken vauvakirjaan että "kotisi on onnenpesä", mutta minusta tuntuu että nyt se vasta on.

Synnytyshimo

Haluan synnyttää!! Olen koko illan painellut akupisteitä ja toivonut tuntevani paineen ja ah, sinne menivät lapsivedet. Ihan hyvät supistukset niitä pisteitä hieromalla saakin, mutta samantien sitten laantuvat. Kohtahan minulla joka tapauksessa on pikkuinen tyttöni sylissä, mutta ei jumankauta jaksaisi tätä odottamista... Mikähän siinäkin on. Ei ainakaan jännitä synnytys kun niin malttamattomana sitä odottaa. Tänään pakkssin sairaalakassinkin, ostin oikein uudet shampoot ja hoitsikat ynnä muut tykötarpeet. Eilen kokosin hoitopöydän (Nakke osoittelee sitä nyt koko ajan ja kertoo miten vauva nukkuu - korkea ja laidaton peti olisi pienellä!), tänään pesin kaikki pinnasängyn petivaatteet ja siivosin lasten vaatekaapit.


Eilen oltiin Naken kanssa ensin aamulla melkein pari tuntia kauppareissulla (N sai kävellä niin paljon kuin jaksoi ja menikin melkein kilometrin yhteensä, mutta vauhtihan nyt ei päätä huimaa) ja päikkäreiden jälkeen vaihdettiin leiriä Sörnäiseen sinne kolme-vee kemuihin. Tänään Villen täti oli meillä kylässä ja huomiseksi olisi suunnitteilla Lintsi-reissua rakkaan kummipojan ja tämän äidin kanssa. Siis jos en ole kiljumassa Kättärillä ja puristamassa Villen kättä mustelmille, mikä olisi kaikkein mieluisin vaihtoehto.

Kuulumismaraton: Anopista äitienpäiväään ja äidin ylpeydestä huolen kautta kotitöihin (ja se mahassa kasvava vauva..!)

Nukuin tänään päikkärit ja olen ollut niistä asti ihan pöhnässä. Elämän suuria kysymyksiä: miksi unien jälkeen nukuttaa enemmän kuin ennen unta? Yksi teoriani on se, että sitten siinä pääsee vähän univelkojen maksun makuun ja kroppa tajuaa miten väsynyt onkaan, mutta nyt ei pitäisi ainakaan pahempia univelkoja olla. Peruskatkonaiset yöt ja perusaikaiset herätykset, mutta aina jokunen hyvä unipätkä per yö. Näillä mennään, ja kohtahan sitä voikin rueta taas nukkumaan. (t. Murmeli)

Viikonloppuna saimme anoppini meille yökylään. En pysty yhtään samaistumaan kaiken maailman miniä-anoppi -vitseihin ja anoppi-kauhutarinoihin, sillä meillä on anoppini kanssa hyvät ja läheiset välit ja varmasti molemminpuolisesti viihdymme toistemme seurassa. Juttua riittää ja esimerkiksi lauantaina kävimme kahdestaan Jumbossa pyörimässä, tai luuhaamassa niin kuin Naken kanssa kotimieheksi jääneelle Villelle reissun perustelimme. Ainoat tilanteet jolloin saan vähän kiristellä hampaitani ovat anopin ikuiset huolehdinnat siitä miten Ville missäkin tilanteessa pärjää. Jumankauta, kun on itse hoitanut koko päivän kotia ja lasta ei hirveästi sympatiaa heru huolelle siitä, osaako aikuinen mies pestä pyykkiä. Tai maistuuko aikuiselle miehelle illaksi suunnittelemamme ruoka - jumankauta part two, jos mua varten käytäisiin kaupassa ja tehtäisiin ruoka söisin onnellisena vaikka höyrytettyjä pikkukiviä ja havunneulasia. Samalla olen kuitenkin jollain tapaa liikuttunut että Villellä on noin suloinen, huolehtiva äiti.

Sunnuntainen äitienpäivä oli kaikin puolin mukavamapi kuin ensin vaikuttikaan. Anopin lähdettyä siivosin tappi otsasta kasvaen ja paapoin samalla kipeää, kiukkuista Nakkea. Heitin lisää vettä kiukkumyllyyni miettimällä, miten en varmasti saa mitäään äitienpäivämuistamisia (vaikka olin jo saanut upean kukkakimpun Villeltä, himoitsemani kukkapinnit anopilta Jumbo-reissullamme, postikortin ystävältäni jaa vielä muutamia tekstiviestejä...) ja on tämäkin elämää, yhtä kotitöiden tekemistä ja toisten palvelemista. Hah hah hah, osaan kyllä olla dramaattinen päänsisäisissä monologeissani... Kotiiin tultuaan Ville sitten ohjasi halauksessa käteni takataskulleen ja sieltä löytyi jalokiviarpa ja suklaata, ja vähän ajan päästä sitä jo istuttiinkin autossa matkalla äitienpäiväsapuskoille. Ruoan jälkeen käytiin vielä ajelemassa ja kun vielä iltapalaksi paistoin vohveleita, niin kyllä kelpasi kiitollisna mielin kääydä unille. 

Huoleni Nakkea kohtaan aaltoilee. On niin helppo olla hänestä onnellinen ja ylpeä: hän osaa niin paljon, hän oppii koko ajan! Tänään esimerkiksii päikkäreiltä herättyämme hän liukui pois parisängystä, toi unien ajaksi riisumani sukkani ja sanoi "sukka", ja meni sitten portille ja sanoi "avaa". Hän on innostunut käsienpesusta ja kurottelee monta kertaa päivässä lavuaariin sanoen "käi". Nostan hänet usein pesulle vaikkei ole tarvettakaan, toisaalta koska haluan vahvistaa hänen ymmärretyksi tulemisen kokemustaan, toisaalta koska naama messingillä ah niin tyytyväisenä käsiään pesevä pikkutaapero on liikuttava. Toisaalta huoli on koko ajan olemassa, mietin milloin kehitys hidastuu, alkaako hän taantua, unohtaako jo opitun. Oppiiko puhumaan, oppiiko pois vaipoista, unohtaako kävelytaidon. Saan itseni kiinni tarkkailemasta häntä, kaatuileeko hän enemmän kuin muut lapset, ymmärtääkö hän mitä sanon, pitäisikö hänen ymmärtää enemmän. Hidastuuko kasvu koko ajan - voi hyvä luoja, millainen pikkukirppu hänestä tulee? Onko mahassa kasvavalla vauvalla edessään samat asiat?

Maanantaina olimme porukalla Naken puheterapiassa nyt jo tutuksi käyneessä Lastenlinnassa. Terapeutti arvioi Naken suun motoriikkaa ja oli sitä mieltä, että jonkin verran viivettä suun motorisissa taidoissa on. Samoin suu on kuulemma herkkä ja että olemme tehneet juuri oikein, kun olemme antaneet Naken syödä pääosin sormiruokaa ja asettaneet etusijalle ruokailujen leppoisuuden ja mutkattomuuden, ei esimerkiksi sen paljonko Nakke syö tai miten hän syö. Ihana oli kuulla tuo! Puolen vuoden päästä on seuraava käynti. Nakke oli taas hurjan reipas, syödä mussutti lounaansa terapeutin katsoessa ja bongasi sitten lelukorin pöyydän alta ja viipotti tutkimaan sitä. Yritän muistuttaa itselleni, että vaikka itseäni vituttaa ja huolettaa (tasainen coctail molempia tunteita!) jatkuvat tutkimukset, niin Nakelle ne ovat hänen aivan tavallista elämää eikä hän suhtaudu niihin muutoin kuin hyväntuulisella uteliaisuudella. Tai vähemmän hyväntuulisella esim. verikokeisiin mutta kukapa ei (t. henkilö joka tulevassa synnytyksessä jännittää eniten sitä, joudutaanko käteen laittamaan kanyyli tippaa varten).

