torstai 10. joulukuuta 2015

Autolla sinne, tänne ja tuonne kera vauvan + museoretki



Ihanan idyllinen iltahetki mulla tässä hiljaisessa ja siistissä (=todella harvinainen tila) olkkarissamme sohvalla makuuasennossa vauvan löhötessä päälläni, uninen tuhina vain kuuluu. Telkkarista tulee elokuva Lainakengissä, muistan katsoneeni tätä viimeksi kahdeksan tai seitsemän vuotta sitten Varkaudessa asuessamme, kun sain puhelun jossa kutsuttiin työhaastatteluun. Oli kevät ja olin nuori, nyt on mustaakin mustempi joulukuu ja olen vanha. :D


Mulla on koko päivän inhottavasti jomottanut munasarjoja. Todella mielenkiintoista tämä naisen elämä...


Kauheasti ollut taas menoa. Olen aika ylikierroksilla, öisinkin tuntuu että olen enemmän hereillä kuin unessa. Tänään olen jättänyt kshvia vähemmälle (nyyh!) ja väsyttänyt itseäni salilla ja saunalla ja nyt ramaiseekin mukavasti, joten jospa ensi yönä nukuttaisi hyvin. Uni on tärkeää, lepo. Onneksi kohta on joulu ja nämä kotiäidin kiireet helpottavat.


Tiistaina ajoin illalla vauvan kanssa Herttoniemeen, josta hain huutonetistä ostamani lakanat Nakelle pukinkonttiin. Yritän vähän kunnostautui eko-hommissa, aivan älytöntä ajatellakaan että kaikki pitäisi hankkia uutena, maailmassa on niin hitosti tavaraa. Tietysti helpommallahan sitä pääsisi kun tilaisi vain netistä suoraan kotiin, mutta kuten sanottu nyt pitää tsempata.


Kauniista Hertsikasta ajeltiin Itikseen, jossa jätin hankkimani lahjat Hope-yhdistyksen pisteelle. Sitten kiertelin vaatekauppoja ja tein päässäni listaa mitä ostan joulun jälkeisista aleista (noin niin kuin eko-puheiden vastapainona) ja menin sitten Lidliin keräämään kiukkuisia katseita. Olin nimittäin unohtanut siirtää käyttötilille rahaa eikä käteiseni riittänyt ja jono takana kasvoi ja en uskaltanut katsoa ketään. Vuorovastaavan tuloon kesti niin kauan että ehdin käydä kännykällä verkkopankissa siirtämässä toiselta tililtäni käyttikselle rahaa ja vastaavan tultua saatoinkin ostaa ostokseni. Autossa söin lihapiirakkaa ja huokaisin hyvin syvään että voihan vittu.


Eilen tapasin 9.30 Pasilan asemalla yhden miehen, jolta olin myös tehnyt huutonet-oston. Aikamoinen tohina oli saada itseni ja lapset 8.30 ulos sateeseen ja matkaan mutta I did it! Vauva nukkui kerrankin, 8.15 herätin hänet ja äkkiä vaatteet niskaan ja puurot napaan. Koska olimme jo tien päällä päätin ekstemporee että mennään samalla kaupungille ja käydään vaikka Luonnontieteellisessä museossa. Näin tehtiin ja olipa kiva reissu, vaikka kädet vähän tutisi jälkeenpäin kun kannoin reippaan seitsemän kilon vauva-punnustani koko tunnin museoinnin ajan ja Nakke halusi pitää kädestä. Nakke tykkäsi eläimistä, tietysti. Vähän hymyilytti kun hän joulukoristeeksi laitetun olkipukin nähdessään sanoi "kirahvi".


Naapurilähiön juna-asemalle päästyämme päätin, että nyt ei kotonsa odottava nakkisoosi ja pottumuusi houkuta - minua siis, Nakelle nuo on lempiruokaa, hih. Nappasin aseman pizzeriasta pizzan ja sen saatuani tein varmaan vaunujuoksun Suomen ennätyksen, ihmiset oikein lakosivat tieltä, ylämäkikään ei vauhtiani hiljentänyt mutta ei, tasan minuutin myöhästyttiin bussista. Ei auttanut kuin kävellä, vettä satoi, pizza tuoksui, matkaa oli pari kilometriä.


Eilen illalla pakkasin jälleen vauvan autoon ja ajoin lentokentälle moikkaamaan kummiani. Ihanaa oli kahvitella ja jutella. Kotiin tultuani Nakke oli juuri käynyt kylvyssä, ruettiin porukalla iltapuurolle.


Tänään kävin poliisiasemalla hakemassa uutta passia, taas vauva kaverinani. Siitä kauppaan ja kassit pursuten kotiin, ja siitä pian salille. Voi kunpa ensi yönä uni olisi syvää ja hyvää, ilman yöllistä "järjenjuoksua".

maanantai 7. joulukuuta 2015

Kotitöistä, kiitollisuudesta ja elämän lyhyydestä

Hurraa! Vauva nukkuu yläkerrassa ja itse olen alakerrassa. Tuntuu todella tärkeältä saada olla edes vähän aikaa vuorokaudessa ilman näkö- ja kuuloetäisyyttä kumpaankaan lapseen. Tämä on ensimmäinen tällainen ilta vauvan syntymän jälkeen. Tänään hän nukkui elämänsä pisimmät yhtäjaksoiset päikkärit: Tunti neljäkymmentäviisi minuuttia! Elän toivossa että hän nyt miltei puoli-vuotiaana aktiivisesti liikkuvana ja hyvällä ruokahalulla syövänä tyttönä alkaisi saada jo vähän parempaa unirytmiä. Kun jaksaisin, niin voisin myös yrittää opettaa hänet omaan sänkyynsä nukkumaan (mutta luulen etten jaksa).


Olen aivan innoissani hankkinut ja paketoinut joululahjoja. Paketoiminen on ihanaa! Huomenna käyn viemässä Itikseen Hope-yhdistyksen joululahjakeräykseen kolme suloista pakettia kolmelle teinitytölle. Sydän meinasi murtua kun luin lasten joulutoiveita ja silmiin osui "nukenrattaat - tyttö 2 v". Ehkä vähän erilainen elämä tuolla kaksi-vuotiaalla kuin omallani.


Olen jotenkin ylikierroksilla. Arjessa on koko ajan niin paljon kaikkea. Arkemme toimii sujuvasti kuin se kuuluisa junan vessa, mutta se vaatii minulta lähes jatkuvaa miettimistä ja organisoimista. Pidän hyvin sujuvasta arjesta ja siitä että hommat sujuvat mukavasti ja luontevasti, mutta välillä haluaisin aivoni jonnekin rauhaisaan aivo-lepokotiin vähän lomalle, olemaan miettimättä mitään.


Harva muuten varmaan uskoisi, miten paljon äideillä on hommaa. Nythän on somessa liikkunut kirjoituksia metatyöstä eli juurikin siitä jatkuvasta ajatushommasta. Kuka tahansa (no, melkein), voi pyörittää perhe-elämää päivän tai viikon, mutta se että handlaa kaiken jatkuvuuden kuormittaa päätä. Esim. vatehuolto: Varaa pyykkivuoro (menetkö lasten kanssa vai heidän nukkuessaan) - käy pesemässä pyykit - laita kaappeihin - ole kartalla mitkä vatteet sopivat - laita pieneksi jääneet jemmaan, vie aika-ajoin kierrätykseen, katso kuitenkin mitkä on siskolle hyödynnettävissä - jos mahdollista pidä vähän jo seuraavan koon vaatteita jemmassa - huolla ulkovaatteet - hanki ajoissa seuraavan vuodenajan vaatteet, ennakoi koko! - tähän kaikkien liittyen tietysti säilytystilan vähäisyys sekä se, ettet ole miljonääri. Tämä yhtenä pienenä osana arkea.


Kuulostanpa valittavalta/ katkeralta. Oikeasti olen viime viikkoina tarjonnut itselleni kiitollisuuden näkökulmaa, muistuttanut itseäni siitä. Ja oikein muistuttamalla muistuttanut nauttimaan ja kaikesta suunnittelusta ja järjestelmällisyydestä huolimatta viettämään kivoja, rentoja kotipäiviä lasten kanssa.


Viime viikolla oli kyllä taas ohjelmaa melkein joka päivälle. Maanantaina oli Villen viimeinen yövuoron jälkeinen nukkumispäivä ja raahasin itseni ja penskat koko aamupäiväksi Ikeaan. Huh kun oli pinna kireällä lähtiessä ja karjuttiin kaikki kilpaa, mutta perillä kaikki menikin suht ilman säätöä ja viihdyttiin melkein neljä tuntia. Illalla kävin salilla ja saunoin oikein pitkään ja oli niin ihanaa viettää tuo oma tuokioni.


Tiistaina mentiin koko kopla heti aamulla keskustaan, jossa Nakella oli taas yksi lääkäri. Siinä ei kauan mennyt joten käytiin sen jälkeen Kiasmassa ja - nammmmmm! - sushilla. Keskiviikkona olin puistossa Naken kerhokavereiden ja heidän äitiensä kanssa ja torstaina oltiin muuten kotona, paitsi illalla raahasin (aina raahaan :D ) itseni ja penskat saunavuorollemme. Perjantaina lähdettiin taas koko porukka heti aamusta ja käytiin yhdessä ostoskeskuksessa jättimäisillä ruoka- ja jouluostoksilla. Samalla nähtiin Villen täti ja käytiin porukalla Hesburgerissa, ja sitten pitikin kiireellä lähteä kotiin, ja Villen samantien minut, lapset ja viisisataa miljoonaa kauppakassia jätettyään suunnata töihin. Kotona leivoin pizzaa ja illalla vielä Naken kanssa pipareita, kun hän oli siitä niin monena päivänä puhunut.


Lauantaina lähdettiin TAAS koko porukka aamulla suuntanamme Messukeskus ja koiranäyttelyt, joissa tavattiin Villen äiti ja täti. Siellä hujahti koko päivä, oli yllättävän kivaa! Saatiin Villen kanssa olla ylpeitä reippaista lapsistamme. Eilen kävin aamupäivällä Naken kanssa yhdessä isossa lätäkössä kahlaamassa (N rakastaa lätäköitä). Oli aika idyllistä kun vettä vihmoi taivaalta ja Naken lätäkköriemu oli rajaton, ja ohi käveli toisiinsa liimautunut pariskunta yhteisen sateenvarjon alla. Illalla jäin taas yksin lasten kanssa Villen iltavuoron takia ja varmaan ensimmäistä kertaa ikinä meillä oli rauhallinen ja itkuton ilta alusta loppuun. Yleensä nukkumaanmenon lähestyessä molemmat ulvoo kilpaa ja mulla ei vaan kädet riitä, ja sitten vauva ei vielä nuku kuin sylissä ja ns. oma aikani menee vauvan patjana levottomana ja väsyneenä. Mutta eilen ei siis kukaan ulvonut, hurraa. Ei touhukkaan viikon päälle viitsitty lähteä minnekään (+ oli helvetinmoinen tuuli ja sadetta) vaan oltiin vain kotona. Niin ja siivosin sisävarastomme ja päivitin taas vaatejemmoja, mikä saikin miettimään miten helvetisti ns. ajatustyötä kaikkiin kodin juttuihin liittyy, sen fyysisen työn lisäksi siis. Onneksi olen alkanut opetella delegoimaan ja Ville on aulis tekemään mitä pyydän - siinä tiimityömme salaisuus.


Tulipas pitkät selostukset. Aika menee pelottavan nopeasti, pakko yrittää laittaa jotain tapahtumia ylös. Pelkään että tuntuu vain parilta hetkeltä ja olen vanha nainen, istun yksin vanhainkodissa ja ihmettelen, näinkö lyhyt tämä elämä olikin (yhdet rouvat ihmettelivät oikeasti kerran noin uimahallin pukuhuoneella. Olen miettinyt tuota siitä asti silloin tällöin.).



perjantai 4. joulukuuta 2015

Ilta-ajatukset

Päivän toinen bloggaus! Nyt on vauhti päällä. Vauva ei nuku iltaisin kuin pätkissä sylissä eikä telkkarista tule nykyään mitään katsottavaa. Olen iltaisin Naken mentyä nukkumaan yhtaikaa levoton ja väsynyt, ajatuksenjuoksussa ei ole kehumista. Minkä varmasti tämäkin teksti tulee paljastamaan. 

Mietin taas tänään, miten äitiys on helpompaa nyt kuopuksen kohdalla verrattuna siihen, mitä se oli Naken synnyttyä. Tietysti (?) tunnen oikeastaan päivittäin riittämättömyyttä, kun jompikumpi lapsista ulvoo jatkuvasti ja voisin helposti ratkaista tilanteen tarjoamalla syliä, muttei vaan kädet riitä. Olen tietoisesti (ja toki myös pakon edestäkin) laskenut tasoani kodin ja itseni suhteen ja tietoisesti pyrin siihen, että arkemme olisi tietynlaisesta kiireisyydestään huolimatta rentoa ja ihanaa. Ville aina käskee minun siivota vähemmän, mikä vapauttaisi aikaa, ja olenkin laskenut siinäkin rimaa. Siitä huolimatta hommaa tietysti riittää silläkin saralla - en halua kerryttää pyykki-, tiski- tai likakasoja vaan jatkuvasti teen jotain kodin eteen. 

Mutta siihen helppouteen! Esikoisen kohdalla kaikki on uutta ja sitä tavallaan opettelee omaa tapaansa olla äiti. Sellaiset asiat kuin kesto- vai muovivaipat, kaupan vai itsetehdyt soseet ja pinnasänky vai perhepeti tuntuvat merkityksellisiltä, aivan kuin niillä olisi paskankaan väliä siihen miten hyvä tai huono äiti on. Seuraavien lasten synnyttyä nuo valinnat on jo tehty. Vauvavuotena on kyllä mielestäni ihan hyväkin hurahtaa noihin sinänsä merkityksettömyyksiin, koska myöhemmin ei oikein ole aikaa. Ja omien valintojensa tunteminen osaltaan tuo sitä äiti-varmuutta.

