Ei vastarakastuneella tavalla

Talviturkki heitetty ja iho poltettu; on siis kesä ja rantakausi avattu. Täällä meidän lähellä ei ole merenrantaa mailla eikä halmeilla, mutta uimaranta kuitenkin, ja merivesihän vain onkin aivan liian kylmää. Eilenkin olin jonkun neljä tuntia rannalla. Villekin tuli töiden jälkeen, paistateltiin päivää, uin, syötiin jäätelöt.

Illalla grillattiin taas. Mietin siinä valmisteluja omassa keittiössä tehdessäni, että olen onnellinen. Onnellinen, onnellinen oon. Tuntui että elämä on juuri sellaista kuin haluan. Ei onnea vastarakastuneella tavalla, ei niin että Wuhuu, on kevät ja aurinko paistaa pitkän pimeän jälkeen, ei sellaista onnea vaan jotain juurevaa ja perusasiat kunnossa - tyyppistä. En leijunut enkä nähnyt sydämiä ja sateenkaaria, mutta maa allani tuntui vakaalta, seinät ja katto, mies grillin luona ja koko parisuhde, kissat jaloissa (Ville on opettanut ne kerjäämään). 

Ei tällaisesta onnesta oikein tekstiä synny. Mutta tietysti olen silti mieluummin näin kuin haavoilla ja ailahteleva, maailman tuulten riepottelema,onneton ja onnellinen ja kaikkea jotenkin yli.

Eräs tiistai

Tänään aika on liitänyt. Päivällä sain rakkaan ystäväni tänne meille ja hänen lähdettyään painelin rannalle, ja nyt katson vähän väliä kelloa ja yritän sisäistää, onko se oikeasti noin paljon. Tuntuu että olisi kaksi tai jotain.

Ystäväni saapui valtavien kantamusten kera: hoitopöytä, pino lehtiä ja vielä synttärilahja! Osasinkohan edes kiittää tarpeeksi... Ystävät ovat siunaus. Minulla on heitä vähän, mutta kaikki toinen toistaan avuliaampia, anteliaampia ja ihanampia, valiojoukko ympärillä, siis. Vaikea ymmärtää, mitä olen tehnyt ansaitakseni heidät, mutta pitää ottaa kun annetaan (uusi mottoni näköjään).

Herkuteltiin, juteltiin, aika hurahti liian nopeasti ja kohta olin jo saattamassa häntä bussipysäkille. Ilma oli muuttunut hiostavasta rehellisen lämpimäksi ja päätin skipata kaavailemani apteekkireissun ja vaihtaa sen uimarannalle menoon. Ja siellä uimarannalla meni myös talviturkki! Nukuin vähän auringossa, luin kirjaa (Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin), nukuin vähän lisää, sain pikkuisen rusketuksen. 

Kesä. Ja loma. Sydän.

kesäkuun kuvia

 Mun tän kesän ykkösherkku. Jos tuosta kuvasta nyt tunnistaa, mikä :-D

 Äitin kanssa Tallinnassa 12.6.

 Villen kanssa aamulenkillä aamuna eräänä.

 Siivouspäivän kukat ja matkamuistokissat.

 Raskausviikko 30+0. Ville kehtasi väittää tuota mahaa isoksi! :-D

 Eilen vähän sisustin.

 Täykkärit pyörii taustalla. Kausi kahdeksan menossa!

 Eilisen sisustuksen tulos. Tykkään muuten, mutta haaveilen vähän sellaisesta karvalankamatosta.

Haaveilen myös uudesta sohvasta. Tai oikeastaan uudesta verhoilusta tuohon, koska tuo on

kyllä hyvä sohva istua ja vaikka nukkua (testattu riitaisten iltojen päätteeksi;)). Mitenkähän 

sellainen verhoilu käytännössä onnistuisi?