Eiilisaamuna herättiin kaikki taas varhain ja kuten Ville totesi, pitkästä aikaa edessä oli yhteistä aikaa ilman että on mitään lääkärikäyntejä. Nakke oli edelleen nuhakuumeessa mutta mietittiin ettei autossa istuminen hallaa tee, ja käytiin porukalla kirjastossa ja sellaisessa ruokailun apuvälineitä myyvässsä paikassa, josta Ville osti Nakelle puheterapeutin suositteleman mukin. Sitten Nakke nukahti ja päästiin Villen kanssa viettämään suorastaan parisuhdeaikaa ajelemalla kauniissa maalaismaisemissa ja juttelemalla niitä näitä. 

Tänään on ollut minun vuoroni olla Naken kanssa kotona Villen mentyä liepuskaistaan tienaamaan. On siivottu ja leivottu hyviä kaura-ruis-juusto-sämpylöitä, tehty ruokaa ja pyykätty. Halittu ja katsottu piirrettyjä, rakennettu tornia ja hoidettu koiria ja nukkeja. Luettu miljoona kirjaa. Villen tultua hain postista Nakelle reippauslahjaksi tilaamani kolme kirjaa ja ah!, lastenkirjat ovat ihania! Onneksi Nakke tykkää myös ja jaksaa jo paremmin keskittyä - tässä jossain välissä oli vaihe jolloin yhden kirjan lukemiseen käytettävä aika sai olla noin kolme sekuntia. Huomenna sitten minä vuorostani töihin ja jos ei sada ja Naken kuume pysyy poissa niin mennään Roihuvuoreen Hanamani-juhlaan! Ja huomisen jälkeenpä mulla on enää, noin niin kuin about, 33,5 tuntia töitä ja sit ei kun vetämään lonkkaa mahan viereen ainakin seuraavaksi vuuodeksi! Eilen tuli ensimmäinen kipeä supistus joka jo vähän muistutti mitäs herkkua siinä synnytyksessä sitten onkaan edessä kun kohdunuu aukeaa kuin sahattaisiin tulikuumalla sahalla kahtia... Huomenna on raskausviikko 33+0 ja mulla on parikiloinen vauva mahassani.

Kivan päivän jorinoita

Kiva päivä! Alan tottua tähän lomailuun ja reilun kuukauden päässä häämöttävä äitiysloma tuntuu oikein makoisalta ajatukselta.

 

Aamulla Nakke herätti seitsemältä ja siitä se päivä pyörähti käyntiin. Touhuiltiin aamu lelujen parissa ja 10.30 vietiin Villen kanssa Nakke päiväkotiin. Hän jäi sydäntäsärkevästi itkemään peräämme, niisk. Ajettiin Jumboon ja vietiin mun kännykkä huoltoon, oikeasti kymmenettä - viidennettätoista kertaa. Sitten käytiin vielä kaupassa mitä mukavimmilla ostoksilla: kolme valoluvakehystä, hiusväri, ruusuja ja lakua. Kivaa vaihtelua normaaleille "valmistaudun ydintuhoon" -megaruokaostoksille, joita kantaessa meinaa katketa kädet (tai no Villehän ne kantaa mutta kuitenkin :-D ).

 

Kotona syötiin ja sittenpä Villen pitikin lähteä töihin. Katsoin hetken telkkaria ja jätin itsekin kodin, kahdelta piti olla Nakkea hakemassa. Oli taas päivän paras hetki nähdä hänet touhukkaana ja onnellisena leikeissään - sitten, huomatessaan minut: saada 78-senttiä riemusta hihkuvaa tyttölasta vauhdilla syliin. Hoitaja kehui taas miten Nakke on reipas ja iloinen, ja mun sydän oli pakahtua ylpeydestä ja kiitollisuudesta.

 

Kotona leivoin karjalanpiirakoita! Niitä on nyt Naken kanssa urakalla herkuteltu. Ja nyt on kello sen verran paljon että pitää mennä pesemään hiusväri pois joten moi ja kivaa viikonloppua!

musiikkimuistoja ja vapaapäivien juttuja

Vapaapäivä. Koti on siisti ja hiljainen, olen yksin kotona. Zen Cafe soi ja täällä on tilaa hengittää. Zen Cafen musiikki tuo mieleen muistoja ajalta jolloin en ollut äiti, jolloin mietin pitkään ennen kuin puhuin, olin epävarma, olin onnellinen, olin levoton, olin onneton, join joka viikko punaviiniä, söin monta päivää voileipiä päivälliseksi, en sanonut mitä ajattelin, sanoin heti mitä ajattelin, olin muutaman vuoden nuorempi ja muutamaa kokemusta köyhempi. Ihanaa että on tuo sama musiikki nyt, tässä varsin eri tilanteessa.


On ikävä Nakkea, mikä on kyllä pöhköä. Ja virkistävää kaiken tukehdun läheisyyteesi -vaiheilun jälkeen.


Viime vapaat olivat juuri niin kivat kuin olin ajatellutkin! Sunnuntaina käytiin siskon kanssa kiinalaisessa syömässä ja mentiin siitä teatteriin. Ilta ilman velvotteita, ilta kepeää keskustelua ja vapautunutta naurua. Se maistui hyvältä.


Maanantaina istua napotettiin Naken kanssa jo aamuyhdeksältä autossa ja hurautettiin Jyväskylään toisen siskon luo. Mitä parhainta laatuaikaa! Käytiin syömässä ja tapasin siskon poikaystävän ensimmäistä kertaa, ja parituntinen hujahti herkutellessa ja tutustuessa. Illaksi olin varannut jättipussin karkkia ja vielä sipsejäkin, mutta nukahdin yhtaikaa Naken kanssa ennen kuin pääsin aarteisiini käsiksi. Vedin sitten sipsit seuraavana päivänä ajaessani ja sipsit illalla töistä tultuani. Röyh.

Pesänrakentajan sairastuvassa

Laskettu aika on tasan neljän kuukauden päästä. Ihan hullun lyhyt aika! Ei Villen kanssa kumpikaan tajuta että oikeastaan ihan kohta meillä on kaksi lasta. Kohta sitä taas ollaan symbioosissa pikkuruisen ihmisenalun kanssa... Pari-vuotiaan ihmisenalun vaatiessa ja tarvitessa omansa hellyydestä, rakkaudesta, läsnäolosta.  Toivon että Naken vauvavuotta paremmin osaisin elää hetkessä muistaa, että kovin katoavaista on aika tuo (ilman onneksi -lisäystä).

Päätä särkee, on särkenyt aamusta asti. Otin Naken yöllä viereen ja hän makasi aina yhdeksään asti oikean käsivarteni päällä sievänä ja tuhisevana kuumemyttynä. Mulla olisi ollut tänään oma vapaa Naken 11-15 hoitopäivän myötä, mutta pidetäänkin sairastupaa kotona. Mietin, että jos kuume ei nyt tuosta nouse niin voitaisiin kyllä käydä illemmalla vaunulenkillä. Pelkkä ajatuskin koko päivän sisälläolosta saa päätä kivistämään entisestään.

Pesänrakennusvimma on aivan hillitön. Haluan että joka ikinen komeron nurkkakin on siististi järjestyksessä ja joka ikisellä irtomutterillakin on jämpti oma paikkansa. Haaveilen säilytysrasioista, lajitelluista leluista, komerosta josta näkee heti ovellta miitä siellä on.

sisustuskärpäsen purema

Sisustuskuume! Meillä on täällä iso mäntypuinen kirjahylly sikinsokin täynnä kaiken maailman kirjoja. Hyllyn vieressä on tavallinen iikea-hylly täynnä dvd-leffoja ja muutamia koriste-esineitä. Sen vieressä on yrjöttävän ruma ja epämukava ikean sohva, jonka päällä on aina koristetyynyjä, takkeja, vauvan makuupusseja ja koreja täynnä pikkuisia hanskoja, hattuja ja villasukkia kuin missäkin päiväkodissa.