Olen ollut tänään illalla Naken mentyä nukkumaan surullinen, huolissani. Kannan yksin tätä huoltani, kukaan ei tiedä missä mennään, minulla ehkä on aavistus. Monet Naken tuntevat sanovat, että kaikki on niin kuin pitää - se lyttää minun suruni ja käperryn entistä tiukemmin itse sen ympärille, vaikka samalla nuo sanat ovat tietysti juuri ne mitä itsekin toivon. Ainakin ajattelen että Nakke on syntynyt juuri oikeaan perheeseen, kukaan ei voisi olla hänestä ylpeämpi ja onnellisempi kuin minä ja Ville.

aamun oma hetki

Olen ainoana koko perheestä hereillä. Näin käy nykyään välillä, koska Nakke on alkanut nukkua jopa kahdeksaan ja vauvakin torkkuu tyytyväisenä niin kauan kun vain saa olla kainalossa! Niiden helvetin viiden, kuuden aamujen jälkeen kahdeksan on aivan uskomattoman ihanaa.


Nakke herää yleensä hyväntuulisena ja alkaa heti puhua jostain aiheesta. Eilen hän hieroskeli niskaansa ja sanoi: Minu nitka kipee. Nitka jumi. Hah! Usein hän haluaa että nostan hänet ikkunaan katsomaan onko "lunna satanna". Monena aamuna on myös ihmetelty naapureiden pihalla olevaaa tuulen lennättämää muovikassia. Eilen saatoimme tyytyväisinä todeta, että kassi on otettu sisälle. "Hy-ä, naapri!"


Tänään mennään ennen töitä yhteen ostoskeskukseen. Ostetaan kahmalokaupalla ruokaa ja tavataan Villen täti, jonka kanssa mennään syömään ja saadaan annettua hänelle ilmaislippu huomenna pidettäviin koiranäytttelyihin. Anoppini saa siellä palkinnon työstään kasvattajana. Minä lupasin leipoa pizzaa tarjottavaksi. Tänään jauho pöllyää siis.


On ollut ihan hyvä viikko, mutta olen myös huomannut olleeni aika ärtynyt. Ihmiset ärsyttävät, itsekeskeisyys ja itsekkyys, teennäisyys, uh. Ja nyt alkoi ihan älyttömästi väsyttää tässä vauvan tuhinaa kuunnelessa joten öitä vielä!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Vauhtiviikot


Aika menee ihan älyttömän nopeasti. Minun aikani on vielä perheemme arvottominta, sen edelle menee oikeasti kaikki muu. Tarkoitan siis minun minun minun aikaani, en sitä aikaa kun teen kodin tai lasten tai yleisesti arkemme eteen jotain.


Lisäksi on taas ollut paljon menoa ja meininkiä. Harmittaa kun ei tule päivitettyä blogia useammin, vauhdikkaat päivät vain syöksyvät ohi, jääköhän niistä muistijälki... Tällä viikolla saimme maanantaina tätini meille kylään ja kävin vauvan kanssa neuvolassa ja illalla yksin salilla, tiistaina satoi ensilumi ja olin melkein koko päivän vauvan kanssa ystäväni luona sadan kilometrin päässä Helsingistä, keskiviikkona olimme koko perhe Naistenklinikalla Nellin lääkärinajan takia ja illalla Villen mentyä töihin kävin lasten kanssa Malmilla kaupoilla ostamassa nimiäislahjan ystävämme pojalle (huh mikä reissu... Jompikumpi lapsirakkaista ulisi koko ajan. Aina yhtä ihania bussimatkat lasten kanssa...), torstaina kävin aamupäivästä kuntosalilla ja sitten jäin taas illaksi yksin lasten kanssa Villen mentyä iltavuoroon ja käytin meidät illalla ensin puistossa ja sitten saunavuorollamme jälleen huudon ja ulinan säestyksellä. Perjantaina tein perus kotihommia ja sain olla hetken vain vauvan kanssa kotona Villen käytyä Naken kanssa kaupassa, ja sitten vanhempani tulivat meille yökylään ja Ville lähti ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen yövuoroon. Eilen lähdettiin vanhempieni ja tietysti lasten kanssa heti aamusta Jumboon ja Flamingoon, ja puolilta päivin tulin lasten kanss a takaisin kotiin ja yhdeksi mentiin koko perhe ystävän muksun nimiäisjuhlaan. Juhlien jälkeen Ville paineli nukkumaan ja minä tein mulle ja tytöille pesän sohvalle, ja olikin ihana olla siinä yhteisen peiton alla lämpimässä piirrettyjä katsellen. Väsytti kamalasti, Nakkekin meni pitkästä aikaa jo ennen seitsemää nukkumaan ja tänä aamuna herättiin vasta yhdeksältä!


Tänään on Villen ja minun kolmas hääpäivä. Kirjoitettiin rakkauskirjeet toisillemme. Muuten ei ehdittykään juhlistaa, kun Ville nukkui yövuoron univelkoja ja hänen herättyään me lähdettiinkin tyttöjen kanssa miltei samantien ystäväni luo. Yritin että olisin jättänyt vauvan kotiin mutta ei oikein sopinut, joten todella kiukkuisena otin sitten jälleen lauman mukaani ja taas sitä mentiin. Ihana vierailu oli kuitenkin, kiukkuni suli, ystäväni koti oli lämmin ja kodikas. Tytöt riehuivat ja oli niin ihanaa kun minun pieni Nakkeni niin reippaana touhusi ja sai taas olla hyväksytty ja pidetty omana itsenään. Nuo Naken lääkärikäynnit saavat aina joiksikin päiviksi mieleni apeaksi, ne ovat niin ongelmakeskeisiä (tietysti, eihän lääkärissä käydä päivittelemässä miten hyvin pyyhkii, vaikka arjessa usein siltä tuntuukin) ja niiden jälkeen olen surullinen ja huolestunut, pienen tyttöni tulevaisuus tuntuu kohtuuttoman kiviseltä. Hän on niin ihana tyttö, reipas ja suloinen, hän oppii jatkuvasti uutta mutta niin useinuuteen sisältyy pikkuriikkinen suru tai huoli. Hän osaa paljon sanoja ja harjoittelee jo lauseitakin, muttei ymmärrä kysymystä "haluatko maitoa vai mehua?". Hän oppii jatkuvasti uusia taitoja, mutta ennemminkin matkimalla ja toistamalla kuin itse keskimällä. Hän on minun pikkuinen varjoni, en pääse minnekään ilman häntä. Huudan ja komennan liian usein mutta aivan älyttömästi myös halaan ja kehun; yritän olla itselleni armollinen, olen niin hyvä äiti kuin milloinkin pystyn ja jaksan. Nyt olen väsynyt ja lyhythermoinen, pitkään jo ollut oman ajan tarpeessa. Villellä on ollut tässä listassa pelkkiä ilta- ja yövuoroja, illat yksin lasten kanssa ovat rankkoja. Vauva on minun vauvani, kääntyy sinne päin missä olen, on nytkin sylissäni. Hän on ihana, hän imee musta kaikki mehut. Olen laskenut rimaani aivan helvetisti, monikaan asia ei ole niin justiinsa. Heti kun Villen työvuorot sallivat otan itselleni pari omaa tuntia, tuntuu että muuten kaikki leviää, pinnani on liian usein kireä.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

illan vikat ennen outoja unia

Pikainen kännykkäbloggaus vuoteesta, vaikka jos olisin fiksu olisin jo unilla... Vauva tuhisee pinnasängyssään siihen malliin kiihkeästi että KOHTA HERÄÄ!, kuten Nakke aina dramaattisesti sanoo.


Syötin tänään Nakelle puuroa ja jauhoin paskaa, joka alkoikin kiinnostaa itseäni (Naken korviin se oli luultavasti silkkaa paskapuhetta, joka pisti avaamaan suuta nopeasti ennen kuin pitkästyy hengiltä): "Tää puuro on alunperin kasvanu pellossa. Maanviljelijä on niittäny (?) sen, josta se on öööhm kuivattu, ja siitä on otettu jyvät, ja jyvät viety tehtaaseen ja niistä tehty puurohiutaleita, ja sit toisessa tehtaassa on valmistettu pahvilaatikko mihin ne hiutaleet sit pakataan... Ja sit nää mustikat, ne kasvoi metsässä ja sit mummo poimi ne ja antoi meille." Pisti mut kyllä miettimään. Olisi ihanaa olla omavarainen vegaani mutta olen marketeista miljoonaan muoviin pakattuja ruokia ostava tehotuotetun lihan suurkuluttaja. Buu... Ainut peukku minkä itselleni voin antaa on se, etten juuri koskaan heitä ruokaa roskiin.


Näin tänään puistossa kaksi Naken kerhokaveria äiteineen, keräsin sosiaalisen rohkeuteni rippeet kasaan ja pidin niille tsemppipuheen, ja liityin seuraan ja ehdotin parin tunnin puistoilun päälle numeroiden vaihtoa tulevia puistoiluja ajatellen. Hyvä meitsi!


Nakke sanoi tänään ensimmäistä kertaa äiti. Kuulosti juuri niin ihanalta kuin olin haaveillutkin.


Huomenna käydään vihdoin avaamassa vauvalle tili. Kuntosalikin houkuttaisi, mutten taida ehtiä ennen kuin Villen pitää lähteä iltavuoroon. Eilen kävin, ihanan makia lihaskipu.


Olen ollut jotain kuusi viikkoa herkkulakossa!


Näen ihan outoja unia... Nyt niitä katselemaan!

perjantai 13. marraskuuta 2015

Ystävyydestä, lapsista

Siskoni oli meillä viikko sitten kylässä, ja keskustelu ajautui lapsiini ja siihen, miten minun on nykyään vaikea tavata ketään ilman heitä. He tavallaan kuuluvat pakettiin ja esimerkiksi juuri sisko(i)lleni olen kiitollinen, että he ymmärtävät sen. Laajensin ajatuksiani siihen, että aito ystävyys hyväksyy toisen kasvun ja elämän muutokset, on kiinnostunut ja tukee, ei kahlitse sanoin tai vaatimuksin vaan antaa kiistattoman tuen, pysyvän turvan. En ole todellakaan osannut itse olla tuollainen ystävä, olen kadehtinut ja paheksunut erilaisia valintoja ja elämäntilanteita, mutta aion tsempata. Miten helkutin mahtavaa onkaan kun on ystävä, jonka tietää pysyvän vaikka yhteydenpito venyisi, joka ymmärtää tai haluaa ymmärtää muttei missään tapauksessa sääli, joka antaa toiselle tilan olla ja kertoa paheksumatta tai esittämättä alentuvia pikaratkaisuja.


Toisaalta - nyt lasten myötä sitä on itse helposti kehno ystävä. Tai ainakin erilainen aiempaan verrattuna. Kun on huolesta suunniltaan, niin kuin olen nyt melkein koko vuoden ollut Naken kehityshäiriötä selvitettäessä, ja ylipäänsä kun viettää lastensa kanssa 24/7, tuntuisi falskilta olla puhumasta siitä. Ehkä avarasydäminen ystävä ymmärtää, kysyykin joskus - ei vain kohteliaisuudesta vaan aidosta kiinnostuksesta ystävänsä maailmaa kohtaan, halusta yrittää ymmärtää se.


Tuollaisia ajatuksia ystävyydestä. Monta kasvunpaikkaa itselleni, varmasti.


Nakella oli tänään silmälääkäri. Hän kun etenkin kesällä kaatuili/ törmäili/ putoili paljon etenkin puistoissa tai muissa ulkotiloissa, niin nyt tutkittiin onko näössä vikaa. Ei ole! Terveet silmät ja täysin normaali näkökyky on hänellä. Näin oletimmekin Villen kanssa, mietimme Naken tilan hahmottamisongelmien liittyvän ennen kaikkea aurinkoisiin päiviin ja hänen valonarkoihin silmiinsä. Silti, kun Ville astui Naken kanssa toimenpidehuoneesta ja kertoi nuo uutiset, tulin aivan uskomattoman iloiseksi! Että häntä on tutkittu, puh huh, ja nyt on silmätkin todettu terveeksi! Kuulemma tämä, että näkö on normaali, tulee todennäköisesti poissulkemaan yhden oireyhtymän jota hänellä on epäilty. Mahtavaa!!!!


Tietysti - jotainhan hänellä on ja kuten neurologi aiemmin sanoi, kehityksessä tulee olemaan viiveitä. Ja törmäilyt yms. voivat johtua vaikka hahmottamisen häiriöstä ylipäänsä, ei siis näköön vaan aivoihin liittyen. Mutta silti, kun mietin kaikkea viime keväästä alkanutta huolta ja mitä hänen kohdallaan on epäilty, olen niin helpottunut ja kiitollinen. Hän on niin rakas, ihana tyttö, olen joka päivä tikahtua ylpeyteen mitä kaikkea hän osaa, miten fiksu, suloinen, reipas ja hauska hän on.


Olen myös tässä vajaan vuoden aikana tullut kunnon tiikeriäidiksi. En hyväksy mitään negatiivista Nakesta, en mitään vitsailua hänen kustannuksellaan. Jumalauta, täältä pesee sille joka yrittää! Niin kauan kun voin minä suojelen häntä.


