Perhe

Vauva nukkuu sylissäni kapalossa. Tutti tiukasti suussa ja levollisena iltaitkujen jälkeen. Hän on tajuttoman kaunis. Tuntuu että pitäisi kirjoittaa enemmän näitä päiviä blogiin, näitä päiviä kun olen niin onnellinen ja tunnen vahvasti että tämä on elämäni parasta aikaa. Huoleni Nakkea kohtaan on päivittäistä, mutta samalla olen jotenkin kasvanut siihen kiinni. Joinain kepeinä hetkinä ajattelen, ettei hänellä varmasti mitään kovin vakavaa ole, ja useampina hetkinä ajattelen jotenkin vakaasti, että tämä on nyt meidän elämää, oli mitä oli. Ja kuitenkin päällimmäisenä on täyteläinen runsas arkemme, Naken jatkuva kehittyminen, uudet taidot, hän on niin ihana, niin hauska ja nokkela. Matkii vauvan itkua "ääääää" ja esittelee mustelmiaan ja itikanpuremiaan vakavana silmiin katsoen: "Pipi. Au. Auu." Vauva joka on niin täydellinen ja nukkuu yöt välissämme, on niin tyytyväinen ja suloinen, katselee pohdiskelevan näköisenä. Ville jonka kanssa ollaan hyvä tiimi, nauretaan ja halataan, ollaan opittu toistemme tavat olla ja sitten ollaan vielä opittu kunnioittamaan niitä; se ei tapahtunut ihan vuodessa tai kahdessa. Olen keskeneräinen ja kasvunpaikkoja täynnä, liian ylpeä, liian itsepäinen, monta liian ja liian vähän. Aikaa on; näinkin on hyvä. Tämä onnikin voi jatkua - niin, ihan hyvin voi.