Tuossa siis lähtötilanne. Olen ollut viime päiviin asti siihen aivan tyytyväinen - se on käytännöllinen ja toimiva ja kirjathan nyt kuuluvat joka kotiin - kunnnes nyt yhtäkkiä kelkka on kääntynyt tapansa mukaan livakkaan. Vihaan tuota kohtaa olohuoneessamme! Mäntypuun väri on kamala ja muutenkin hylly näyttää siltä että voisi romahtaa hetkellä millä hyvänsä, kun kannakkeet ovat vääntyilleet ja murtuilleet erinäisissä muutoissa. Puolet kirjoista on sellaista paskaa etten lukisi niitä vaikka olisin suljetussa huoneessa ilman mitään muita viihdykkeitä. Dvd-röykkiöt toisessa hyllyssä näyttävät typerältä ja sohva on kuin mikäkin jätteiden luvattu maa.


Projektini keväälle: Kaikki paskakirjat pois. Keksittävä mihin dvd:t! Sohva ja rumat hyllyt helvettiin, tilalle kaunis valkoinen hylly jossa on sulassa sovussa lempikirjat ja muutamat koriste-esineet. Sohvan tilalle ihana nojatuoli ja pikkuinen pöytä (viskilasia ja sikarirasiaa varten tietysti). Keksittävä järkevä paikka pipoille yms., takakautta kuitenkin yleensä menemme vaunuilemaan.


Olen samanaikaisesti innoissani ja kärsimätön, en nalttaisi odottaa muutosta, en kestäisi edes katsoa kammottavaa nykyistä järjestystä.

padallinen myrkkysappea

Inhoan valittamista ja etenkin blogiin valittaminen on aina ollut minusta jotenkin typerää. Että kun on käytössä kaikki rikkaan kielemme kauniit sanat, on aika blogia varten, on kirjoitettu sana joka on miltei ikuinen - niin sittenkö käyttäisi ne sanat, sen ajan, valittaakseen jostain mitättömästä, kun voisi valita hyvänkin. Koen myös jotenkin hankalana alkaa valittaa, alan vaistomaisesti puolustella miten toisaalta, ja onhan myös se toisaalta, ja sitten kun maailmalla kuolee lapsia nälkään niin minäkö kultalusikka suussa JA perseessä syntynyt valittaisin jostain pikkujutusta.


Nyt kuitenkin perspektiivit hiiteen, nyt minä haluan valittaa! Olen tikahtumaisillani kiukkuun ja vääryydenkokemukseen, kun en saa ikinä olla yksin (niin, vieläkään!) ja kun en ikinä saa kotona hengähdystaukoa tästä kaikesta. Olin viimeksi yksin kotona elokuussa, jolloin siivosin Naken synttäreitä varten. Yhteensä tämän lähes puolentoista vuoden aikana olen ollut yksin - optimistisesti laskettuna - viitisen tuntia. Sain viimeksi jäädä aamulla nukkumaan marraskuussa, mistä kiittelinkin sitten koko päivän. Villen mukaan on oikein, että nousen aamulla Naken kanssa koska menen aikaisin nukkumaan, ja tietysti onhan tuossa järkeä. Nakke nukkuu usein kahdeksaan asti joten mistään univelasta en voi puhua. Mutta! Edes yhtenä aamuna silloin tällöin olisi kiva nousta rauhassa. Juoda kahvi ja meikata. Tietysti on itsestäänselvyys että kun olemme Naken kanssa kaksin hänen tarpeensa menevät edelleni kaikessa, mutta olen täynnä myrkyllistä, kihisevää sappea kun en ymmärrä, miksi se on itsestäänselvyys myös ollessamme koko perhe kotona.


Kun Nakke on hereillä olen koko ajan läsnä. Tietysti, ja sellainen äiti haluankin olla. Kuitenkin voisin tehdä myöhästyneen uudenvuoden lupauksen, että otan enemmän omaa aikaa. Lähden salille, kahville, elokuviin. Rakastan Villeä enkä vaihtaisi häntä edes pussilliseen markkuja, perttejä tai kalleja, ja syvästi kunnioitan miten hyvä isä ja aviomies hän on. Mutta hitto vieköön että täältä kotoa on päästävä pois! En todellakaan odota innolla tulevaa vauvavuotta ja sitä miten symbioosissa tulen olemaan vauvan, kodin ja repaleisten hermojeni kanssa, mutta pitää vain kovettaa itseni ja livahtaa silloin tällöin pois, pois, pois. Varmasti joskus koittaa sekin päivä kun saan olla yksin kotona, vaikkei nyt siltä tunnukaan.

Illat ennen ja nyt

Aivan helvetin mahtavaa että Nakke nukkuu nykyään levollisesti omassa huoneessaan läpi yön! Pieni vertailu. Kuukausi sitten palatessani iltavuorosta: Ensimmäinen näky sisäänastuessa on räjähtänyt eteinen. Kurkkaus olkkariin, helvetinmoinen kaaos jatkuu. Sohvalla Ville, jonka pitää pitää kättä Naken sellän päällä ettei tämä herää. Välillä herää silti, ei enää nukahda ennen kuin painelemme yhdessä nukkumaan. Ja sitten vertailuna paluuni tänään iltavuorosta: Siisti keittiö,siisti olkkari, sohvalla rento Ville, tv normaalilla äänenvoimakkuudella.


Aivan mah-ta-vaa.

Raivohullun kuulumisia

Lopetin yövuorot lauantaina ja nyt jo viimeistä vapaata viedään. Vapaat ovat menneet perheen kanssa touhuillessa enemmän tai vähemmän kiukkuisissa merkeissä. Merkit aloitti Nakke sairastumalla duhaan ja hyvin nopeasti siirsi ne myös äitiin aka the vittupäähän myrskynmerkkiin. Ajoittain myös perheen isä on osoittanut tyyneytensä takaa olevansa hieman kypsä tilanteeseen.

80% valveillaoloajastaan Nakke kitisee. Onko kamalampaa ääntä kuin oman lapsen narina ja kitinä ruokapöydässä, kaupungilla, bussissa, lenkillä, leikkiessä, mitä tahansa tehdessä, koko ajan. Lempeä aikuinen minussa ymmärtää tukkoisen olon ja mahdollisten hammasvaivojen aiheuttaman ikävän olotilan, josta pieni ei vielä osaa kertoa muuta kuin märisemällä. The vittupää väsynyt hermoheikko sen sijaan vastaa kitinään tiuskimalla ja puree posket lommoille ollakseen huutamatta. Eilen nukutin Nakkea kaksi tuntia ja lopulta romahdin pillittämään miten olen maailman hirvein äiti jolta ei onnistu mikään, johon Ville lohdutti että ainakaan en ole lyönyt ketään. Kuulkaa, jos ihmisen suurin ansio on ettei hän ole lyönyt ketään niin voin kertoa että aika heikosti menee.

Kaiken kiukun ja väsymyksen ja tiuskimalla töksäytettyjen keskusteluiden väliin ja ympärille mahtuu kuitenkin paljon kivoja hetkiä. Kuten äsken, kun olimme Naken kanssa kivan naapurin ja hänen muksujensa kanssa läheisessä vauvakerhossa. Olin aamulla jo ennen kello yhdeksää kopistelemassa mattoja uudelle tyylilleni uskollisena väsyneenä ja kyrsiintyneenä,kun naapuri huikkasi että he ovat juuri menossa, halutaanko tulla mukaan. Ja mehän mentiin! Kerhossa oli lisäksi vainyksi äiti iiiihanan kuusiviikkoisen söpöläisen kanssa ja siinä me kolme toisillemme vierasta naista ja ohjaaja sitten tarnoitiin. Nakke leikki reippaana naapurin 1,8-vuotiaan kanssa ja kävi vain välillä tankkaamassa äidiltä läheisyyttä ja rohkaisua kunnes palasi taas omiin leikkeihinsä.

Eilen kävin piiiitkästä aikaa kuntosalilla ja sen kyllä tuntee nyt lihaksissa. Salilla oli samaan aikaan porukka kovaan ääneen juoruilevia miehiä, joten kävin uhallani kääntämässä radiota lujemmalle pienenä vinkkinä. Kotona kun kerroin Villelle tuosta niin hän sanoi että ai, sä oot tommonen vähän vittumainen siellä. :-D Missäpä en nykyiselle tyylilleni uskollisena...