Tietysti sama koskee vauvaakin, vaikka suhteeni häneen onkin erilainen. Hän on topakka ja tarvittaessa vaativakin, mutta kuitenkin ah niin rauhallinen ja tyytyväinen pieni tyttö, jolla on maailman ilahtunein hymy. Hän nukkuu yöt tyynylläni nenä vasten omaani, hän kierii lattialla akselinsa ympäri ja lähtisi niin mielellään jo ryömimään, hän syö kuin linnunpoikanen, kaikki maistuu. En ole vielä huolissani hänestä, siihen kun hän menee kouluun on sata vuotta, hän on minun vauvani, koko ajan minun lähelläni.



torstai 5. marraskuuta 2015

Päivä joka hujahti


Tämä päivä on mennyt ihan älyttömän nopeasti! Oikeasti, pistää epäilemään olenkohan maannut tajuttomana osan päivää, niin nopeasti on mennyt. Tuntuu että heräsin n. puoli tuntia sitten, ja nyt on jo ilta ja olen ehtinyt katsoa kolme jaksoa American Horror Storya (kausi 2 katsottu!), käydä perheen kanssa Prismassa ja Vaasan Leipomomyymälässä (luulin että vauva oli räjähtänyt, mutta ympärillä leijuva tuoksu tulikin mistä muusta kuin leivästä), saunoa, mitähän muuta. Kaupasta tullessamme nauroin Villen vitsille niin lujaa että meinasin pissata housuun, ja piti äkkiä iskeä jalat linkkuun ja pistää niin sanotusti liinat kiinni. Naken kanssa tuntuu etten ole ehtinyt oikein mitään - huomenna lupaan olla enemmän läsnä! Vauva on saanut läsnäoloni huutamalla kuin villi hyeena - vauva hei, et ottaisi tuota "huomiota se on negatiivinenkin huomio"-linjaa... Siskoksilla on alkanut aivan viime päivinä synkata uudella tavalla, vauva ei katso ketään yhtä ihastuneena kuin Nakkea, se on liikuttavaa. Pienet rakkaat tyttöni. Whatsapp on taas tänään laulanut ja suunnittelin meneväni kuntosalille, ja vaikken sitten kauppareissun ja saunan välissä ehtinytkään niin ryhti nousi jo pelkästä aikeesta. Ja näinpä alkaa olla tämäkin päivä taputeltu, kuten sanotaan.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Vauvan yökamuna


Valvonpa tässä hämärässä huoneessa vauva sylissäni ja mietiskelen, että on tämä kyllä sieltä ja syvältä! :-D Viimeiset pari viikkoa vauva, joka ei ole missään vaiheessa ollut mikään hyvä nukkuja, on nyt oikein kunnostautunut ja herää tunnin, kahden välein itkuun ja nukahtaa vain syliin. Siis oikeasti, onko hirveämpää herätystä kuin vauvan itku! Onko kauheampaa kuin umpiväsyneenä kesken uniensa heijailla huutavaa kääröä? Olen joka herätyksessä pirun kiukkuinen ja nytkin, herättyäni 5.30 ei huvita enää mennä nukkumaan, kun rääkyherätys tulee kohta kuitenkin.


Onneksi vauvoilla on kaikkia h e l v e t i n vaiheita koko ajan, joten roikun kiinni toivossa, että kyllä näihin unihommiinkin jotain uutta twistiä saadaan. Olisi ihana olla sellainen lempeä äitihahmo joka alistuneesti hymyillen hoitaa yöheräämiset, eikä tällainen noita-akka. Mutta näillä mennään. Vauva venyttelee sylissäni onnellisena ja tuhisee niin levollisesti - lapset, nuo itsekkäät pikku pirulaiset. :-D Maailma pyörii heidän napansa ympärillä ja niinhän sen tietysti kuuluukin mennä.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Kahvia, röökiä ja onnellista lapsuutta


Yhden valtavan plussan eilisestä listauksestani unohdin: Eilen, kuten tänäänkin, tarjosin lapsilleni hyvän ja turvallisen päivän yhtenä lenkkinä lapsuutta, joka on kuin perusta myöhemmin rakentuvalle elämälle. Voi kun aina muistaisi nähdä nämä sinänsä pienet ja arkiset päivämme suuremmassa näkövinkkelissä.


Tänään talviaikaan siirtymisen myötä heräsimme 05.30. My ass ja voihan v... Olin niin kiukkuinen! Kaksi ulvovaa tyttöä kainalossa eli juuri sellainen sunnuntaiaamu kuin jokainen toivoisi. Sain kuitenkin kurssin korjattua aika nopeasti, kun aamuvuoroon lähtevä Ville otti Naken aamuhommat hoitaakseen, ja lopulta meillä olikin oikein kiva ja harvinainen perheen yhteinen aamuhetki. Vauva meni ekoille päikkäreilleen jo seitsemältä!


Nakke alkaa jättää päikkäreitään pois - harmillista, mutta kun nukkuu öisin kellon ympäri niin ei kai muuta voi odottaakaan kaksi-vuotiaalta. Hän myös jaksaa pötkötellä yksin huoneessaan tunnin verran ja vaikka kova höpötys aina kuuluu alakertaan asti niin selvästi tuo yksinäinen lepohetki virkistää häntä. Yleensä siis - tänään oli yhtä huutelua ja itkua koko "lepo". Sain vauvan nukkumaan ja hain Naken pötköttelemään ja lueskelemaan minun ja Villen sänkyyn peiton alle, ja olikin aivan ihana tuokio rakkaan esikoisen kanssa.


Illalla oltiin koko perhe Flamingon Naurusaaressa. N purki loputonta energiaansa ja vauva köllötteli sylissä, kerran maitoakin tankaten. Hänen imettämisensä on ilo, ainakin siinä mittakaavassa kuin imettäminen koskaan on (minulle siis). Kotona lasten nukahdettua tilattiinVillen kanssa pizzat ja katsottiin American Horror Storya - edelleen kakkoskausi menossa, en kestä jos sille toimittajanaiselle ei lopulta käy hyvin, ja muutenkin jos tuossa ei lopulta paha saa palkkaansa!! Saatanan riivaama nunna, natsilääkäri ja sarjamurhaaja, aion katsoa tyyni ilme kasvoillani jos osaksenne koituu julmuuksia! Toimittaja ja Walker, teille minä toivon kaikkea hyvää!


Näissä tunnelmissa ja hirveässä hiilaripöhnässä sänky kutsuu. Puhtaat rapsakat lakanat ja tuuletetut petivaatteet, täältä tullaan!


P.S. Hirveä kahvinhimo. Olisipa jo aamu! Välillä - en nyt, mutta silloin tällöin - himoitsen myös ihan hirveästi röökiä. En uskalla enää ikinä edes humalassa polttaa (jos nyt tulen enää ikinä olemaan humalassa), nyyh!

lauantai 24. lokakuuta 2015

Plussat ja miinukset

+ En ollut tolkuttoman väsynyt aamulla.
+ Nakke halusi aamulla halia ja kiehnätä kainalossa ennen kuin meni Villen kanssa aamupalalle.
+ Sain olla vauvan kanssa kahdestaan puolitoista rauhallista tuntia, kun Ville oli Naken kanssa kirjastolla katsomassa taikuria.
+ Tein hyvää, edullista ja nopeaa kasvisruokaa (jonka ohjeen bongasin jostain blogista): 250g spagettia keitetään, valmistuttua laitetaan siivilään odottamaan. Kattilaan iso luraus oliiviöljyä ja pussillinen pakastepinaattia sekä maun mukaan pilkottua valkosipulia öljyyn, sitten spagetit joukkoon ja vielä 200g fetaa isoina kuutioina. Valmis! Maistui koko perheelle.
+ Sain myytyä rintapumppuni viestiteltyäni n. viikon sen ostaneen naisen kanssa. Osasin tsempata imetyksessä olematta painostava hiillostaja, ja hän laittoi vielä kauppojen teon jälkeen viestiä.
+ Vauva on ollut syötävän suloinen. Hän on minun kuopukseni, meille muuttanut pieni ihme.
+ Sain siivottua ja sisustettua eteisen!
+ Imuroin.
+ Leikin Naken kanssa.
+ Olin molemmille lapsille läsnä.
+ Sain viettää kivan ja leppoisan päivän.


- Pienimuotoisesti loukkasin selkäni yöllä, kun ei tuo reilun kuuden kilon punnuksen nostelu makuuasennossa monta kertaa yössä aivan pöhnässä ole maailman ergonomisinta hommaa. Onneksi burana laukaisi pahimman jumin!
- Vedin herneen nenään kun lähdettiin ulos ja vauva huusi ja Nakke, noh, ei tehnyt mitään, mutta tiuskaisin hänelle hanskasta kadonneen peukalon takia. Kaduin kyllä heti jad melkein heti pyysin anteeksi ja pussasin posken märäksi, ja hän hymyili niin nätisti että sydäntäni vihlaisi.
- Muistelin vanhoja asioita ja olin apeana.
- Muistin taas miten inhoan liikakilojani, etenkin mahamakkaroita ja jenkkiksiä.
- Maksoin laskuja ja tilille ei jäänyt yhtään rahaa.
- Suupielessä on kipeä herppes tms.
- En jaksaisi käydä suihkussa. Ainakaan en pese hiuksia! (t. Kapinallinen...rasvatukka. No mutta perunajauho pelastaa!)

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Riittämätön, riittävä


Täytettiin eilen Villen kanssa sellaista neuvolan voimavarakyselyä (Villen suureksi riemuksi, haha) tämän aamuista nelikuukautis-neuvolakäyntiä varten. Kyselyssä oli yhtenä kohtana jotenkin että "koetko olevasi riittävän hyvä äiti" johon spontaani vastaukseni oli: Osittain eri mieltä. Ville tätä kovasti ihmetteli, mikä helli riittämättömyyden tunteiden täyteistä mieltäni.


Tahtoisin ehtiä ihastella vauvan huimaa kehitystä - minun pikkuiseni rakkaani kuopukseni on jo lähes tuplannut syntymäpainonsa, liikkuu lattialla akselinsa ympäri ja kääntyy ympäri sekä vatsaltaan että selältään. Hän on oppinut huutelemaan vaativasti kaivatessaan seuraa eikä enää hyväksy ohimennen laitettua tuttia ja poskelle nakattua pusua. Hän ansaitsisi niin paljon enemmän, ihastusta, syliä, halia, pusua, haltioituneen ja lääpällään olevan äidin jolla on a i k a a .


Ja entäs Nakke sitten! Hän on niin mahtavassa iässä, niin hurjan aktiivinen, niin ääriään täynnä elämisen riemua ja kuplivaa täysillä tekemisen meininkiä. On surullista, että juuri kun hän on iässä jossa hänen kanssaan oikeasti voisi tehdä jotain mistä molemmat nauttivat (sori vauva! Vahvuuteni ei ole vauvanhoidossa) ei minulla ole siihen aikaa. Teen koko ajan jotain enkä saa mitään valmiiksi; teen fyysisesti ja henkisesti usein voimieni rajoilla ja saan silti niin surkean harvoin kokemuksen siitä, että olisin tehnyt hyvää.


Tänään puhuin näistä ajatuksista neuvolassa ja pienen hetken pelkäsin pillahtavani itkuun. Kotona mietin että ei jumalauta, tämä on minun elämäni, ei voi olla että jatkuvasti koen olevani jotenkin huono kun en todellakaan ole. Aivan hetken mielijohteesta passitin Villen ostamaan korviketta vauvalle, jolla alkoikin olla sopivasti nälkä. Ville palasi kaupasta ja niin minun vauvani söi ensimmäisen kerran tuttipullosta ahnaasti ja hyvällä ruokahalulla, aivan kuin kyseessä olisi maailman luonnollisin asia.


Oli niin helpottunut olo! Nappasin Naken avecikseni ja ajettiin kahdestaan Jumboon. Käytiin kahvilla ja olin niin onnellinen ja rauhallinen, jotenkin perin juurin ja sieluani myöten rauhallinen. Katseltiin ohi kulkevia ihmisiä ja juteltiin harvakseltaan ("Mees." "Niin, siellä kävelee mies." "Poika!" "Niin, siinä meni poika ohi" jne jne ym. syvällistä naisten välistä dialogia). Ravittuamme itseämme kahvilla (minä) ja keksillä (Nakke) jatkoimme kaupoille, joissa pyörimme reilun tunnin reippaissa shoppailutunnelmissa. Nakke kirmaili kuin villi pupujussi ja hänen huolettomuutensa tarttui minuun - ostin kahdet housut!


Illalla lähdin vielä hölkälleni. Vaatii minulta paljon lähteä omien juttujeni takia kotoa, etenkin jos huomaan että Ville on väsynyt, lapset kärttyisiä tai tilanne muuten huono. Mutta nyt olen luvannut itselleni että helvetti menen, otan omaa aikaa. En ole niin tärkeä ettei perheeni pärjäisi puolta tuntia ilman minua (tietenkään en), vaikka niin usein ahdistuneena/ stressaantuneena siltä tuntuukin.


Kuten jo kirjoitinkin niin tämä on minunkin elämääni. Eikä minun elämäni saa olla huonommuuden ja jatkuvan riittämättömyyden värittämää toisten tarpeiden täyttämistä. Välillä aamuisin, kun Ville on töissä ja olen saanut meidät kolme pukeisiin ja alas ja Naken syötettyä ja potalle ja kun sitten istahdan oman aamupalani ääreen ja edessäni on mielenkiintoinen aikakauslehti ja toisella puolella vauva tuijottamassa herkeämättä vaanien katsekontaktia, tunnen kuin koko kodista hitaasti tyhjenisi ilma ja tahtoisin haukkoa henkeäni, happea, happea, äiti tarvitsee happea!


Suurin osa päivistä on hyvää, se pitää taas mainita. Nämä hemmetin mahtavat lapset, Nakke joka on niin hauska ja niin uskomattoman upea oma pieni persoonansa, pieni vauvani jonka kanssa nukumme yöt nenät vastakkain ja joka hymyilee niin ilahtuneena ettei kukaan. Ville jonka kanssa olemme vahva tiimi vaikkemme i k i n ä pääse kahdestaan minnekään. Tietynlainen kiireettömyys (vaikka juuri valitinkin kiireestä, heh), vapaus määrittää itse päiväohjelmansa. Se miltä maailma näyttää kaksi-vuotiaan silmin, se miten minä olen hänen suurin esikuvansa (miettikää!!). Kaikki on niin raskasta, kaikki on niin hyvin, kaikki on niin sekavaa, tämä kaikki on maailman selkeintä. Että tällaista!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Iso hali MINULLE

Jotenkin todella raskas viikko takana. Olen herännyt kello neljältä, paitsi tänään, jolloin heräsin 03.30. Olen ollut tyttöjen kanssa kolmestaan Villen työvuorojen takia. Olen ollut yksinäinen, olen hoitanut parisuhdettani, olen itkenyt aivan älyttömästi. Tällä viikolla olen tuntenut niin paljon tunteita että nyt, sunnuntai-iltana lasten nukkuessa ja Villen ollessa töissä, kodin ollessa hiljainen, tunnen minä itseni tyhjiin puristetuksi rätiksi. Tyhjä epätoivosta, toivosta, päättäväisyydestä, surusta, hyväksymisestä, huolesta, ikävästä, ulkopuolisuudesta. 