Joulua, leivoksia ja supistuksia kesäloman ensimmäisenä päivänä

Näin viime yönä vaikka mitä unia, niin kuin nykyään yleensäkin. Yhdessä unessa väsäsin ihan vittuuntuneena joulualahjoja; minulla oli kunnianhimoinen hanke tehdä kaikille itse lahjat. Etsin tarvikkeita Tallinnan Satama Marketin tapaisesta koju-keskittymästä ja sain joltain järjestyksenvalvojilta varoituksia ja porttikieltoja. Aika uhkasi loppua, savesta tekemäni kello lörpsähti ja kaikki meni vähän päin hemmettiä.

Toisessa unessa olin neuvolassa. Ville jäi jostain syystä aulaan pelaamaan jotain tietokonepeliä ja olin ihan nolona, kun ei voinut tulla mukaan. Vaaka oli ikäänkuin puolikkaan jumppapallon päällä ja minulla oli kamalasti vaikeuksia pysyä tasapainossa sen päällä. Terkkari päivitteli, nyt on paino satakaksviis, no nyt meni jo kahteensataan kiloon, herranen aika, mitä sä oikein syöt... Sitten hän repi neuvolakortista painokäyräsivun pois ja mietin ärtyneenä, että olisi nyt ollut ihan kiva tietää paljonko se paino sitten on.

Aamulla kun kerroin Villelle unesta hän kysyi, voisiko uni viitata jotenkin siihen, että vedän nykyään joka päivä (!) leivoksia. Puolustauduin ihan närkästyneenä, että mut kun mulla tekee mieli niitä! Tuohon argumenttiin oli vaikea keksiä sanottavaa.

Tänään on sekä supistanut, närästänyt että ollut aamupahoinvointia (tervetuloa vaan takaisin) ja olen vähän nurinkurisesti iloinen ja kiitollinen noista kaikista. Tuntuu että raskaus on taas totista totta, viime viikon epäilyjen jälkeen. Ville huolestuu supistuksista ja kysyy pitääkö lähteä sairaalaan, mutta kerrankin minä olen coolio ja tiedän ettei mitään hätää ole.

Tänään on ensimmäinen lomapäivä ja nyt, kun niitä päiviä on edessä vielä neljän viikon verran tuntuu, että aika loppuu kesken. Lomalle siirtyminen henkisesti ottaa aikansa. Olen jo siivonnut ja hinkannut alakerran, pyykit pyörii pyykkituvassa. Eilen pidimme kahdenkeskisiä grillikestejä puoleen yöhön. Tuntuu että aika loppuu kesken vaikka kaikkihan on vasta alussa.

Tasapaino tässä kaikessa

Taas ihana hidas aamu, pitkään nukkumista, vielä pidempään lähekkäin köllöttelyä, rauhassa aamupalaa, kaikki rauhassa. Ihmettelimme, miksei tällaisia aamuja ollut vanhassa kodissa ja syynä taisi olla se, etten oikein viihtynyt kotona vaan ponkasin aina salille. Täällä uudessa kodissa on hyvä viettää leppoisan pulleron elämää, hiiteen salit ja kuntolenkit.

Olen miettinyt vauvaa ja keskiviikkoista, sitä millainen nainen olen ja millainen äiti minusta tulee. Sitä miten voin pelätä kaikki maailman pelot ja kaikki voi mennä hyvin, tai voi olla menemättä, mutta ajatukseni eivät siihen vaikuta. Olen miettinyt niin että päätä särkee. Pidän itseni touhukkaana etten miettisi niin paljon.

Ja samalla... Tunnen kädelläni vauvan pään, tai pepun, jotain kovaa työntyy navan kohdalta, ja ei voi kuin olla onnellinen.

Teinit Turussa

En ole ihan päässyt eilisestä yli, heti alkaa itkettää kun mietin. Muistan tapahtumat filminauhan selvästi ja kelaan niitä päässäni niin, että kohta varmaan pimahdan. Hyvä että on töihin lähtö edessä, saa vähän muuta mietittävää. Sitä ennen ajatukset Turkuun ja kaikkeen hauskaan, mitä noihin kahteen päivään sisältyi. 