Eilen aamupäivästä oltiin Naken kanssa kaupungilla. Hän aloitti kitinän välittömästi rattaiden pysähdyttyä joten hyvin pysyi mamma liikkeessä.. Ostin Nakelle hänen kummitädiltään synttärilahjaksi saamallaan lahjakortilla jarrusukkia (olenkohan vähän outo kun pikkulasten sukat on musta ihan suloisinta mitä olla voi!) , itselleni housut ja tietysti ruokaa.

Housuihin sain kipinän jo lauantaina, kun käytiin perheen kanssa ostoksilla ja siinä ruokakaupan yhteydessä oli pari vaatekauppaa. En silloin malttanut jäädä sovittamaan koska Nakella kakat vaipassa ja Villellä ja mulla orastava kina päällä tilanne päällä, mutta housut eivät jättäneet mieltäni rauhaan ja voi että ne onkin kivat! Vähän sellaiset tyylikkäät salihousut -tyyppiset jotka kyllä tekevät takapuolen ladonovi -tyyppiseksi, mutta onpahan miellyttävä yllätys kun kuoriutuu housuista ulos. Että haa,ei ollutkaan ladonovi vaan ihan tuollainen perus ulko-ovi...

Sunnuntaina olimme perheen kanssa Pierussa. Meillä kun on sivistävä harrastuksissa erikoisen nimisissä paikoissa vierailu. Pierun lisäksi maantieteellinen tuntemuksemme on kasvanut Hinthaaralla ja Kaluholmenilla. Pierusta ajelimme söpöjä pikkuteitä Janakkalaan ja ravitsimme autoilun väsyttämät ruumiimme pizzoilla. Kiva reissu ja hyvä että tuli tehttyä,vaikka alkoikin vähemmän lupaavasti Naken oksennettua jo heti alkumatkasta päälleen. Kolmesti. Paljon. Vaatteidenvaihdon ja lohtuhyssyttelyn myötä maistui onneksi uni ja niin pääsi Nissanimme ahmimaan kilometrejä. Parisen sataa kai niitä päivän aikana tuli.

Tilasin muuten itselleni Livboxin kolmeksi kuukaudeksi ja voin kyllä todeta että MONEY WELL SPENT.Sen lisäksi, että tuotteet olivat kivoja toi koko paketti ihanine ylellisine silkkipapereineen juuri kaipaamaani luksusta arkeen. Olen lopettanut kaikki lehtitilaukseni koska en vain jaksa lukea mitään joten olkoon tuo livbox minun aikakauslehteni.

Flunssa väijyy olan takana. Keitän toisen kupin teetä ja kipaisen pyykkituvasta. Nakke nukkuu aamun kerhoilun uuvuttamana Villen sylissä jo toista tuntia. On ihanan rauhallista. Tänään en menetä hermojani, en vaikka tulisi mitä.

Sämpyläpäivä

Vapaapäivä, AH. Tuntuu ansaitulta ja tuli tarpeeseen. Pitkästä aikaa olen ottanut ihan rennosti. Pieniä kotihommia, ruoanlaittoa ajan kanssa. Porkkanasämpylöitäkin leivoin. Sämpylöiden leipominen on mulla joku kiireettömyyden symboli. Aika harvoin niitä tulee tehtyä.

Saatiin Villen äiti meille kylään, haettiin hänet koko perheen voimin läheisestä hotellista. Meillä syötiin tekemiäni uuniperunoita lohi-kermaviili-sipuli-valkosipulimajoneesi täytteellä, kahviteltiin ja tietysti Nakke sai kauheasti ihailua ja suitsutusta osakseen. Hän olikin sangen hurmaava, ei vierastanut yhtään ja yritti monta kertaa kavuta mummin jalkaa pitkin ylös. Liikunnallinen kehitys on nyt nopeaa, hän konttaa, karhukävelee, nousee tukea vasten seisomaan (ja välillä jopa onnistuu laskeutumaan hallitusti alas), könyää esteiden yli/ läpi ja istuu tukevasti kuin tatti.

Viikolla saatiin serkkuni perheineen meille kylään. Heidän kolme-vuotias tyttärensä leikki Naken kanssa koko ajan ja Nakke oli niin onnellinen tästä huomiosta että se oikein säteili hänestä. Eskari-ikäinen kysyi "Äiti, mihin tuolta Nakke-vauvalta on pudonnut varpaita", ja hänen äitinsä selitti etteivät ne ole minnekään pudonneet, ja minä selitin lisää ja ajattelin mielessäni, ei se lapsille olekaan niin iso juttu.

Serkku-vierailun jälkeen pitikin lähteä melkein samalla oven avauksella, tapamme mukaan hirveällä kiireellä ja säätämisellä, kun minulla oli työterveyslääkäri. Vasemmassa jalkapöydässäni on ollut jo vuosikausia patti, joka on nyt pikkuhiljaa kasvanut miehen peukalonpään kokoiseksi mollukaksi. Lääkäri yritti imeä sitä ruiskulla tyhjäksi mutta saldona oli vain vähän verta. Sain lähetteen julkiseen terveydenhuoltoon kirurgin tykö. Onkin paljon pieniä kirurgisia operaatioita nyt tiedossa, patin lisäksi kahden alaviisaudenhampaan leikkaus. Taas elämässä jotain mitä odottaa.

Kynnyksellä

Kahden viikon blogitauko. Sen aikana olen...

... ollut viikon Savossa vanhempieni luona. Joka päivälle kyläilyjä, mummoni, molemmat kummipojat, ystävä, serkku ja sitten vielä toisen serkun lakkiaiset. Tulin viikon loppua kohden flunssaan ja se yhdistettynä sosiaaliseen ähkyyn ja Naken vain äiti kelpaa -eroahdistukseen nukkumaanmenotaisteluineen saivat oloni tuntumaan "loman" päätyttyä aika nääntyneeltä.

... parantunut flunssasti ja tänään, tänään menen kahden viikon tauon jälkeen salille kunhan Ville tulee töistä.

... viettänyt ihanan viikon täällä kotona Helsingissä! Kesä palasi takaisin ja on tehty joka päivä siskoni (joka jo saapui meille auttamaan Naken hoidossa ja on kesän yli) ja Naken kanssa pitkiä, hikisiä, päämäärättömiä kuljeskeluita. On naurettu paljon ja Nakke relasi kotiin päästyään niin, ettei esim. vessaan menoni aiheuta välitöntä narinaa/ maailmanlopunitkua. Eilen hän valvoi melkein yhdeksään, kun käytiin illalla perheen kesken ystäväni pojan kolme-vee partyissa ja löyhä päivärytmimme vähän siirtyi myöhemmäksi, ja kikatteli sylissäni kuin viimeistä päivää. Ihana ihana ihana ihana ihana ihana tyttö!

... ollut haikea maanantaina alkavien töiden johdosta. Nyt, kun on kesä ja kaikki niin ihanaa, kepeää, aurinkoista, tuntuu että voisin jatkaa tätä kotonaoloa vaikka maailman tappiin. Köllötelyä aamulla vauva kainalossa, kuljeskelua ympäriinsä kuumilla kesäkaduilla, huoletonta, onnellista, hyvää. Mutta, no, tottakai minusta tuntuu tältä kun tämä on loppumassa, tätä siirtymät meikälle teettää. 

... suunnitellut tälle illalla baarireissua siskoni kanssa mutta luopunut kuitenkin suunnitelmasta. Vielä ehtii, kesä on alussa, nuoruus, kaikki. Sen sijaan menemme huomenna Villen vapaapäivänä perheen kanssa Vantaan Kuusijärvelle retkelle.

... täyttänyt 28 vuotta ja viettänyt ihanan synttäripäivän. Paljon ulkona auringossa olemista, paljon naurua, paljon rakkautta. Muutamia mieltä lämmittäviä lahjoja siskoilta ja Villeltä sekä Villen antamat 20 ruusua ja sanat "Tän verranhan sä täytitkin". (Siskoni pyrskähdys tihkui pilkallista huvittuneisuutta mutta minuun ukkokullan siirappisuus upposi kuin veitsi voihin ja tiedän, että tulen vaalimaan noita sanoja ja koko tuota ihanaa päivää mielessäni vielä pitkään.)