On kiitollisuus, näistä lapsista tietenkin, Villestäni joka on minun rakas Villeni,  yksinäisyydestäni huolimatta maailman parhaista läheisistäni, siitä että kaikki on hyvin. Kiitollisuus myös itsestäni, vaihteeksi ja kerrankin, siitä että olen rohkea ja jaksava, pidän kaiken "läjässä" (niin kuin hauska ystäväni sanoo) niin monta kertaa itseni ylittäen, rohkeuteni, jaksamiseni, hermoni, kaiken sen.

Niin ja olenpa ollut nyt seitsemän päivää herkkulakossa! Skål på den saken!

maanantai 12. lokakuuta 2015

Peruskivaa

Tänään on ollut oikein sellainen tavallisen kiva päivä. Vastapainona viimeksi kirjoittamalleni - sellaistakin ajattelen, välillä usein, mutta ehkä 80% kaikesta on tämän päivän kaltaista. Tasainen mieli, tasaista arkea. Pieniä arkisia iloja.


Aamulla Ville sai jäädä nukkumaan ja minä nousin lasten kanssa. Korvia oikein vihloo kun Ville esittää nukkumistoiveen väsymykseen vedoten - jumalauta, imetän x määrän per joka yö ja herään "aamuisin" neljältä sirkeäsilmäisen vauvan kanssa, joten kovin kovaa empatiaa en osaa muiden kuin omaani väsymystä kohtaan tuntea. Välillä tuntuu, että koko tämä pikkulapsiaika on yhtä mittelöintiä siitä, kummalla vanhemmalla on rankempaa ja kummanko ne pikku mussukat on ajaneet ahtaammalle. En vaihtaisi tätä aikaa mihinkään, oikeasti, mutta pidätän itselleni oikeuden valittaa. ;-)


Aamuhommien jälkeen lähdettiin puisto-kauppa- ja kirjastorundille. N rrrrrakastaa puistoja ja intti koko parin kilometrin kävelyn miten "käiä (kävellä), puikku (puistoon)", uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ja kun "puikku" vihdoin siinti edessämme kuin virkistävä keidas aavikolla ei tyttöä pidätellyt enää mikään, vaan ihmeen ketteränä toppavaatteissaan hän sinkosi rattaista ja lähti pinkomaan kohti ah!, puikkua, itsekseen onnesta hihkuen.


Kotona tein kiireellä ruokaa ja sain kriitikoltani arvion "naaam!" sekä pyynnön ottaa lisää. Wuhhuu, nyt taas jaksaa seuraavat kymmenen nyrpistelyä ja ruokalakkoa... Lapset sattuivat kerrankin nukkumaan yhtaikaa päikkärit ja minä satuin kerrankin ottamaan oikein rennosti; istuin vain nojatuolissa ja join kahvia, katsoin telkkaria ja annoin ajatusten tulla ja mennä.


Naken herättyä kyyläsimme ikkunasta kun huoltomies vaihtoi pihalla lamppua. "Meees! Lamppu! No!", Nakke kommentoi tilannetta topakkana. Syötiin välipalaa ja vauva söi tissiä ja kelli matolla (hän on oikeasti niin tyytyväinen vauva että viihtyy yksin lattialla k e l l i e n, niin mahtavaa!) ja vastaanotti kevyttä perheväkivaltaa eli innokkaan siskonsa hellyydenosoituksia...


Lähdettiin bussilla kauppaan. Vauva nukkui ja Naken kanssa höpöteltiin niitä näitä hyvissä tunnelmissa. Ei siis ihanaa julkisten tilojen uhmadraamaa tällä kertaa! Hilasin meidät vahingossa väärään bussiin ja jouduttiin kävelemään pari kilometriä, mutta eipä se haitannut. Kaupassa N avuliaana muistutteli mulle mitä pitää ostaa - Omppu! Pava! (banaani) Nakki! (ei ostettu) Makka! (makkara - ei sitäkään) Maia! (maito - sitä aina) Kalkki! (ei nyt karkkia) - ja vauva nukkui, nukkui vaan.


Jonossa vartija tuli kurkkimaan vaunuihimme. Mietin jo epäluuloisena että vaikutankohan röyhkeältä myymälävarkaalta jonka rattaat on lasten sijaan salakavalasti tungettu täyteen ruokaa voi hyvänen aika mikä minussa saa luulemaan niin (!!), kun vartija ystävällisesti kertoikin että on kiva katsoa muiden lapsia, kun hänellä on itsellään kahdeksan-viikkoinen tyttö kotona. Oli kiva jutella, kielsin itseäni ajattelemasta itseäni tyhmänä (koska en todellakaan ole tyhmä) ja siinä kaksi ihmistä aidosti kohtasi toisensa lapsista jutellen. Ei mitän maailman cooleinta smalltalkia vaan aitoa, lämmintä jutustelua josta jäi hyvä mieli.


Paluumatkalla bussissa joku ystävällinen nainen alkoi jutella Nakelle, mikä luultavasti pelasti matkan uhmaraivareilta. Sain hengähtää helpotuksesta kun matka meni kivasti ja kovasti kehuinkin reipasta tyttöäni ja palkitsin hänet puistoreissulla, vaikka kassi painoikin kuin olisi ollut kivillä täytetty ja nälkäkin vähän vaivasi. Naken iloa ja energisyyttä oli kuitenkin kiva seurata ja tietysti pääsinhän kotona helpommalla kun neiti Minulla Sitä Energiaa Piisaa sai purkaa enimmät energiat pellolle.


Kotona purettiin ostokset samalla tyylillä kuin tyhjennämme tiskikoneen: Nakke ojentaa minulle tavaran kerralla, sanoo sen nimen, minä toistan nimen ja laitan paikalleen. Hidasta, mutra niin mieluisaa hänelle olla äitille apuna (sydän!). Syötiin ja Naken istuessa potalla Pikku Kakkosen lumoamana sain imuroitua ja luututtua alakerran. Iltaan ei sitten enää ihmeitä mahtunutkaan: Vauva kelli jälleen matolla ja väläytteli maailman suloisimpia pikku hymyjään, Naken kanssa riehuttiin ja pelattiin futista (-> hän keikahti sohvalla ja iski silmäkulmansa käsinojaan. Oi parkua!), kylvetin molemmat tytöt, annoin iltapalat. Luettiin Naken kansa kirjaa ja hän meni nukkumaan, ja sitten nukutin vauvan syliin ja tuossa hän nyt on sohvannurkassa nukkunut, mitä nyt kerran herännyt syömään.


Well hello there, oma aika. Kahvakuulatreeni ja suihku. Viime viikolla aloittamani Sinkkuelämää -leffa loppuun. Nuudeleita ja marjarahkaa. Hiljainen koti, rauhallinen mieli. Juuri nyt kaikki hyvin.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kaiken kauheudesta

Elämää perheenä on ihanaa ja välillä taas aivan kamalaa. Ne hetket kun kaikki neljä ovat yhtaikaa hyvällä mielellä - wow! Kaikki se rakkaus, hillitön ylpeys omista lapsista, ihmetys että meidänkö nuo on. Niin ppaljon naurua, iloa, jotka luontevasti tuntuvat kuuluvan lapsiin. Samalla jotenkin jatkuvasti väijymä väsymys, joka on fyysistä mutta uhkaa keikahtaa henkiseksi. Miten ahtaalla sitä onkaan, äiti etenkin,  jatkuvasti perheensä "palveluksessa". Miten usein laittaakaan omat toiveet ja tarpeet sivuun että toisilla olisi hyvä. Tottakai, niinhän perhe toimii, mutta on se tällaiselle perusitsekkäälle peruspulliaiselle vaan rankkaa. 

Ja sitten taas usein sitä "uhraa" itsensä edes miettimättä - huomaa että on kuitenkin kasvanut melkoisen matkan äitinä. Vaimona mennyt ehkä taaksepäin - kun antaa niin paljon lapsillle on vaikea nyhtää itsestä vielä miehelle. Samalla sitä janoaa aivan tolkuttomasti ihailua, kehua, kiitosta, ihastusta, rakastuneen miehen hullaannusta siitä että on saanut tällaisen vaimon - tällaisen vaimon joka on nukkavieru, usein väsynyt, moitiskeleva, itsesäälivä, nuhruinen!?! 

Itsetuntoni on pohjalukemissa, tuntuu että puhun niin typeriä juttuja että kuulijat pyörtyvät sisäisesti silkasta pitkästymisestä. Eilen kuitenkin ajattelin: jutut voivat olla typeriä, en osaa sanoa niin kuin haluaisin, mutta minä niiden juttujen alla en ole typerä. Tässä vain on niin paljon kaikkea.

Sain aamulla nukkua. Nyt kuuntelen vauvan väsymyskitinää ja soittorasian pimputusta, Ville on Naken kanssa puistossa. Haluaisin uuden pään, uudet jutut, nätimmät hiukset, säteilevät silmät, intomielen joka tulee ja ottaa ja tekee arjesta pikkuisen juhlaa.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Kiva viikonloppu

Onpas ollut rento ja mukava viikonloppu. Tai no tänäänhän taitaa olla maanantai, mutta koska Villellä on ollut vielä tänäänkin vapaata niin menköön viikonlopun piikkiin tämäkin päivä. Sain nukkua sekä tänään että lauantaina mikä jo lähtökohtaisesti takaa päivälle hyvät vibat. Viimeksi mun nukkumisvuoro oli - helvetti vieköön - heinäkuussa! Olen liian tottunut aikaisiin herätyksiin ja tunnen liikaa sympatiaa nähdessäni miten kamalan tahmeita aamut Villelle on, mutta nyt oikein kovetin itseni että en kyllä varmasti nouse, jumankauta!, enkä noussut. Suloista oli nukkua ja kaikkein suloisinta oli lauantaina hyviltä unilta heränneenä hipsutella tyhjään alakertaan aamukahville. Tuo on aivan mun nuupahtaneen kotiäidin fantasiaosaston villeimmästä päästä ja nyt sen todeksi koin.


Tein eilen puistossa 4 x 20 kyykkyä ja olen tänään kävellyt niin sanotusti köntsät housussa. Tai siis kuin köntsät housussa tietenkin. En muista milloin olisi olleet näin kipeät lihakset. Olen alkanut pitämään iänikuisista puistoiluistamme keksittyäni itsellenikin ohjelmaa niihin. Sen sijaan että palelisin hiekkalaatikon reunalla jauhamassa paskaa kaksi-vuotiaan kanssa ("joo-o, siellä on koira. Joo-o, koira sanoo hau. Joo-o, koira on lenkillä. Joo-, täti kävelee koiran kanssa." Jne jne, kuin rikkinäinen äänilevy Jaarinjaarinlandian levykokoelmasta.) jumppaan tai venyttelen. Nakkekin on oppinut "umppaamaan" ja matkii minua huitoen aitaa vasten sekapäisen näköisenä kovaäänisesti läähättäen, eli miltä ilmeisesti näytän pystypunnerruksia tehdessäni.


Lauantaina oli myöhäännukkumisen lisäksi muutakin luksusta, kun kävin vauvan kanssa kahdestaan ystäväni luona. Herkuteltiin ja juoruttiin ja niillä eväillä jaksaa taas (hetken, ollakseni realistinen) tätä arkea. Kotiuduttuani lähdettiin porukalla autolla vähän kauemmas puistoon ja huolestuin kovasti kun sinne tuli pikkupoika yksin ilman ulkovaatteita. Varmaan puoli tuntia jututin häntä ja olin jo soittamassa hätänumeroon, kun hän sitten lähtikin yhtaikaa kanssamme ja ainakin sanoi menevänsä kotiin. Sydämestäni toivon hänelle hyvää kotia mihin mennä, missä olla.


Lauantai-iltana pelattiin vielä sanapeliä ja katsottiin American Horror Storya muksujen mentyä nukkumaan. Ah olen innoissani tuosta sarjasta! Tänään aloitettiin kakkoskauden parissa ja en ole ekan jakson jälkeen vakuuttunut: Rehellinen kauhu ja verenvuodattaminen ei haittaa (tv:ssä siis), mutta kaikki alistaminen on ihan no-no, ja sitähän tuolla mielisairaalamiljöössä piisaa.


Sunnuntaina ulkoistettiin päivällinen kulinaristisesti Hesburgerille. Herkuttelun päälle tehtiin puoli tuntia ikkunaostoksia, joiden aikana Nakke kirmaili kuin päätön kana aivan hyperinnokkaana. Energiaa riitti vielä Naurusaareen, joka on Flamingossa sijaitseva lasten sisäleikkipuisto. Vauva tyytyi hengailemaan maitobaarissa ja keräämään ihastuneita katseita. Illalla kotona hän kääntyi ensimmäistä kertaa vatsalta selälleen! Sen jälkeen ei ollakaan kääntymisiä nähty, mutta akselinsa ympäri hän potkuttelee nopeasti, harvoin on siinä mihin hänet laitan. Ihana pieni vauvani joka kasvaa, kasvaa vaan, vaikka niin usein joutuu vauhdikkaan isosiskonsa varjoon.


