Epänainen ristiriidassa

Pari viikkoa blogittomuutta on mennyt kuin huomaamatta. Ensin vanhempani olivat meillä viikonlopun, sitten menimme Naken kanssa heille viikoksi, Ville tuli meitä hakemaan. Vierailin kahden eri serkun luona ja ihastelin heidän pieniä tyttöjään, sain ehkä vähän vauvakuumeen kun pääsin nuuskuttelemaan kaksikuista pikkuista. Ei siitä ole pitkä aika kun Nakkekin oli sellainen, hauras, pieni, kädet nyrkissä, vaikka muistikuvat ovat jo nyt haaleita. Viikko sitten heräsin kurkku kipeänä ja nyt olen vieläkin nuhainen ja yskäinen, ja mikä inhottavinta, perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin  k a m a l a a n  vatsatautiin. Vielä viime yönäkin oli vatsa sekaisin, vaikkei onneksi oksentaa enää tarvitse. Ville oli koko eilisillan nuupallaan ja niin sitten yöllä tauti otti hänestäkin vallan. Toivon sydämestäni, että pikku-Nakkeen ei tauti tartu - pitää vain luottaa rintamaidon tarjoamaan hyvään vastustuskykyyn.

Välillä tuntuu, että olen korviani myöten täynnä tätä kotiäitiyttä, tätä miten kuviot ovat pienet, ylimääräistä rahaa ei ole, siivoan sataan kertaan samoja nurkkia ja kierrän samoja reittejä ruokakauppaan, lillun ajassa kuin mikäkin aikatyhjiöön marinoitu kotiin säilötty epänainen. Takerrun töistä tulevaan Villeen kuin verenhimoinen vamppyyri vaikka oikeasti haluaisin olla vapaa, riippumaton, voimakas, upea. Kuningatar joka pyörittää tätä koko paskaa, ei pelastusta odottava prinsessa, niin kuin facebookista jonkun kiertokuvan bongasin. Ja silti, täytyy sanoa: hyvin mä vedän. Siihen nähden, että tämä kotonaolo oikeasti hajottaa, olen mielestäni melko hyvällä mielellä ja asenteella. Kaipaan niin paljon kaikkea että olen näivettyä, mutten näivety vaan porskutan eteenpäin, menen, teen, hymyilen, joka helvetin päivä yritän. Pienen henkisen olalle taputuksen sain lauantaina, kun kärsiessäni vatsatautiani ja Villen hoitaessa vauvaa hän totesi, on tämä kyllä aika raskasta hommaa. Että nii-in, ja sitä mä teen joka päivä, ja samalla yritän olla hyvä vaimo ja hyvä kodinhengetär. 

 

Yritän, yritän, yritän.

Katkeria, rumia ajatuksia, katkeria, rumia ajatuksia.

Samalla inhoan aivan sydämeni pohjasta tätä uutta katkeraa, ruikuttavaa puolta itsessäni. Kun katsoo toiselta kantilta niin helppoahan tämä kotielämä on, helppoa kuin heinänteko, vauva on helppo ja ihana, koti kaunis, päivissä vapaus. Kohtahan se työhön paluu koittaa ja sitten voi itkettää se. Välillä vaan tuntuu että olen näkymätön epänainen joka hoitaa kaiken koska on niin tyhmä, vaikkei miksi voisi olla: koska on niin hyvä. Koska osaa, voi, saa. Ehkä tarvitsisin jotain irtiottoa, pääsisi vaikka päiväksi nuuhkimaan uusia tuulia, olen ollut kuusi kuukautta kotona. Mietin mummoani jolla oli yhtaikaa viisi alle kolme-vuotiasta ja isommat muksut päälle, navetta ja iänikuinen pihapiiri, josta poistuttiin kylälle vain lapsilisäpäivinä neljä kertaa vuodessa. Huh hu huh, minä hemmoteltu kermaperse...

Ja koko ajan taustalla: voi miten tuo lapsi kasvaa, missä mun vauva on, rakas pieni, pysäytetään aika ja ollaan tässä, anna äiti pussaa ja paijaa. Nukutaan sylikkäin sohvalla keskellä päivää, ei meidän tarvitse mennä minnekään. Rakas pieni linnunpoikani, älä kasva niin nopeasti, ole äitin sylissä, ole siinä vain, niin. Tässä hetkessä on kaikki maailman onni ja ihanuus, sinä pikkuiseni olet kaikki maailman onni ja ihanuus. Kaikki on toisarvoista sinun rinnallasi - ja silti.