... miettinyt, mistä aloittaisin lukemisen. Uusimmasta Trendi-lehdestä jonka tilasin ja joka kopsahti tällä viikolla postilaatikkoon, jommasta kummasta synttärilahjakirjastas (Kjell Westö: Kangastus 38 vaiu Leena Lehtolainen: Jonakin onnellisena päivänä) vai kirjastoon saapuneesta varauksestani (Pauliina Rauhala: Taivaslaulu). Mietintä jatkuu!

... Maalannut pirtinpöytäkalustomme valmiiksi. Nyt on raikkaan valkoista ja lopputuloksesta tuli jopa tasaisempi kuin tekovaiheessa ajattelin (odotukset eivät tosin olleet kovin korkealla).

... ollut sydämeni jokaista sopukkaa myöten kiitollinen siitä, miten hyvin asiat ovat ja että saan elää juuri tätä elämääni.

Hyvin maanneen naisen kuulumisia

Nukuin viime yönä yhtäjaksoisesti seitsemän tuntia. Voi että teki hyvää! Meillä on nyt meneillään unikoulu koska yöt ovat olleet aika villejä, eivätkä valitettavasti sillä tavalla mitä ehkä ennen äidiksi tuloa... Unikoulusta kirjoittelen parhaillaan postausta ja julkaisen sen sitten kun kotimme itseoikeutettuna valtijattarena julistan unikoulun päättyneeksi, mutta nyt kuitenkin varovaiset tuuletukset ja peukun heiluttelut.

Ville kysyi eilen, en kai ole saamassa burnoutia. Tuohon diagnoosiin hän päätyi tehtyäni Villen ollessa töissä jääkaapin täyteen ruokaa, vauvalle pariksi viikoksi soseet, kodin siivouksen ja hinguttuani heti Villen kotiin töistä salille. Ei olisi kuulemma mukavaa, jos joutuisin mielisairaalaan. Vastasin että musta olis, sais ainakin nukkua. Raah, raah, raah. No ei mutta oikeasti, mitä väsyneempi keho ja mieli sitä puuhakkaampi meitsi. Inhoan lillua sellaisessa harmaassa unenhimoisessa horroksessa ja tavallaan työnnän sen väsymyksen taka-alalle hääsäilemällä kuin purkillisen piristäviä lääkkeitä napannut hilpeä ja touhukas huumeveikko.

Oli kivaa käydä salilla eilen. Juoksin 25 minuuttia juoksumatolla ja keskityin sitten lähinnä jalkoihin. Treenaamiseni salilla ei ole järin tavoitteellista tai suunnitelmallista vaan mottoni on ennemminkin jotain sen suuntaista kuin "pääasia että tulee käytyä". Käyn nykyään sen verran harvoin, ehkä kerran viikossa, että yritän tehdä monipuolisesti koko kropan läpi. Ja laitteissa siis puuskutan, en vapailla painoilla, vaikka ne vähän houkuttaisivatkin.

Eilen oli kivaa tehdä pelkkää alaosastoa ja oikein tunnen miten aineenvaihdunta rullaa kohisten, kun isot lihakset saivat kyytiä. En tietenkään kyttäile toisten salilla kävijöiden painoja tai keskity muiden kuin omaan treeniin, mutta jalkaprässissä mulla oli 40 kiloa enemmän painoja kuin mua ennen treenanneella miehellä! Mulla kyllä onkin aikamoiset broilerin reidet. Paino oli nyt 82,70. 1,8 kiloa jäljellä raskauden alun painoon. Siitä sitten vielä viitisen kiloa normaalipainoon, mutta saanen iloita tästä välietapista...

Toissapäivän vietin aamusta iltaan rakkaan siskoni kanssa. Pyörimme kaupungilla ja hengasimme täällä meillä. Paljon kahvia, ruokaa pakkasesta, paljon limua, paljon sohvalla löhöämistä ja Klikkaa mua -sarjaa dvd:ltä, paljon hauskoja juttuja. Nakkekin alkoi vähän lämmetä tädilleen, ei mennyt heti suupielet nurinpäin kun siskoni otti kontaktia. Välillä hän rohkeni suorastaan villitsemään, syödessäkin puurot lentelivät minne sattui kun Nakke intoutui kesken syömisen esittelemään isin opettamaa taputtamisen taitoa. Vielä ei taputus-ääntä kuulu mutta hienosti hän jo osaa iskeä kädet vastakkain. Söpö!! :-) Harjoitteluvaiheessa tomerasta ja keskittyneestä ilmeestä huolimatta kädet menivät usein toisistaan ohi, Naken silmin nähden havaittavaksi hämmästykseksi.

Tänään siskojen ja Nakke-tytön kanssa kaupungille syömään. Aion syödä ainakin kolmekymmentä rullaa sushia. Ainakin.

Kuntoilua, kotia, perhettä

Yritän nyt nopeasti (ennen Hyviä ja huonoja uutisia - vartti aikaa) laittaa viime päivien juttuja ylös ja siinä auttakoon - tittididii - väliotsikot! Viimeksi bloggasin väitöskirjamaisen asiallisen otsakkeella ja nyt käytän väliotsikoita - onneksi sisältö on samaa jaarittelevaa shaibaa kuin yleensäkin.

KUNTOILU

Olen saanut kivaa draivia kuntoilun suhteen, mikä selittyy kevään ja valon lisäksi viime kuussa pudonneiden kilojen tarjoamalla motivaatiolla.  Maanantaina kävin aamusta ennen Villen töitä salilla, viime kerrasta olikin tasan viikko. Mulla näyttää olevan uusi maanantairutiini, jonka mukaisesti herään tuhottoman aikaisin (kiitos Naken) ja olen jo heti yhdeksältä salilla hikoilemassa. Oli kyllä kivaa reenata, mitä nyt tehdessäni sellaista pylly-liikettä missä nilkan ympäri laitetaan remmi ja remmi sitten kiinni alataljaan (?) ja jalkaa kiskotaan taaksepäin, onnistuin laittamaan paksusta satulanahasta valmistetun remmin niin tiukalle että sarjan loputtua en meinannut saada sitä pois! Varmaan viisi minuuttia ähräsin ja kyttäsin jo silmäkulmasta keneltä kehtaan pyytää apua, kun kuin taivaallisten voimien avustamana solki aukesikin. Olin kyttäilyissäni päätynyt yhteen kauniin mutta nuivan näköiseen viisikymppiseen naiseen joka aika usein sattuu samaan aikaan paikalle, joskaan en tiedä olisivatko hänen voimansa olleet sen kummoisemmat kuin omani.

Eilen ja tänään kävin hölkällä! Eilen 40 minuuttia, tänään vähän lyhyemmin puoli tuntia, kun lähdin seuraamaan yhtä miestä (kuin mikäkin kevätkiimainen narttu, heh heh) ja hän sitten menikin vähän eri tietä mistä normaalisti itse menen. Ajattelin, että jos osat olisivat olleet päinvastoin eli minun perääni olisi kesken lenkin lähtenyt joku ugeli rynnimään, niin viimeistään metsäpolkupätkällä olisi ehkä voinut pelottaa... Lauantaina kävin aamusta ennen Villen töitä kaupoilla pyörimässä ja ostin ekstemporee juhlamekon kevään ylppäreitä varten, hurjat viisi euroa kun siitä yhdessä outlet-kaupassa pyydettiin niin ajattelin vähän höllätä lompakon nyörejäni. Se istuu nyt ihan ok:sti mutta varmaan jos saisin pois nämä kolme kiloa, jotka vielä röllykkänä roikkuvat ekstrana verrattuna reilun vuoden takaiseen raskauden alun painoon, niin olisi itsevarmempi mieli uudessa leningissäni hipata. Hölkkää siis, neitoseni, hölkkää siis.