Tänään oli ihanan rento ilta täällä kotona! Ei mitään uhmadraamaa eikä hermojenkiristelyä, vaan tyytyväisenä Villen sylissä nukkuva vauva sekä Nakke, joka halaili ja pussaili äitiä ja kiipeili kikattaen päälläni kun yritin venyttää kipeitä reisiäni jumppamaton päällä. Mulla on luonteenomainen tapa suorittaa arkeanikin ja tiettyyn pisteeseen asti saan kiksit siitä kun "hommat skulaa" (kirjoitinko juuri samaan lauseeseen kiksit ja hommien skulaaminen...), mutta välillä uhkaa mennä överiksi ja siihen tällaiset löysät päivät on mitä parhainta lääkettä.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Iltahöpinät

Ihan pari ajatusta vain tässä päivän päälle. Päivän, joka on ollut rento ja onnellinen. Olen osannut olla rauhallinen ja hetkessä, luottavaisella mielellä. Mikä on mahtavaa parin stressiajatusten kiusaaman päivän jälkeen.

Tänään olen ollut erityisen kiitollinen lapsuudenystävästäni, jonka kanssa olemme toistemme lasten kummeja. Mietin pitkään, pyydänkö häntä kummiksi, koska ajattelin että olisi jotenkin hölmöä olla meidän molempien kummeina lapsillemme - tuleehan ystävyytemme kestämään ilman molemminpuolista kummisidettäkin ja näin ollen tuleehan hän olemaan lastenikin elämässä. Tänään yhtäkkiä tunsin kuitenkin äärettömän syvää kiitollisuutta kummivalintaani ja aivan koko ystävyyttämme kohtaan. Ystäväni on rohkea, lämminsydäminen, ihanan tasapainoinen ja tervejärkinen ihminen jonka seurassa on helppo olla. Ja se miten hän puhuu lämmöllä lapsistani ja kuuntelee juttujani heistä tietysti hellii äidinsydäntäni. Terkkuja vaan jos luet tämän, M!

Olen onnistunut olemaan koko viikon tosi rauhallinen Naken raivareiden aikana. Oma rauhallisuuteni tuntuu itsestänikin hyvältä ja turvalliselta ja huomaan, miten Nakkekaan ei jaksa uhmata niin kauan tullessaan kohdatuksi vakavasti mutta lempeästi. Ollaan käyty joka ilta lähikaupungissa viemässä facebook-kirpputori -myyntejäni ostajille ja käyty samalla reissulla puistossa, ja taitaa tehdä meille molemmille hyvää olla ihan kahdestaan. 

Vauva, jonka etunimi voisi olla Tyyneys ja toinen Rauhallisuus (ja sukunimi Tyytyväisyys), on ollut parina päivänä itkuinen. Itseasiassa tuntuu, että hän on itkenyt enemmän kuin tähänastisen elämänsä aikana yhteensä. Viime yönäkin heräsi 04.30 alkaen tunnin välein parkumaan. Ärsyttävää ja  säälittävää - kyyneleitäkin pienellä raukalla.

En enää inhoa meidän kissoja! Se omituinen raskaudesta alkanut syvä inho hävisi yhtä yllättäen kuin tulikin ja olen taas - tai pitkästä aikaa - istuskellut iltojani kissan kehrätessä vieressä. 

Telkkarissa puhutaan myrskystä - pitää käydä ottamassa rattaat sisälle ja sitten ei muuta kuin vällyjen väliin Villen (ja vauvan, jottei totuus unohtuisi)  viereen.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Syksyinen maanantai

Olen hullun rakastunut vauvaani. Hän on niin ihana, sileäihoinen, rauhallinen, iloinen, söpö söpö söpö! Tahtoisin halata hänet ruttuun, nuuhkutan vauvantuoksua itseeni, pussaan pyöreät posket lommoille. Kirjoitin ensin ajatuksissani mustelmille. :-D


Lähden huomenna tyttöjen kanssa vanhemmilleni, Ville tulee loppuviikosta perässä. Nukkumahommat mietityttävät, saanko Naken iltaisin nukahtamaan yksin, osataanko nukkua kaikki samassa huoneessa. Muuten on ihanaa päästä maalle, rauha ja hiljaisuus, Nakelle tilaa juosta ja touhuta ja tehdä luontoretkiä.


Olen nähnyt nyt paljon ystäviäni. Viime viikolla karistin peräti kahdesti kodin pölyt yltäni ja näin ihania naisia kaupungilla hyvän ruoan merkeissä. Eilen Villen täti kävi meillä ja tänään olin ennen Villen töihin menoa ystäväni luona lähikunnassa. Hyvä pitää itseni liikkeessä, ympäröidä naurulla ja puheella ja ystävällisillä naamatauluilla, ettei syksy pääse iskemään kynsiään.


Varattiin Villen kanssa matka Barcelonaan vuoden päähän. Nyt, kun olen niin kiinni vauvassa ja pienet hölkkälenkkini ovat ainoat eroaikamme, tuntuu hullulta että vuoden kuluttua olisin kypsä olemaan erossa hänestä aivan toisessa maassa. Nyt koko ajatus kauhistuttaa, pistää rutistamaan ja oikein imppaamaan ihanaa vauvantuoksua, minun vauvani.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

raivosta iloon ja takaisin

Olen kuluneen viikon aikana huutanut Nakelle enemmän kuin hänen pienen elämänsä aikana yhteensä. Se että aikuinen huutaa pienelle lapselle on jotain niin rumaa, mutta tilanteita jossa hermoni vain pettävät tupsahtelee kuin sieniä sateella (ihanan tuore sanonta!). Pyydän kyllä aina heti anteeksi. Enkä nimittele, se luettakoon ansiokseni. Huudan vain jotain sen suuntaista kuin MÄ EN JAKSA TÄTÄ HUUTOA ENÄÄ YHTÄÄN!!!! tai muuta yhtä kypsää. Ja huokaisen hyvin syvään ja pyydän anteeksi.


Vanhemmuudessa sitä kyllä menee päivittäin koko tunneskaalan laidasta laitaan. Miten voikaan omaa lastaan vihata - hetkellinen, kirkas vihan liekki! Miten voikaan omaa lastaan rakasta - ei-niin-hetkellinen, pakahduttava ylpeyden, onnen ja kiitollisuuden tunne, syvä ihmetys, mistä meille tällainen aarre..! Ja kaikki tunteet vihan ja rakkauden välillä - esimerkiksi, miten hauskaa seuraa oma lapsi voikaan olla. Päivissä on niin paljon iloa, riemua, naurua, elämä on vahvasti tässä ja nyt.


Tänään käytin aamulla Naken lastenklinikalla. Taas tutut autoonpakkautumiset, helvetinmoinen aamuruuhka Mannerheimintiellä. Manailin ruuhkaa johon Nakke totesi iloisesti - "Ei, topliva!" (ei, sopiva!). Hahaha. Lastenklinikan onneton pikkuparkkis oli tietysti täynnä, samoin lähikadut. Jouduin jättämään auton yli puolen kilometrin päähän ja harppomaan rankkasateessa vauva repussa ja Nakke kainalossa kohti sairaalaa niin nopeasti kuin jaksoin. "Aia, minnaan!" (äiti, mennään!), Nakke kannusti ja potki vatsaani innoissaan. Pääsimme samantien sisään, olimmehan myöhässä. Mikäs sun pikkusiskon nimi on, lääkäri jututti Nakkea. "Kumppa", tämä vastasi samanaikaisest vakavana ja huolettomana ja purin tas poskiani. Kumpparipa hyvinkin.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Kädet täynnä

Taas kävi niin kuin lasten kanssa yleensäkin: kun ääneen kehuu jotain niin sepäs muuttuukin. Tällä kertaa nukkumishommat, jotka - kuten olen viime aikoina tuntunut sanoneen aivan jokaiselle tapaamallemme ihmiselle neuvolan terkkarista naapuriin - ovat oikea arkemme voimavara. Nakke menee nätisti ilman itkujoa unilleen seitsemän, puoli kahdeksan aikoihin ja nukkuu heräämättä kellon ympäri. Kuopuksen iltaiset itkut ovat vähentyneet huomattavasti ja ensimmäinen unipätkää on pidentynyt viiteen tuntiin.

Joten eiköhän ole aika ottaa flunssat kehiin ja tehdä öistä levottomia ja itkuisia! Nakkehan aloitti syksyn räkäkauden torstaina ja eipä tarvittu kauaa nuhaisia pusuja kun viime yönä kuopuksemme pikkuisemme heräsi jo ennen klo 23 itkemään vimmatusti. Nakkekin heräsi siihen ja niin oli kotimme yhtä itkua, huutoa ja tukkoisen vauvan röhkimistä ja epätoivoisia yrityksiä imeä rintaa. Loppuyö meni vähän paremmin, kunnes Nakke aamulla heräsi jo kuudelta. Hain hänet viereen ja nukuttiin - ah! - kahdeksaan. Herääminen jatkoi yöstä tutulla linjalla vauvan pärähtäessä itkuun ja Naken herätessä vauvan itkuun ja alkaessa myös itkeä. Minä makasin ulvovien tyttöjeni välissä jäykkänä kuin lankku enkä saanut edes käännettyä päätä, kun olin nukkunut niin pitkään samassa asennossa.

Siskoni kyselevät välillä huolehtivaisesti, miten jaksan pienten tyttöjeni kanssa. Sanon aina että hyvin, vaikka onhan tässä hommaa. Mikään asia ei mene kuin itsestään vaan kaikkeen tuntuu liittyvän huutoa, sotkua, kantamista, eritteitä, nostamista, sellaista fyysistä hoitotyötä kuin sairaalan vuodeosastolla alimiehityksellä ikään. Esimerkiksi tämän viikoinen maanantai, jolloin kävimme tyttöjen kanssa työpaikallani:
 
Välipalan, pottailujen, vaipanvaihtojen, ulkovaatteiden pukemisen ym. ym. ym. jälkeen pakkasin meidät autoon. Vettä satoi. Ensimmäinen pysähdys kaupan pihassa; ajattelin että viemme viemisiksi pullaa. Vauva oli tehnyt jättiluokan kakat - ei kun vaipanvaihto takapenkillä. Sitten vauva reppuun ja Nakke kainaloon, pikajuoksua sateen läpi kauppaan. Olin kyllä jo aika märkä vaipanvaihto-operaation ansiosta.  Porhalsimme hedelmäosaston läpi, joku mies nappasi hihasta kiinni ja pyysi apua hedelmävaa'an käyttöön (!!). Autoin ja hän toivotti voimia äitinä. Niitä tarvitsinkin, kun vauva öhkäsi repussa, Nakke hupatti kainalossa "pulla pulla pulla pulla" ja olimme myöhässä aikataulustamme, vaikka olin jo myöhäistänyt tuloaikaamme tunnilla. Ei kun äkkiä kassan kautta autoon, samat istuimiin änkeämiset, sama sateesta märkä selkäni. Ja vartin päästä sama päinvastoin. Työpaikallani Nakke istui kaikki tuolit läpi ja vauvaa imettäessäni tyhjensi lehtikorin, kiipesi sinne sisään JA jäi jumiin ("tumi, tumi, yäää!"). Keitin itse itselleni kahvit ja tarjosin paikalle saapuneelle puhetulkillekin kuin emäntä ikään. Siivosin muruja, vaihdoin kuulumisia ja varjelin Nakkea lentämästä satulatuolista. Ja puolentoista tunnin päästä samat autoänkäämiset. Puuuh. Kun samaan päivään vielä kuului Sealife-reissu, kaupassa käynti ja Hesburger-herkuttelu, voin kertoa että yöllä uni maistui. Tai olisi maistunut, tarkoitan tietenkin.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Show must go on

Nakke-tyttöseni on varsinainen show-nainen. Mietin noin taas eilen, kun hän raahasi kerhoreppuaan suurieleisesti ähisten ja puhisten ja huokaillen kerhon portaille, jossa reput säilytetään. Hänellä tuntuu usein olevan "pilkettä silmäkulmassa" ja asiat tehdään isosti ja suurella intensiteetillä, tiesi hän jonkun katsovan toimiaan tai ei.

Kuopukseni-pikkuiseni on jo nyt vauvana erilainen. Hän on itse tyyneys! Veitikka häneltäkin silmäkulmasta löytyy ja hän hymyilee paljon ja usein, mutta perusolemuksessa on jotain perustavanlaatuista vakautta ja tyyneyttä. Tunnen nyt miten hän todella on se sama vauva kuin jo mahassani, potkien rauhalliseen tahtiin yhtä ja samaa kohtaa ja nukkuen pitkiäkin aikoja.

Nakke tuli eilen kipeäksi. Räkä lentää ja huutoitku raikaa  ja aiemmin kahden sekunnin mittainen pinna on lyhentynyt puolella. Olin eilen niiiiiin onnellinen päästessäni vauvan kanssa kahdestaan Jumboon - tätä kotiäidin villiä elämää! Kotiin tultua päästin Villen äkkiä saunaan, purin kassit, valmistelin iltapalan (saunailtoina meillä ollaan erityisen terveellisiä: nakkeja ja ranuja!), syötin vauvan, kuuntelin nonstop-huutoulinaa. Villen tultua vuoron vaihto - aah puolen tunnin rentoutusta saunassa, lempeät löylyt, olut joka aina kihahtaa päähän, hiusnaamio, kukaan ei  huuda. 

Loppuun vielä yksi äitiyden ylpeys: Nakke on oppinut pierun merkityksen. En voi sille mitään että repeän joka kerta kun hän sanoo topakasti "PHIE-U!" ja päästää prutkauksen huuliltaan. En kyllä ole kummoinen kasvattaja, pokkani on onneton. Mutta kuulisittepa! Phie-u!


maanantai 7. syyskuuta 2015

Äidin oppivuodet

Mietin pääni puhki, minkä verran haluan Nakke-tytöstäni ja hänen kehityksestään kertoa. Huomaan itsestäni, että puhumisen halu on valtava, mutta samalla tehtäväni on suojella tuota pikkuista ihmistä,eikä tunnu kovin reilulta ruotia hänen asioitaan. Kaksi-vuotiaaseen on jo kirjoitettu paljon siitä, millaiseksi naiseksi hän on tuleva kasvaa. Minun Nakkeni on herttainen, touhukas, hellyydenkipeä, itsepäinen, nopeasti syttyvä, iloinen. Hän oppii jatkuvasti uusia sanoja - dsiihen iloon ja ylpeyteen yhdistyy suru, kun sanojen kautta ymmärrän paremmin hänen maailmaansa, miten ja mitä hän ajattelee, mitä hän ymmärtää ja mitä ei. Hän on erilainen kuin useat muut kaksi-vuotiaat, ja sitten kuitenkin ihan samanlainen, hän rakastaa perhettään, tykkää eläimistä ja nukkeleikeistä, rakastaa kun hänelle luetaan, osoittaa mieltään, sirkuttaa iloisena, matkii ja jäljittelee kun tanssin, jumppaan, puhallan ruokaa viileämmäksi. Hän on sellainen kuin hänen kuuluu olla ja minun läksyni on oppia se - ei ole mitään syytä olla pahoillaan, on niin monta syytä olla onnellinen, ylpeä, ihastunut.


Ja minä olen, vaikka juuri nyt taidankin olla enimmäkseen väsynyt.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Läheisyys

En ole mikään vauvavuoden fani. Vauvan hoitaminen ei ole minusta kovin palkitsevaa - vauvat ovat impulsiivisia, vaativia, avuttomia ja, noh, tylsiä. Imetyshormonit pistävät kuupan sekaisin, sitä itkeä tirauttaa milloin mistäkin mielenliikutuksesta. Sitä on niin kiinni toisessa ihmisessä että ei oikein uskalla edes ajatella koko asiaa tai alkaa ahdistaa.


Mutta ainakin yhtä asiaa vauvavuodessa ja jatkuvasti kasvavassa vauvassani tulen ikävöimään: Sitä kun imetän häntä yöllä. Pienet kipristelevät varpaat reisiäni vasten, mahat vastakkain, pikku-maha ja iso-maha, lämpö välillämme, se on jotenkin rajatonta, me toisissamme ilman rajaa. Se miten hän nukahtaa kylkeeni, luottavainen tuhina, lämmin pikkuinen, niin onnellisen luottavainen. Siihen hetkeen kietoutuu ehdoton varmuus siitä, että kun hän vain on siinä hänelle ei ikinä käy mitään pahaa.


Nukkumaan mennessä oikeasti odotan noita hetkiä ja tiedän, että aamulla taika on poissa, koko ihana hömelö kiireetön yhteinen läheisyys.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Zen

Siskoni oli meillä yötä pari päivää sitten ja pääsi todistamaan ihastuttavaa iltahetkeämme, jossa molemmat lapset ulvoivat kuin viimeistä päivää, Nakke omassa sängyssään ja vauva milloin kenenkin sylissä. Siinä sitä sitten ravattiin ala- ja yläkerran väliä kuin pillastuneet kilpahevoset ja mietittiin miksi ikinä tulikaan ajateltua, että lasten saannissa olisi mitään hyvää. Vitsailin, että vauvan vauvakirjassa kun on täydennettävä kohta tyyliin "Nukkumaan mennessäsi sinulle sanotaan-" jatkaisin "shut the fuck up". Raah raah raah. Ei meillä siis oikeasti niin sanota vauvoille eikä muillekaan, paitsi ehkä välillä mielessäni kun väsyneen pikkuihmisen kiukkuinen huuto vain jatkuu, jatkuu, jatkuu, ja itse haluaisi tehdä jotain sellaista kuin vaikka käydä pissalla tai syödä jotain. Siskoni totesi pikku vitsiini, että virkistävää kuulla minun sanovan noin, Naken vauva-aikaan olin kuulemma niin rasittavan zen.

Olen nyt miettinyt tuota kovasti. Naken vauva-aika + minä = zen? Muistan jumalattoman turhautuneisuuden, sen miten vihasin olla kotona kuin mikäkin hattuhyllylle tumpattu hyödytön pikkuvaimo. En todellakaan ollut tyytyväinen parisuhteeseemme vaan päinvastoin kadehdin Villen vapautta, sitä että hän sai edelleen olla hän eikä 24/7 kimppakivaa vauvan kanssa.  Olin jatkuvasti jollain tapaa huolissani, Nakke-vauva jatkuvasti mielessä. Mietin kiintymyssuhdetta, Naken kehitystä, raha-asioita, sitä miten helvetin tylsää voi kotona olla, kaikkea sellaista. Rakastin Nakkea tietysti valtavasti, mutta kesti varmaan lähemmäs vuoden ennen kuin aloin oikeasti ja aidosti tuntea, että myös minä olen hänelle korvaamaton. 

Joten zen... Hmmm. Ehkä sitä ei hirveästi tule valitettua omista lapsistaan ja lapsiin liittyvistä tilanteista ainakaan lapsettomille ihmisille. En tarkoita tehdä tähän mitään lapselliset - lapsettomat vastakkainasettelua, mutta ainakaan itse en olisi ennen Nakkea ja vauvaa ymmärtänyt esimerkiksi, että miten välillä lastaan vain suorastaan vihaa niin että hetkellisenä leimahduksena sitä ymmärtää varsin hyvin väsyneitä vanhempia joiden hirveistä teoista joutuu lehdistä lukemaan. En  ennen Nakkea todellakaan olisi ymmärtänyt vaan pikemminkin ollut veivaamassa lastensuojeluilmoitusta, vaikka nyt voisin väittää että samalla tavalla tuntee varmasti suurin osa vanhemmista joskus. Ja että se hetkellinen ylimitoitettu viha sitä kaikkein rakkainta ihmistään kohtaan juuri auttaa palauttamaan tilanteet mittasuhteisiinsa: kaksi-vuotiaani tuossa vain rääkyy keskellä jalkakäytävää vaikka meillä on kiire, kyllä hän joskus lopettaa, ei tässä jäniksen selässä olla, nyt mutsi happea. Vauva siinä vain karjuu vatsakipujaan, oma pieni vauva viimeinen vauvasi, ei hän pahalla, äääntähän se vain. Ihan varmasti pääset joskus vielä vessaan. Ja vähän siinä hengiteltyään ymmärtää miten lopulta kyseessä on vain oman tahdon kokema kolaus, se miten asiat eivät menneetkään niin kuin minä olisin tahtonut.
 
Tai entä huoli, jumalaton huoli omasta lapsesta. Näen tilanteita mielessäni kuin katsoisin elokuvaa, minun käteni puristamasssa rattia ja miettimässä milloin tunsin vauvan liikkeet viimeksi, naistenklinikan pihaan sakkopaikalle, kokenut kätilökään ei löydä vauvan sydämen sykettä. Minä puolitoista-vuotiaani kanssa  neurologilla, minä keittiön pöydän ääressä lukemassa lääkärin epikriisiä jossa hän epäilee Fanconin anemiaa; minä viemässä pikkuiseni uimaan niin kuin ei mitään vaikka koko kroppa on hälytystilassa, hyvä Jumala miten tuollaisista uutisista selvitään. Minä itkemässä yöllä tyynyyn niin ettei kukaan heräisi. Minä synnyttämässä täydellisen vauvan ja itkemässä niin - miten hän on osannut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi mahassani vaikka olen tuskin muistanut koko raskautta koko rankan kevään aikana, ja silloin kun olen muistanut olen valittanut ja miettinyt tämäkin vaiva kaiken muun päälle. Ja siinä niin täydellinen kaunis suurisilmäinen kuopukseni katsomassa minua vakavana, tyyntyen lähelläni kun ei poloisella muutakaan vaihtoehtoa ole. Minä nauramassa ja itkemässä ja halaamassa juuri kohdusta tullutta vauvaa, valmista, ihmettä, minä lupaamassa rakastaa sitä.

Ja sitten kerron näistä tilanteista jälkeenpäin, nauran ehkä, olen vakava ja asiallinen, olen tyyni ja varmastikin zen. Tietysti se on luonnettani myöskin, tietynlainen rauhallisuus ja hyväksyntä, mutta ennen kaikkea se on tunnetta että kaikki hajoaa jos äidillä ei pysy pakka kädessä. Välillä kaiken peruuttamattomuus iskee kuin märkä pyyhe vasten kasvoja ja on pakko vetäää syvään henkeä että kestää kaiken: loppuelämän vastuu kahdesta pienestä ihmisestä, miten osaan antaa heille hyvät eväätä tähän elämään, miten kestän jos heitä kiusataan koulussa, miten kestän jos heille sattuu jotain, miten muistan olla minä ja samalla äiti heille (ja nyt vauvavuotena: mitäs muuta minä olinkaan kuin äiti)? Syvään henkeä ja sitten oikein zenisti: kaikki kyllä selviää, kaikki menee hyvin, nyt on vain tämä hetki.

perjantai 28. elokuuta 2015

Eilen...

... Sain jäädä sänkyyn loikoilemaan, kun Ville nousi Naken kanssa aamutoimille. Alhaalta kuului ei.ei.ei.ei.ei.EI.


...Join aamukahvin nro kaksi etupihalla auringossa Naken levittäytyessä leluineen pihatielle ja kysellessä pojasta. Pihassamme oli edellisenä päivänä kaksi naapurinpoikaa Naken kaverina leikkimässä ja mun äidinsydän oli sulaa! Pojat tulivat vielä sisällekin käymään ja juteltiin pitkä tovi toisen pojan äidin kanssa piha-aitojen ylitse. Ihanaa lähiömeininkiä!


... Puhuin äitin kanssa puhelimessa ja vakuutin taas, miten Naken kasvun ongelmat todella johtuvat kehityshäiriöstä eivätkä ole normaalia pienikokoisuutta/ -kasvuisuutta. Nakkekin halusi puhua mummolle ja sanoi "mumma" ja lähetteli lentosuukkoja.


... Sain ahdettua meidät autoon aikataulussa ja saatettiin alkaa matkamme kohti Lastenlinnaa. Matkalla otettiin Villen täti kyytiin apukäsiksi.


... Tein täydellisen taskuun parkkeerauksen tilanteessa jossa vauva rääkyi maailmanlopun itkua aivan tukehtumaisillaan, Nakke matki vauvaa ÄÄÄÄÄÄÄ ja muistutteli matkimisensa lomassa antamaan vauvalle tutin, ja roska-auto hivuttautui lähemmäs ja lähemmäs haluten kapealla kadulla ohi.


... Katsoin kun neurologi testasi lastani, jolta oli jäänyt väliin niin päiväunet kuin välipala. Siihen nähden meni hiton hyvin! Neurologi kertoi, että Naken pään pieni kasvu tulee todennäköisesti koko hänen elämänsä näkymään erilaisina kehityksen viivästyminä, mutta mitään kehityksen taantumiseen liittyvää ei ole näköpiirissä. Aivojen magneettikuva on normaali. Uutiset olivat hyviä mutta minua itketti, ja hetken ajattelin purskahtavani itkuun siinä kesken vastaanottoa. En purskahtanut, enkä myöhemminkään, mutta mietin sadatta kertaa miten henkisesti raskaita nuo Lastenlinna-käynnit ovat. Pitää yllä toivo ja positiivisuus, varautua huonoihin uutisiin. Pitää langat käsissä.


... Ajoin kauppakeskus Kaareen, jossa tapasimme sattumalta Villen toisen tädin. Viime tapaamisesta on n. seitsemän vuotta. Tarjosin koko porukalle kahvit ja vaikka kotiäidin lompakkoni itki, kiroili ja lopulta irvisti lohduttomana, niin samalla tunsin taas iloa taloudellisesta riippumattomuudestani. Jaoin Naken kanssa pasteijan ja palan juustokakkua ja hän oli niin suloinen siinä herkutellessaan, jalat pitkälti lattian yllä heiluen, isotätejä vastapäätä luottavaisena katsellen.


... Heitin Villen tädin kotiinsa ja nauroimme, miten reissussammehan meni aivan suorastaan työpäivän verran. Lähdin kotipihasta kello 11.30 ja viideltä oltiin takaisin, takana yli 50 kilometria kaupungin sisäistä ajoa ja yhteensä viisi rattaiden kokoamista/ kasaamista ja lasten pakkaamista rattaisiin/autoon.


... Ehdin olla kotona reilun puoli tuntia kun lähdettiin lasten kanssa hakemassa Ville töistä.


... Naken mentyä nukkumaan hinasin eka kertaa n.11 kuukauteen juoksutrikoot jalkaan ja kävin hölkkäämässä viiden kilsan lenkkini aikaan 35 minuuttia. Ei huonosti! Hurray for aktiivinen arki!


... Oli antoisa, raskas, surullinen, onnellinen...päivä.


p.s. Kyllä, vauva oli mukana. Paria tankkausta lukuunottamatta nukkui koko päivän, tai katsoa tillitti tyytyväisenä kopastaan. Hän on muru!

tiistai 25. elokuuta 2015

Blogiin liittyviä pohdintoja

Mietin perustanko uuden blogin vai jatkan tätä vanhaa erinäisillä muutoksilla. Blogista haluaisin:

- Selkeämmän. Ei miljoonia kategorioita, erilaisia tekstinkäsittelyjä jne
- Mahdollisesti visuaalisemman eli tekstin ohelle kuvia. Haluan kuitenkin säilyttää nykyisen tasoisen nimettömyyden ja etenkään en missään tapauksesssa halua että lapseni ovat tunnistettavissa kuvista
- Uuden bannerin
- Avoimemman tatsin kirjoittamiseen. Tämä on haastavin osuu. Välillä tekisi mieli haukkua koko parisuhde lyttyyn ja puida avoimesti työasioita, mutten halua tehdä sitä, koska blogia lukee tutut ihmiset ja ei olisi reilua minun täällä ryöpyttää ihmisiä/ asioita jotka hekin tuntevat. 

Hmmmm. 

Ehkä alan vähän siivoilla tätä vanhaa.