KOTI

Viime viikolla hommaamamme sohva saapui eilen ja voi kuulkaa, se on iiiiihana! Ei ole ainakaan vielä tullut ikävä vanhaa ja tahraista yksilöä vaan kyllä tuo uusi harmaa komistus kirkastaa ihan koko olohuoneen ilmeen omalla olemuksellaan. Lisäksi kotia kirkastaa puhtaat ikkunat, jotka ahkeroin maanantaina. Olikin ihan hirveä ruskea likakerros pinnalla ennen pesua, yh... Muutenkin olen tässä nyt into piukassa siivoillut ja järkkäillyt. Kevät saa musta aina esiin siivoushullun potenssiin tuhat normaaliin verrattuna. Tuo armoton valo yhdistettynä satoihin kotona vietettyihin tunteihin on yhtä kuin maaninen siivousmuija tässä, moi.

Sohvan lisäksi meillä on toinenkin uusi perheenjäsen, kapselikahvinkeitin! Sain sen erinäisten alennusten jälkeen vain 19 eurolla ja tänään kävin kotiuttamassa paketin postista, ja nyt en malttaisi odottaa että olisi jo huominen ja pääsin kahvi-iloittelun pariin. Testasin jo tänään sellaisen suklaisen cappuccino-tyyppisen kahvin ja ihanan samaan aikaan tiukan ja pehmeän (ihan kuin minä, heh he) espresson, joka yllättäen kohosi noista kahdesta suosikikseni.

PERHE

Eilen pidettiin Villen kanssa leffailtaa samalla uutta sohvaa testaten. Oli oikein punaviiniäkin ja mulla iän ikuisia kasviksiani dipattavani; niitähän vedänkin joka ilta. Siis en punkkua vaan kasviksia ja kevytdippiä. Leffana oli Napoleon Dynamite joka kaikesta verkkaisuudestaan ja juonettomuudestaan huolimatta oli oikein katsomisen arvoinen pätkä etenkin tuollaiseen vähän väsyneeseen iltaan.

Tänään sain jäädä nukkumaan, kun Ville nousi Naken kanssa aamupuurolle. Teki todella hyvää, viime aikoina jo useampi yö on mennyt kolmesta eteenpäin tunnin välein tuttia suuhun tälläten ja tassutellen, SYVÄ HUOKAUS. Aamuisin ollaankin sitten jo kuudelta tai viimeistään seitsemältä ylhäällä. Heräämisen hetkellä mietin aina että voihan vittu, mutta suureksi ihmeekseni olen kuitenkin alkanut pitämään noista aikaisin aloitetuista päivistä, kunhan vaan saan vähän silmiä aukia ja kahvia napaan. Tai sitten tuo on joku kieltoreaktio kun kroppa hamuaa epätoivoisesti niiden puolille päivin maattujen lökö-päivien perään...

Yöllä heräsin maailman oksettavimpaan hajuun: kissanpaskaan. En tiedä kumpi rakkaista lemmikeistämme oli ollut asialla mutta makuuhuoneemme lattialta löytyi kolme kakkapökälettä! Siis huh huh! Oksettaa vieläkin se kamala haju ja haluaisinpa totisesti tietää, kumpi kissoista SEN teki ja miksi. Miksi, miksi, miksi! Kirppu yritti viisaana kissana peittää kakkoja laminaattia kuopien (tai kuten meillä tänään kyläillyt Naken kummisetä ehdotti: yritti levittää hajua mahdollisimman tehokkaasti vähän kuopien ja leyhytellen) ja levottomina ja vähäunisina aamuyön tunteina näin sitten unta, jossa joku kissaspesialisti lausui nämä viisauden sanat: "Ulosteen tekijä oli kissanne Kirppu. Kissat eivät koskaan peistä muita kuin omia ulosteitaan".

Noihin viisauden sanoihin onkin hyvä lopettaa ja antautua kaikkineni uudelle sohvalle, moi vaan.

Vanhoja ystäviä, uusia huonekaluja ja kevätvillitys

Tein tänään niin hyvää ruokaa että pitääpä laittaa ohje ylös, niin voin sitten myöhemminkin herkutella tällä:

- parin nyrkin kokoiset köntsät (sori mielikuvasta...) kukkakaalia

- puoli purkkia aurinkokuivattuja tomaatteja (öljyineen) silputtuna

- puoli purkkia valkosipuliöljyssä lilluneita oliiveja (öljyineen) silputtuna

- pari punasipulia silputtuna

- vähän paprikaa

- 500 g perunasipulisekoitusta

- pikkupurkki tomaattipyreetä

- 4 dl ruokakermaa

- n. dl juustoraastetta

- aurajuustoa murennettuna

- paprikamaustetta, ruususuolaa ja pippurisekoitusta

-> Kaikki sekaisin vuokaan ja 200-asteiseen uuniin tunniksi. Nam, nam, nam! Mulla on nyt joku kukkakaalivillitys, harva se ilta sitä dippailen ja olen myös alkanut tunkemaan ruokiin. Aiemmin en voinut sietää kypsennettyä kukkakaalia ja kyllä tänään kun sitä Nakelle keittelin sosetta varten meinasi laatta lentää siitä hajusta, mutta muiden ruoka-aineiden joukossa se on jollain oudolla tavalla ihan tosi hyvää.

Eilen oli paras päivä miesmuistiin. Alkoi taas tietysti tolkuttoman aikaisin ennen seitsemää kiekukaula-Naken toimesta, mutta - enpä olisi ikinä uskonut ajattelevani näin: -jotenkin olen alkanut pitämään näistä aikaisista herätyksistä. En siitä itse heräämishetkestä, mutta vähän kun saan silmiä auki ja aivoja järjestykseen ja näen tyttäreni onnelliset, levänneet kasvot ja kuulen kirkasäänisen jokeltelun, ja kun vielä on kevät ja aurinko paistaa. On kivaa istua Naken kanssa aamuaurinkoisessa keittiössä, kuunnella radiota ja lappaa puuroa reippaan pikku syömärin suuhun ja tietää, ettei ole mennyt puoltapäivää makoomiseen. Sitten yleensä Nakke jo kohta meneekin pihalle unille ja voi nukkua parikin tuntia ja minä saan rauhassa tehdä omat aamuhommani. Tänään olin niin hurja että temmoin juoksutrikoot jalkaan ja yhdeksältä oltiin jo lenkillä! Ei ole vaunujen kanssa juokseminen ihan mun juttu ja kipeän rakonkin onnistuin kantapäähäni saamaan, mutta arvatkaa vaan oliko itsetyytyväisen omahyväinen reipas olo tunnin aamureippailun jälkeen.

(Ville: jos luit tuon aamuylistykseni, niin edelleen tykkään välillä myös jäädä nukkumaan, että ei tässä nyt täysin aamun riemupettereiksi ole muututtu. Vink-vink.)

 

Mutta, takaisin eiliseen. Aamuhommat sujuivat melkein laulellen kun oli kivaa odotettavaa: lounastreffit kaupungilla ystäväni kanssa. Kaksi tuntia aivan hurahti ja juttu luisti niin kuin aina, vaikkei olla tämän vuoden puolella vielä nähtykään. Teki niin hyvää puhua, puhua ja puhua, oli oikein kevyt olo erotessamme. Ihan fyysisestikin tosin, kun ravintola Kiilassa syömämme kana-vuohenjuustosalaatit eivät kovin kummoisia olleet ja vähän jo nälkä kurni ennen kuin pääsimme edes pihalle asti. Voin silti suositella Kiilaa, mikäli etsitte kivaa, kohtuuhintaista ravintolaa Helsingin keskustasta. Ihanat näköalat Mannerheimintielle, kaunis, rento sisustus ja varmaan se ruokakin on ihan hyvää, vaikka meidän salaateissamme kanaa ei oltu maustettu oikein mitenkään eikä mitään salaattikastiketta/ öljyä ollut.

 

Kotiin päästyäni puhkuin rasittavaa tarmokkuutta ja himoitsin sinne, tänne ja tuonne. Ville himoitsi sohvanpohjaa mutta taipui vaimonsa tahtoon ja niin lähdettiin sohvakaupoille! LähtiessämmeVille löysi auton vierestä lompakon ja numerotiedustelun avulla selvitti kelle naapurille se kuului, ja niin oli päivän hyvä työ tehty. 