Bloggausmielekkyyttä hankaloittaa sekin, ettei minulla ole tietokonetta. Saan tietysti vapaasti käyttää tätä Villen, mutta tämä tuntuu vieraalta, näppäimistökin niin herkkä että teen jatkuvasti virheitä. Niin hullulta kuin kuulostaakin niin helpoimmaksi koen kännykällä bloggaamisen, vaikka siinä asetukset menevätkin vinksalleen ja teksti pomppii miten satun.

Mutta - blogin elvytystalkoot alkakoon.

tiistai 18. elokuuta 2015

kesäpäiviä ja uhmatuhmaa

Blogi vähän huilii. Mulla on niin vähän sellaista aikaa kun jompi kumpi tytöistä ei olisi hereillä, että aikaa/ keskittymisrauhaa kirjoittamiselle ei oikein ole. Ollaan myös nautittu kesästä (joka sittenkin tuli, hurraa!) sellaisella intensiteetillä että jaksamistakaan ei oikein iltaisin riennoiltamme kotiutuessa enää ole. Kotiäidin rusketus on hankittu - se kielii miljoonista pitkäpiimäisistä tunneista puistoissa ja lähikaduilla.


Aamulla kun pötköttelin vielä sängyssä Nakke tuli hieromaan pehmolelusiiliään naamaani ja sanoi tuhi tuhi tuhi, niin kuin minä tein yksi päivä hänelle. Eilen tivahdin että missä sun korvat on kun äiti on niin monta kertaa kutsunut pöytään ja sain vastaukseksi yliolkaisen korvien osoittamisen ennen kuin leikit jatkuivat. Toisena päivänä hän puraisi kipeästi kättäni ja kun komensin sain vakavan selityksen, "nääkä". Melkein kaksi-vuotias on ihana! Olen haltioitunut miten hän on aivan oma persoonansa, ei todellakaan mikään minun jatke. Kiva uhmakin alkanut, huippu oli yksi päivä kun hän ulvoi 35 minuuttia liukumäessä eikä suostunut tulemaan ulos. Siinä rääkynässä puistokin tyhjeni, ja linnut jättivät pesänsä; eläimet kaivautuivat syvälle koloihinsa.  

maanantai 10. elokuuta 2015

Päästän irti - pidän kiinni

Aika lentää. Villen seitsemän viikon loma loppuu ylihuomenna vaikka se alkoi eilen. Vauva on kasvanut jo yli kilon ja Nakke, Nakke rakkaani esikoiseni, opettelee puhumaan ja makaa nyt nukutettuna aivojen magneettikuvassa. Hän on ollut reipas, kertoi Ville viestisssään - voin uskoa että on, mutta minun äidin sydämeni itkee miettiesssäni häntä pikkuruista siellä valkoisessa huoneessa reippaana, pienenä, hauraana. 

Kuvauksen vastauksia en vielä mieti, mutta tietysti toivon.

Olemme tapamme mukaan touhunneet vaikka mitä, Fallkullan maatila, retket puistoon ja lähialueille, Luonnontieteellinen museo, Kallahdenniemen uimaranta jossa meri jatkui pitkänä ja matalana ja Nakke kahlaili niin kauan että hampaat löivät loukkua. Sain olla yksin kolme yötä Villen ja Naken käydessä mummoloissa ja vedin syvään happea, hiljaista kotia jonka siivosin lattiasta kattoon - annoin ikävän tulla vasta viimeisenä iltana. Viime viikolla saatiin äiti meille kylään, hän on niin suuri apu ja se miten Nakke hokee mummaa perässä roikkuen on ihanaa. Äitin vierailun myötä saatiin Villen kanssa pikkuisen yhteistä aikaa saunomisen, kirpputorilla myymisen ja mustikkametsän merkeissä. Kirpputorilla kaupaksi ei mennyt mikään ja metsä ei antanut marjojaan, mutta oli ihanaa olla yhdessä hiljaa, yhdessä puhua niitä näitä, tutussa turvallisessa iänikuisessa yhdessä.

Vauva on oppinut syömään tuttia eikä enää asusta tissillä, mutta tykkää edelleen syödä kellon ympäri parin tunnnin välein. En muista montako kertaa yössä herään ja väsymyksestä on tullut lempeä, hömelö kaveri joka saa minut vaikuttamaan dorkalta väärin sanomisineni ja muistikatkoksineni. Vauva on vakava ja rauhallinen, itse tyyneys joka katselee suurilla silmillään pitkin seiniä ja tuntuu miettivän mihin hemmetin perheeseen sitä onkaan joutunut.

Mietin aikaa ja opettelen päästämään irti. Joistakin usein ajattelemistani tapahtumista saattaa olla kymmenen vuotta, ylikin, ja silti ne jollain tapaa vaikuttavat, hiertävät. Tietoisesti nyt opettelen ottamaan niistä kiinni, tarkastelemaan, näkemään miten olin silloin niin erilainen ihminen ettei samaa ole oikein kuin minä, vain, ja että se ja se tilanne on pysyvvästi mennyt, ei sitä kannata enää murehtia - sitten: päästän irti. Opettelen... Välillä omista kuvitelluista tai oikeistakin kaltoinkohteluista saa jonkinlaista energiaa ja kuviteltua itsen pönkitystä, mutta se on nimenomaan kuviteltua... Haporoa, myrkyllistä, kestämätöntä, katkeranvisvaista myrkkyenergiaa... 

Päästän irti...

Toisaalta niin paljon hyviääkin muistoja, joista herranen aika, niistäkin pieni ihmisikä! Varkaus vuonna 2006, minä keskellä kesäyötä Villen pyöräntarakalla puristamassa rystyset valkoisina, Villen vihreä villapaita jonka myöhemmin unohdin Luxemburgiin, tupakatuoksu ja pehmeä humala, ei pelottanut vaikka oli alamäki ja jarruton pyörä... Syksy 2005, oma pikkuinen kotini Kalliossa, ensimmäisiä päiviä uudessa kodissa uudessa kaupungissa; astun kadulle hiukset kiharana ja vapaus ympäröi joka puolelta, joka puolella mahdollisuuksia ja lupauksia voit tehdä mitä vain. Kesä 2013, Turku, olin raskaana viimeisilläni ja siskon luona käymässä; nauroin niin kovaa ja niin luokattoman huonoille jutuille että  olin pissata housuun.

torstai 30. heinäkuuta 2015

#Husband

(Omat vastaukset kursivoituna)

1. Jos tyttöystäväsi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

Jutta ja Supermarjodieetit
Juu eli siis kotimaista realitya, öhm.
2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

Valkosipuli

Sekin käy, mutta kreikkalainen on paras.

3. Mikä on hänen inhokkiruoka?

Paksu pätkä lauantaimakkaraa

Hahahahahahaha, no se olis kyllä inhottavaa.

4. Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

Pizza Americanan ja tuopillisen III-olutta

Ville :D :D Mutta joo, hyvinkin voisin tilata. Hienostunutta,

5. Mikä on hänen kengänkoko?

en tiiä.
Ehkä 39

40 tai 41

6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

Nukkekodin kalusteita ja pikkusia ukkoja sinne nukkekotiin

Tää oli hyvä, hyvinkin voisin!

7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

Mama's kana nuudeleita

Joo!

8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

Suomipoppia

Kyllä.

9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

Romanttisista komedioista ja vähän kauhusta, kunhan ei oo pelottavaa kauhua

Hahhaa! :D Saa olla pelottavaa kauhua kunhan ei oo inhottavalla tavalla pelottavaa.

10. Minkä väriset silmät hänellä on?

vihreet

Totta.

11. Kuka on hänen paras ystävä?

Meitsi.
Ja Miia ja Marjo ja Taru.

Totta. <3


 12. Asia mitä usein teet, josta hän ei pidä?

sotken

No muun muassa kyllä :D

13. Missä hän on syntynyt?

Kuopion sairaalassa

Juu.

14. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?

upean kaksikerroksisen maalaisromanttisen vaaleanpunaisen prinsessakakun, jossa jäätelökakun piirteitä. Alkupalaksi voileipäkakun.

Awwwwwwww!

15. Minkä parissa hän viettää mielellään monia tunteja? 

Vauvan nyt ainakin. Ja whatsappin.

Kyllä.

16. Mitä hän osaa erityisen hyvin?

Hän osaa pitää kotia ja perhettä yllä kuin mikäkin sota-ajan Martta.
Hän on kirjallisesti lahjakas ja osaa myös piirtää.
Ruoanlaitto häneltä on sujunut kuin luonnostaan viimeisten viiden vuoden ajan.

:D Ihanasti sanottu!

17. Mikä on oudointa ruokaa, mistä hän pitää?

Ne nuudelit.

No comments – olen koukussa.

18. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?

Vauvaa, kantoreppua ja vaippoja ainakin nyt.
Muuten noin niinkun yleisemmin ottaen niin varmaankin puhelinta, lompakkoa ja avaimia.

Hehehehe :D

19. Mikä saa hänet ärsyyntymään?

ärsyttäminen

Tää ykssanainen vastaus oli hyvä esimerkki ärsyttämisestä...

20. Entäs piristymään?

kahvi ja huulenheitto ja oma aika itselle

Juu! Huulenheitto :D

21. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?

Sofi Oksasta ja Spermarjoa



Kyllä. Älyä ja tehoa!



22. Millainen hän on vaimona?

Täydellinen

Noh :)

23. Milloin hän tapasi vanhempasi?

lähes heti kun se oli mahdollista.

Niin. :)

24. Mikä on hänen uusin villityksensä?

sisustus, kahvi

Joo.

25. Millainen on hänen kotilook?

I AM NOT YOUR BIRDIE-yöpöksyt ja -paita

Joo :D

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Perhe


Vauva nukkuu sylissäni kapalossa. Tutti tiukasti suussa ja levollisena iltaitkujen jälkeen. Hän on tajuttoman kaunis. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa enemmän näitä päiviä blogiin, näitä päiviä kun olen niin onnellinen ja tunnen vahvasti että tämä on elämäni parasta aikaa. Huoleni Nakkea kohtaan on päivittäistä, mutta samalla olen jotenkin kasvanut siihen kiinni. Joinain kepeinä hetkinä ajattelen, ettei hänellä varmasti mitään kovin vakavaa ole, ja useampina hetkinä ajattelen jotenkin vakaasti, että tämä on nyt meidän elämää, oli mitä oli. Ja kuitenkin päällimmäisenä on täyteläinen runsas arkemme, Naken jatkuva kehittyminen, uudet taidot, hän on niin ihana, niin hauska ja nokkela. Matkii vauvan itkua "ääääää" ja esittelee mustelmiaan ja itikanpuremiaan vakavana silmiin katsoen: "Pipi. Au. Auu." Vauva joka on niin täydellinen ja nukkuu yöt välissämme, on niin tyytyväinen ja suloinen, katselee pohdiskelevan näköisenä. Ville jonka kanssa ollaan hyvä tiimi, nauretaan ja halataan, ollaan opittu toistemme tavat olla ja sitten ollaan vielä opittu kunnioittamaan niitä; se ei tapahtunut ihan vuodessa tai kahdessa. Olen keskeneräinen ja kasvunpaikkoja täynnä, liian ylpeä, liian itsepäinen, monta liian ja liian vähän. Aikaa on; näinkin on hyvä. Tämä onnikin voi jatkua - niin, ihan hyvin voi.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Mummolan matkailijat

Kohta kohta kohta saan Villen ja Naken kotiin. Kolme yötä erossa on pisin tähän astisista. Yhtään pidempään en kestäisi!

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Vauhtiviikko

Huh mikä vauhtiviikko! Ihan hengästyttää miettiä. Monena iltana on tehnyt mieli kirjoitella kuulumisia mutta energiaa mihinkään muuhun kuin sohvalla röhnöttämiseen ei ole päivän päälle ollut. Nytkin voi olla että uni tulee ja vie ennen kuin jutut on ylhäällä mutta jotain ainakin nyt.

Maanantaina toteutui pitkäaikainen fantasiani ja kävin sushilla! Aaaaaah. Nytkin alkoi himottaa kun vain mietin. Pääsin Töölöön asti kyydillä, kun Ville lähti samalla käyttämään Nakkea Lastenklinikalla röntgenissä. Kävelin meille niin valitettavan tutulta Lastenklinikalta kaupungille vauvan nukkua tuhistessa rintarepussa. Sushi-övereiden jälkeen käppäily jatkui Stockalle ja Sokokselle - ostin tyttöjen juhliin servetit, mansikoita ja vähän muita herkkuja  ja parit kauneudenhoitokapineet. Vauva sen kun nukkui repussa ilmeisen tyytyväisenä oloonsa ja minulla oli suorastaan turistimaisen kepeä olo kauniissa kesä-Helsingissä.

Tiistaina Ville lähti jo aamulla kavereidensa kanssa mökille, kuten edellisessä postauksessa taisin mainitakin. Ei voi sanoa että olisi joutunut pitkästymään lasten kanssa! Koko ajan jompikumpi halusi ja tarvitsi jotain (no lukuunottamatta ehkä klo 22-02 välistä aikaa, jolloin sentään joka iikka nukuimme). Kauheasti puuhattiinkin: käytiin puistossa ja lenkillä, nautittiin ihmeen kesäisistä säistä. Etenkin keskiviikkona oltiin Naken päikkäreitä lukuunottamatta koko päivä ulkona; ruokailunkin ulkoistin upouudelle lähipizzeriallemme. Illalla näimme Naken kummitädin ja tämän tyttären kanssa Kalliossa leikkipuistossa - pienen sähläyksen jälkeen, meikä kun törötti alkuun väärässä puistossa... Muutenkaan ei ollut lupaava alku, kun keskityin imettämään vauvaa ja yhtäkkiä näin kuin hidastettuna, kun Nakke lensi isosta liukumäestä suoraan naamalleen! Voi syyllisyyteni määrää! Äiti se vaan keskittyy uuteen vauvaan... Nakke-paralla oli hiekkaa suussa, mustelma silmäkulmassa, asvaltti-ihottumaa nilkassa ja olkapäässä... Vuoden äiti tässä taas, terve.

Lopulta kuitenkin reissu meni putkeen. Kaveri haki meidät oikeaan puistoon ja kaverin kolme-vuotias kiikutti mulle jäälatten. Hörpittiin sitten lattejamme lattemammoina ja pälätettiin ja repeiltiin. Oli niin hauskat jutut että vieläkin naurattaa. Tuon ystävän seurassa oltuani tunnen joka kerta saavani itseenikin osan hänen kauneuttaan ja energiaansa. Hmmm no aika pienen osan mutta kuitenkin - tällainen nuutunut kotiäiti sitä nyt vain ollaan! Ja nopeasti vain tähän väliin että ainakin nyt kotiäitiys tuntuu hyvältä ja jos vain mitenkään saadaan se taloudellisesti järjestymään tahtoisin ehkä olla kotona pitkään. Tai ainakin pidempään kuon Naken kanssa aikanaan eli yhdeksän kuukautta, heh.

Vielä hetkeksi puistoiluun! Olipa nimittäin rattoisa kotimatka... Ensin odotettiin bussia 20 minuuttia paahtavassa auringossa vieraan mummon juttuja kuunnellen. Vauva aloitti nälkäöhinänsä vähän ennen bussintuloa ja maito tietenkin suorastaan kihahti tehden olon pinkeäksi ja inhottavaksi -  valmiina taas ruokkimaan vaikka armeijallisen vauvoja... Bussissa mummo pyyteli apua painavan vetolaukkunsa nostamiseen ja ihmiset tietysti katselivat seinille, ja niin jätin Naken keskipaikalle vaunuihin ja olin horjahtaa etureppuineni kumoon liikkuvassa kyydissä sitä painavaa laukkua nostaessani. Sitten vauvalle tissiä - ja uudelleen, koska eihän hän nautiskelija kertaan tyydy... Vauvan röyhtäistyä kylläisenä aloitti Nakke väsymysulinansa ja niinmeni sitten loppumatka rattoisasti sitä kuunnellen. Kotiin tultuamme oli vissiin pikkuisen nestehukka, kun join tunnissa puoli litraa vichyä, puoli litraa energiajuomaa ja nelkä tai viisi isoa lasillista vettä, eikä edes tarvinnut pissalla käydä.

Torstai toivoa täynnä alkoi jo kuudelta, kun Nakke oli sitä mieltä että nyt on aamu, nyt ei nukuta. Pääsikin samantien treenaamaan lusikalla syömistä, kun vauva alkoi kiljua yläkerrassa juuri kun sain puurolautasen Nakkeseni eteen. Pitäisi nyt vain sinnikkäästi tarjota oppimismahdollisuus itsenäiseen ruokailuun jatkossakin, vaikkei se Nakkea juurikaan kiinnosta. Jonkinasteinen herkkyyskausi hänellä taitaisi nyt olla pottailuun ja pukemiseen - ruokailuvälineeksi sen sijaan kelpaavat vallan mainiosti omat pikku näpit.

Torstaipäivä kului Villeä odotellessa ja siinä odottaessa Naken kiukkuhepuleita vastaanottaessa, siivotessa (taas!), ruokaa laittaessa, puistoillessa. Neljältä vihdoin saatiin reissussa rähjääntynyt isu kotiin ja ei kauaa ehditty toisiamme ihmetellä, kun Villen eno perheineen saapui kylään. Kahviteltiin ja vaihdettiin kuulumisia ja Nakke piti tietysti perinteistä yhden naisen showtaan, ja pari tuntia hujahti aivan huomaamatta. Oli pikku vinkki vieraille lähteä kun Nakke alkoi haukotella niin että kitarisat näkyivät ja suorastaan pilkkiä touhuissaan. Meidän iltauninen tyty.

Perjantaina sain vihdoin, tai taas, nukkua, ja unta riittikin yhteentoista. Ihanaa oli parin väsyneen päivän jälkeen tuntea itsensä virkeäksi ja levänneeksi. Päivä kului nopeasti ulkoillessa ja muuten lasten kanssa touhutessa ja neljältä pihaan karautti lapsuudenystäväni. Oli iiiihana nähdä ja saada hänet yökylään! Hän on vauvamme kummi ja siinä kummin ja kummitytön tutustumisen ohessa herkuteltiin, höpöteltiin, katsottiin telkkaria ja Nakke tietysti piti taas yhden naisen showtaan.

Seuraavana päivänä (tappoaikaisen aamuherätyksen ja peruspuistoilujen jälkeen) pakkasin jälleen kerran vauvan reppuun ja lähdettiin ystäväni kanssa Vantaan Kivistöön asuntomessuille! Kyllä olikin hulppeita asumuksia. Toiveistani huolimatta en saanut sieltä sisustusvinkkejä, kaikki oli liian kliinistä ja huoliteltua rahalla saa -meininkiä jotta olisin osannut tarttua mihinkään. Kotimatkalle lähdin kuitenkin lehtitilausta ja muutamaa mojovaa hihityskohtausta rikkaampana, jalat kipeinä ja  rakko varpaassa.

Tänään olen ollut heräämisestä asti kiukkuinen. Oli minun vuoroni nukkua, mutta Naken pomppiessa päälleni ja varjellessani vauvaa innokkaan isosiskon kiihkeiltä paijailuilta karisi unihiekkakin tehokkaasti, enkä enää osannut jatkaa unia. Tietysti tämäkin päivä on täynnä kivoja juttuja, vaikka perusfiilis onkin ollut takapuoleen ammuttu karhu. Aamupäiväulkoilut koko perheen kanssa, siskon vierailu. Beethoven-leffa ja tietysti aina ja aina suloiset tyttöni. Toisaalta vauvan iltaitkut ja Naken esiuhmakiukut, matalapaineinen keli, Villen helvetin ärsyttävät peliäänet... Kyllä aihetta löytyy kun meikä vetäisee vitutuslasit nenälle. Ja eihän sitä nyt voisi olla touhuviikon vikapäivänäkin happy-happy, ei vain voisi. ;-)



tiistai 14. heinäkuuta 2015

Hetkeni yh:na sekä äidin pikku vitsinikkari

Ville totesi pari päivää sitten, että saan paljon enemmän aikaan silloin kun hän ei ole kotona. Se on totta, se - tänään Ville lähti heti aamusta mökille ja minä olen siivonnut ylä- ja alakerran, pessyt pyykit, tehnyt ruoan, käynyt kävellen kaupassa, ollut melkein neljä tuntia ulkona. Kylvettänyt lapset, tehnyt kuopuksen vauvakirjaa, treenannut tuntia kahvakuulalla. Katsonut telkkaria, herkutellut lakuilla. Viettänyt miljoona tuokiota Naken ja vauvan kanssa. Puuh, olen kone (nosti hän oman häntänsä). Ville valaa minuun rauhaa - ja välillä myös ärtymystä saamattomuuden esimerkillään, mutta enimmäkseen rauhaa. Ettei koko ajan tarvitse suorittaa.


Nakke oli ihana aamulla, kun Ville toi hänet viereeni ja hän (vauvan tsekattuaan, kuten joka aamu) painautui kainalooni ja laittoi käteni oikein tiukasti ympärilleen. Hän ei ole pitkään aikaan malttanut olla noin.


Päivällä kun oltiin Naken kanssa puistossa tuli puiston ohjaaja juttelemaan meille. Nakke poimi hänelle kiven käteen ja ohjaaja kovasti kehui sitä, miten "oi onko tämä ihan jalokivi vai timanttiko?". Nakke katsoi ohjaajaa vakavana ja ilmeettömänä ja kauhaisi sitten rivakalla liikkeellä kourallisen kiviä ohjaajan käteen. En voinut hillittää hihitystäni. Samoin sain purra poskiani kun Nakke matki puistossa olevia lampaita kamalan käheällä, haudantakaisella äänellä. "Määä-äää-" - mitähän hirviölampaita tuossa puistossa!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Vähän viikon paketointia

Pidettiin eilen Nakke-muruseni kanssa leffailta! Ville lähti illaksi kaupungille ja minä olin päivällä väsyttänyt itseni ensin puolentoista tunnin lenkillä ja sitten vielä Villen ja Naken kauppareissun aikana riehutulla kahvakuulatreenillä (kyllä oi kyllä on nyt lihakset kipeänä!), ja ajatus sohvasta, elokuvasta ja pikku-murusta kainalossa tuntui hyväältä. Käytiin ennen Villen lähtöä videovuokraamossa (eipä olekaan Netflixin hankkimisen jälkeen tullut vuokrattua leffoja ja sen huomasi -- jouduin vaivaamaan työntekijää joka asiassa kuin mikäkin urpo) ja valitsin meille Risto Räppääjän ja Onnelin ja Annelin. Eilen oli Räppääjän vuoro ja Nakke jaksoi  katsoa sen kokonaan! Ensimmäisen tunnin kainalossani löhöten, sitten ravitsevan pizzatauon jälkeen loppupätkän vauvan sitterissä makoillen. Olen haaveillut milloin N on niin iso että hänen kanssaan voi katsoa elokuvia ja nyt hän sitten oon. Risto Rääppääjä oli mullekin ooikein viihdyttävä, monessa kohdassa hörähdin äääneen.

Ville siirsi yksi päivä vauvan pinnasängyn meidän makkariin, mutten raaski nukuttaa vauvaa siinä. Ollaan menty Villen kanssa eri aikaan nukkumaan ja on ollut ihana ottaa vauva kainaloon ja tuhista naamat vastakkain. Hän on vähän harventanut yösyöntejä, syö ensimmäisen kerran klo 00-02 välillä ja seuraavan kerran klo 04-06 välillä, jolloin yleensä ei enää nukukaan ennen aamua. Mikä on syvältä, koska Nakke herättää seitsemältä ja pojotan siis jo valveilla, buuu. Niinä aamuina kun on minun vuoro nukkua voin tietenkin jatkaa unia Villen ja Naken mentyä alakertaan, yleensä vauvakin on siinä vaiheessa valmis nukahtamaan uudelleen. Mutta joka toinen aamu herään pahimmillaan jo neljältä. Olenkin alkanut juomaan ihan hullluna kahvia, ediä ja cola-juomia. Pysyy äiti-kone käynnissä, öhm.

Kehitin yksin päivä valokuvia tältä kesältä. Nyt on vauvankin kuvia esillä eikä koti ole enää niin Nakke-pyhättö.

Tämä on ollut melkoinen sukulaisviikko: tiistaina tätini ja serkkuni kävivät meillä kylässä, keskiviikkona olin kera lasten kolmien eri serkkujen (perheineen) ja siskoni kanssa Lintsillä ja torstaina siskoni ja serkkuni tulivat meille. Perjantaina sitten vedin henkeä perheen kanssa: käytiin puistossa ja kaupassa, pesin miljoona koneellista pyykkiä, tein pizzaa. Join puoli lasia viiniä ja suunnilleen sammuin sohvalle.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

ulkoilun riemua, oman kehon ylistystä

Ostettiin tuplarattaat ja kyllä kelepaa nyt liikkua! Tähän asti on menty niin, että Nakke on rattaissa ja vauva repussa. Reppu on mahdottoman kätevä, mutta etenkin nyt kolmen viikon tiheän imun vaiheessa tuntuu hyvältä saada vimmaisena hamuava pikkusintti välillä pois iholta. Lähdettiin aamulla jo ennen yhdeksää liikkeelle ja oltiin puolitoista tuntia. Nakke veti selälleen keinusta maahan ja vauva heräsi karjumaan tissiä (ja sitä myös sai), eli jälleen mukavaa leppoisaa ulkoilua kera lasten.


Olen ollut viikon dieetillä. Tympeää olla näin lihava. Erityisesti inhoan selkäläskejäni. Reidet tulevat vahvana kakkosena. Maha tiikeriraitoineen kolmosena. Tässä päivän itseinhohetki, olkaatte hyvät.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Ilopilleri nimeltä äiti

Olen harvoin huonolla tuulella, mutta tänään olin. Vauva heräsi läpi yön parin tunnin välein syömään, viimeisimmäksi kuudelta. Nakke herätti seitsemältä, olin aivan juuri ehtinyt nukahtaa uudelleen. Nakke vinkui ja pomppi puurolla ja minä melkein huusin, NYT SYÖT. Söi se, mutta tunsin itseni kamalaksi äidiksi. Kadehdin Villeä joka sai nukkua, vaikka saan itse taas huomenna. Kävin tyttöjen kanssa parin kilometrin päässä kaupassa, hermoa kiristi lisää kun nuo meidän lähtemiset on niiiiiun hitaita. Matkalla peukalossa jo kuukauden ollut haava alkoi taas vuotaa ja viidestä (!!) laastarista huolimatta vuosi hetkessä läpi, ja niin valuin verta kuin mikäkin kuukautishirviö. Aurinko paahtoi hiostavasti ja vauva oli lämpöpatterina repussa, ja olin pukeutunut collegeen ja pitkiin housuihin. Kotona peukalo jatkoi vuotamistaan ja vauvalla oli kakkaa niskaa myöten. Kännykän näyttö hajosi. Tiuskin Villelle ja tunsin itseni perseeksi.


Nyt on taas eri meno. Väsynyt, mutta loppujen lopuksi oli hyvä päivä. Siskoni ja serkkuni kävivät kylässä, Naken riemu tätinsä kanssa on sydäntä lämmittävää. Vielä illallakin kävi etsimässä tätiä tätä nimeltä kutsuen. Vauva nukkui kolme tuntia omassa sängyssään. Ville ja minä päästiin kahdestaan postiin siskon katsoessa lapsia; haimme tilaamamme tuplarattaat ja ne ovat vielä paremmat miltä vaikutti! Lähetimme vauvan nimen maistraattiin. Ville otti Naken saunakaveriksi ja minä sain käydä yksin - se oli kyllä päivän huipennus. Nyt vauva nukkuu sylissä, hän on niin kaunis ja täydellinen, hän on jo persoona.