 

Ostaa päräytimme sohvan! Nykyinen sohvamme on hyvä istua ja varmaan n. kymmenen vuotta sitten oli myös hyvännäköinenkin, mutta nyt se on auttamattoman likainen ja nuhruinen. Olen yrittänyt poistaa likoja mm. marseilles-saippualla ja tahranpoistoaineella ja nyt ne kohdat, joissa ei ole tyyliin kahvia tai punkkua ovat valkoisten laikkujen koristamat, mikä ei varsinaisesti tee sohvasta ainakaan siistimmän näköistä. Nyt kun olen niin paljon kotona ja kevätaurinko armottomana paistaa niin tunnen välillä melkein fyysistä pahoinvointia suttaista sohvaamme katsoessani. 95% valveillaoloajastamme olemme olkkarissa eli siksikin se on huone johon on hyvä panostaa.

 

Olimme bonganneet netistä sohvatarjouksen hintaan 299, mutta paikan päällä juuri tuo sohva ei miellyttänytkään joten vaihdoimme lennosta suunnitelmaa. Myyjä oli hauska mutta omalaatuinen, sanoi esimerkiksi ettei olisi meille sitä halpaa myynytkään, kuulemma edellisenäkin päivänä oli joutunut iskemään nyrkkinsä käsinojan läpi kun piti demonstroida jollekin asiakkaalle miten heikkolaatuista tekoa sohva on... Ei myöskään ehditty edes harkita tinkaamista kun myyjä jo lakonisesti totesi, että saadaan kotiinkuljetus ja vanhan poisvienti samaan hintaan sohvan kanssa. 

 

Iiiiiiiiiiiiiiiiihaaaaaaaaaaaaaaaaaaanaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, uusi sohva! Olen aamusta asti miettinyt sitä. Ensi viikolla hän on meidän!

 

Eilen hyvästeltiin vanhaa sohvaa pötköttämällä ja nuohoamalla siinä oikein urakalla. Nakke oli vähän ylikierroksilla kotiin palattuamme kun oli äänyt yhdet unet väliin, ja hän vain kikatti hervottomana melkein silmät kiinni. Ihana tyttö! Ja kivempaa tuollainen hepulikikatus kuin väsymysitkuraivarit... Keskiviikkona olimme Villen tädin luona ja sielläkin Nakke oli niin kivasti, mitä nyt tädin sylissä kahvipöydässä istuessaan heitti reteesti jalat pöydälle, heh heh. Saatiin tuolta tädiltä hänelle tarpeettomia kapineita, nimittäin kolme käsin kudottu villamattoa (jos en väärin muista niin Saudi-Arabiasta), kolme Italian matkalta tuotua keraamista maljakkoa joissa on kuvattuna naivistiseen tyyliin alastomia ihmiskehoja, kaksi isohkoa kehystettyä taulua, kaksi painavaa metallista kynttilänjalkaa, suuri punottu kori ja Alessin sitruspuristin... Eli siis ihan tuollaista vaatimatonta vintiltä tyhjennettyä peruskrääsää joka hyvin pitkin hampain tuotiin omaa kotiamme täyttämään. ;-)

 

Loppusöpöily vielä ennen heippoja: arvatkaa mikä on meidän Naken lempiherkkua? Kurkku. Awwww, kurkku! Sitä se jäystää tohkeissaan ja niin suurella keskittymisellä että siinä jäisi aivoleikkausta tekevä kirurgikin kakkoseksi. 

 

Epänainen ristiriidassa

Pari viikkoa blogittomuutta on mennyt kuin huomaamatta. Ensin vanhempani olivat meillä viikonlopun, sitten menimme Naken kanssa heille viikoksi, Ville tuli meitä hakemaan. Vierailin kahden eri serkun luona ja ihastelin heidän pieniä tyttöjään, sain ehkä vähän vauvakuumeen kun pääsin nuuskuttelemaan kaksikuista pikkuista. Ei siitä ole pitkä aika kun Nakkekin oli sellainen, hauras, pieni, kädet nyrkissä, vaikka muistikuvat ovat jo nyt haaleita. Viikko sitten heräsin kurkku kipeänä ja nyt olen vieläkin nuhainen ja yskäinen, ja mikä inhottavinta, perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin  k a m a l a a n  vatsatautiin. Vielä viime yönäkin oli vatsa sekaisin, vaikkei onneksi oksentaa enää tarvitse. Ville oli koko eilisillan nuupallaan ja niin sitten yöllä tauti otti hänestäkin vallan. Toivon sydämestäni, että pikku-Nakkeen ei tauti tartu - pitää vain luottaa rintamaidon tarjoamaan hyvään vastustuskykyyn.

Välillä tuntuu, että olen korviani myöten täynnä tätä kotiäitiyttä, tätä miten kuviot ovat pienet, ylimääräistä rahaa ei ole, siivoan sataan kertaan samoja nurkkia ja kierrän samoja reittejä ruokakauppaan, lillun ajassa kuin mikäkin aikatyhjiöön marinoitu kotiin säilötty epänainen. Takerrun töistä tulevaan Villeen kuin verenhimoinen vamppyyri vaikka oikeasti haluaisin olla vapaa, riippumaton, voimakas, upea. Kuningatar joka pyörittää tätä koko paskaa, ei pelastusta odottava prinsessa, niin kuin facebookista jonkun kiertokuvan bongasin. Ja silti, täytyy sanoa: hyvin mä vedän. Siihen nähden, että tämä kotonaolo oikeasti hajottaa, olen mielestäni melko hyvällä mielellä ja asenteella. Kaipaan niin paljon kaikkea että olen näivettyä, mutten näivety vaan porskutan eteenpäin, menen, teen, hymyilen, joka helvetin päivä yritän. Pienen henkisen olalle taputuksen sain lauantaina, kun kärsiessäni vatsatautiani ja Villen hoitaessa vauvaa hän totesi, on tämä kyllä aika raskasta hommaa. Että nii-in, ja sitä mä teen joka päivä, ja samalla yritän olla hyvä vaimo ja hyvä kodinhengetär. 

 

Yritän, yritän, yritän.

Katkeria, rumia ajatuksia, katkeria, rumia ajatuksia.

Samalla inhoan aivan sydämeni pohjasta tätä uutta katkeraa, ruikuttavaa puolta itsessäni. Kun katsoo toiselta kantilta niin helppoahan tämä kotielämä on, helppoa kuin heinänteko, vauva on helppo ja ihana, koti kaunis, päivissä vapaus. Kohtahan se työhön paluu koittaa ja sitten voi itkettää se. Välillä vaan tuntuu että olen näkymätön epänainen joka hoitaa kaiken koska on niin tyhmä, vaikkei miksi voisi olla: koska on niin hyvä. Koska osaa, voi, saa. Ehkä tarvitsisin jotain irtiottoa, pääsisi vaikka päiväksi nuuhkimaan uusia tuulia, olen ollut kuusi kuukautta kotona. Mietin mummoani jolla oli yhtaikaa viisi alle kolme-vuotiasta ja isommat muksut päälle, navetta ja iänikuinen pihapiiri, josta poistuttiin kylälle vain lapsilisäpäivinä neljä kertaa vuodessa. Huh hu huh, minä hemmoteltu kermaperse...

Ja koko ajan taustalla: voi miten tuo lapsi kasvaa, missä mun vauva on, rakas pieni, pysäytetään aika ja ollaan tässä, anna äiti pussaa ja paijaa. Nukutaan sylikkäin sohvalla keskellä päivää, ei meidän tarvitse mennä minnekään. Rakas pieni linnunpoikani, älä kasva niin nopeasti, ole äitin sylissä, ole siinä vain, niin. Tässä hetkessä on kaikki maailman onni ja ihanuus, sinä pikkuiseni olet kaikki maailman onni ja ihanuus. Kaikki on toisarvoista sinun rinnallasi - ja silti.

Kun silmäni mä auki saan

Viime aikoina kotona on ollut ihanaa - tietysti, kun tiedän, että kohta tämä lysti loppuu. Niin se mieli vain toimii. Tuntuu etten haluaisi töihin - ja jos työt eivät olisi odottamassa, voitte uskoa että kyllä totisesti hajoilisin täällä kotona enkä muuta haluaisi kuin sorvin ääreen. Nyt pitää vain nauttia, ja nyt minä vain nautin. 

 

Ihaninta ovat ehkä aamut, kun herään hetken ennen Nakkea, katselen hänen rauhallista untaan ja kauniita sileitä vauvankasvoja, ja sitten: hän avaa silmät, herää, silmät syttyvät tuikkimaan ja hän hymyilee niin leveästi, ihan vain koska näkee minut siinä.

Aamumme ovat kiireettömiä, ja vaikka yhä harvemmin nukumme puolille päivin saan kuitenkin edelleen herätä levänneenä ja rauhassa, ihanaa. Yleensä teen sängyn lämpimästä pesästä ylös kömmittyämme kahvakuulatreenin ja syön sitten rauhassa puuron, laitan itseni, seurustelen hyväntuulisen vauvan kanssa. 

 

Niin onnellisia, hyviä hitaita aamuja, että tuntuu uskomattomalta miten joskus koittaa aika kun saan itseni ja vauvan päiväkuntoon hyvinkin ennen seitsemää, meidät ovesta ulos, seisomaan pökertyneenä tuulessa tai juoksemassa autolle, kiire kiire kiire. 

Mutta se on sitten. Nyt Luojalle kiitos olen nauttinut jokaikisestä aamustamme - silloinkin kun päivät ovat olleet perseestä ja olen kaivannut töihin kuin mikäkin pöpi, aamut ovat olleet ihania.

Ylämäki alamäki ylämäki alamäki...

Jotenkin erikoinen päivä. Surua ja iloa, mielentyyneyttä ja myrskyajatuksia. Oikeasti välillä tuntuu että sekoan tähän kotonaoloon ja omiin kehää kiertäviin ajatuksiini, ja silti samalla haluaisin vain pysäyttää ajan tähän: kun kaikki on hyvin, Nakke ihanan pieni, äidin tai isin syli riittää aina lohduttamaan ja koko perheen on hyvä olla kotona. Kai sitä vain on sellainen, että aina ja aina se ruoho on siellä aidan takana vihreämpää. Vaikken kyllä yhtään haluaisi olla sellainen ihminen.

Aamulla nukuttiin koko perhe puoli kymmeneen, ah. Yö menikin vähän niin ja näin, Nakke heräsi usein höpöttelemään ja oli lopulta meidän vieressä enemmän kuin omassa sängyssään. Niin on ollut usein viime aikoina ja jotenkin on niin ihana nuuskutella vauvan tuoksua koko yö, ja kohdata heti herättyään ne loistavat tähtisilmät ja hymyilevä suu. Tiedän, lällyä. Mutta Nakke vain on jotain niin ihanaa että vieläkin melkein päivittäin pysähdyn ihmettelemään, olenko oikeasti tuon pienen tytön äiti ja miten minulla ja Villellä on käynyt näin valtava onni.

Päivällä touhusin kotihommia ja lähdin sitten salille, pitkästä aikaa. Ville ja Nakke tulivat saatille, mikä oli kiva. Paino oli nyt treenin jälkeen 85,65 kiloa eli pikkuisen mennyt alaspäin. En voi todellakaan kehua syömisillä olevan osuutta asiaan (t.miss herkkuperse) mutta varmaan lähes jokaisen aamuni aloittaut kahvakuulatreeni on vähän vaikuttanut. Neljä kiloa vielä raskauden alun painoon, pitäisi nyt taas vähän ottaa itseäni niskasta kiinni. Tosin äskenkin leivoin porkkanakakkua ja salin jälkeen tehtiin pizzaa, mulle kasvis- ja Villelle tonnikala, että niin, tämäkin dieetti alkaa sitten vissiin maanantaina.

Kuntoilujutuista puheenollen, olen satuttanut kahvakuulaillessa vasemman polveni. Se on muuten ihan normaali, mutta portaita kävellessä ja muita vastaavia liikkeitä tehdessä vihlaisee ikävästi sivulta. Ei olekaan tainnut ikinä olla polvi kipeänä ja täytyy sanoa että aika häijy kipu. Ja erikoinen, kun salillakin juoksin 20 minuuttia ihan rivakkaa intervallia ja sitten en pystynyt tekemään sellaista takareisiliikettä edes kevyillä painoilla, kun vihlaisi niin ilkeästi.

Olen tänään TAAS liikuttunut kyyneliin, kun Ville on niin ihana isä Nakelle. Jotenkin heillä toimii yhteispeli koko ajan enemmän ja enemmän niin että tuntuu välillä, että äiti jää siitä paletista ulkopuolelle. Sanoinkin eilen itsesääli äänestä tihkuen, miten Villen elämän ykkönen on Nakke, kakkonen Kirppu, kolmonen tietokone jne, sitten pitkän listan hännän huippuna: vaimo. Itsesääli rocks... Ja ei, en vaihtaisi mihinkään Villen ja Naken suhdetta, se on niin kaunis että nytkin meinaa itkettää. Tuntuu, että Nakke on onnekas ipana kun on näin rakastavat vanhemmat - ja aika onnelliselta tuo onnekas vaikuttaakin, onnelliselta, luottavaiselta, rauhalliselta pieneltä mussukalta.

No niin, lässytys seis... 

Ville on nyt yövuorossa töissä. Huvitti huomata, miten usein ärryn Villen tietynlaiseen leväperäisyyteen, siihen miten leikkuulauta jää täyteen muruja, matto täyttyy ulkoa tultua hiekalla ja kesällä ostettu pesukone odottaa vieläkin loppuasennustaan. Kiroilen varmaan joka päivä mielessäni, miten on se helvetti kun ei voida tehdä kerralla kunnolla ja miten miksi ihmeessä pitää ryhtymällä ryhtyä asioihin kun monet on niin pieniä että ne hoituisivat ihan minuutissa tai parissa, kun vain kävisi toimeen. Mutta, auta armias kun olen yksin: ihan olen se sama mustankiiltävä pata joka kattilaa tämän tummista kyljistä solvaa... Äskenkin sitä porkkanakakkua leipoessani oli kyllä sellaista sotkua että huh, ja sellaista hälläväliä meininkiä että hu hu huh... Kännykkä on rikki ja senkin parissa suoritin erinäisiä lyhytnäköisiä ratkaisuja, aivan kuin kotikonstein muka saisin huollon kierrettyä.

Sain illalla kuulla ystäväni appiukon poismenosta. En tietysti tunne koko ihmistä, mutta tuli silti surullinen mieli miettiessäni ystävääni ja tämän miestä, heidän lastaan joka menetti ukkinsa, leskeksi jäänyttä vaimoparkaa... Niin kovin lyhyt on tämä elämä, lyhyt ja rajallinen. Se on nyt, tässä ja ennen kuin minäkään huomaan olen jo vanha ja katson aikaa taaksepäin, muistelen tätäkin vuotta, teen tiliä ja ihmettelen, näinkö lyhyt tämä elämä olikin.

Kummassa paikassa

Alavireinen mieli, olen purskahdellut itkuun ilman syytä; kaikista maailman syistä. Tuntuu välillä että pakahdun näihin tunteisiini, vaikka samalla mitään varsinaisesti ei tapahdu, sairastan korvatulehdusta, leivon kasvispizzaa, otan vauvan bussissa syliin ja katson, miten nuori parrakas mies hymyilee tälle. Vaihdan taulujen paikkoja ja siivoan laatikot, melkein itken, taas, kun mietin että joskus me varmaan muutetaan täältä. Nukutan vauvan ja lasken rahojani ja päiviä, vaikka kuu ei ole vielä edes alkanut. Tiputan tippoja vihlovaan korvaan tip tip tip ja haen vielä yhden palan pizzaa, halaan töistä tulijaa ja pujotan kädet farkuntaskuihin.

Paikallislehden ostetaan-palstalla on ilmoitus: Ostetaan suden näköinen koira, maksetaan sata euroa. Ei voi olla nauramatta, tämä elämä on aivan kumma paikka.