Tiistaina lähdin jo aamusta ajelemaan ja koin taas matkalla henkisen orgasmin toisensa perään, kun Suomen kaunis suvi levittäytyi kaikessa upeudessaan tien varsille. Peltoja, metsää, maatiloja, hevoslaitumia, pieniä idyllisiä jokia. Siinä motarilla kiitäessäni (hah hah) sain tietysti keskittyä enimmäkseen ajamiseen, mutta kyllä välissä ehti myös luoda katseen maisemiin isänmaallisuutta uhkuvan ajatuksen säestämänä.

Siskon kanssa lähdettiin melkein heti saavuttuani kaupungille. Turku oli juuri sellainen kuin olin toivonutkin eli  kesäinen ja ystävällinen ja otti tietysti minut lempeästi, kuten on aina ottanut. Käytiin pizzalla ja käveltiin verkkaaseen tahtiin suloisia pikku puutalokatuja yliopiston kirjastolle, ja sieltä vähän eri reittiä Aurajoen rantaa pitkin takaisin keskustaan. Otettiin valokuvia ja juteltiin, juteltiin, juteltiin. 

Jossain välissä käytiin siskon luona, nukuin pienet unet ja muutenkin kerättiin voimiamme, kunnes lähdettiin taas kaupungille, tällä kertaa suuntana kahvila. Illalla käytiin vielä ajelemassa ja sain melko hysteerisen, jankuttavan naurukohtauksen - tajusin sen itsekin ja kommentoin, "nyt mulla hirtti vähän kiinni". Samoin päivällä bussissa saatiin ihan kamala naurukohtaus ihan luokattoman huonolle jutulle enkä kyllä muista milloin viimeksi olisin nauranut niin, että teki oikein kipeää ja henki meinasi salpaantua. Olisi tehnyt mieli pyytää anteeksi muilta matkustajilta, vaikka nauroimmekin sellaista äänetöntä tukehdun kohta - naurua.

Illalla värjäsin vielä hiukset, tuli vähän epäilyttävän oranssit ja yritän olla näkemättä itseäni Pelle Hermannin kaksoissiskona. Tykkäisin sellaisesta haalistuneesta kultakuparista ja se oli nytkin pyrkimyksenä, mutta tulikin porkkana. Katsottiin vielä leffaa ja herkuteltiin karkkia ja sipsiä ja sitten kutsuikin uni.

Eilen herättiin suht varhain ja aamuhommien jälkeen käveltiin Skanssin kauppakeskukseen. Reissulla tuli shoppailtua vähän liikaa, mutta toisaalta en kyllä mitään turhaa ostanut. Vaan: neulepaidan timanttiyksityiskohdilla (olin päättänyt, etten osta nyt paksuna ollessani vaatteita, mutta kun tuollasta mä olin aina halunnu...), Tommy Helstenin pokkarin (henkinen vakaus ja läsnäolo here I come!), vauvalle pienen söpön neuletakin (vähän turha, mutta maksoi vain seitsemän euroa. Ja on niin söpö!), kaksi sisustustyynyä, rahin, The Body Sopista suihkugeelin ja vartalovoiteen (myyjä kysyi löytyykö ja vastasin tylsänä että joo, otan aina nämä samat (eli verigreippisuihkari ja satsumavoide)) ja Villelle vielä Sockalta kauluspaidan. Stockan liukuportaissa saatiin muuten taas reippaan teinimäinen nauruhepuli, kun sisko tunki kylmiä käsiää niskaani matkien yhtä tv-sarjan hahmoa ja minä päästin tahattoman kiljaisun. Oltiin kuin mikäkin leikkisänä kuherteleva lemmenpari...

Oli kyllä ihana miniloma, nyt kelpaa taas mennä töihin. Huomenna aion juhlia juhannusta villiin tyyliini siivoamalla, perunavelliä tekemällä ja pyykkäämällä. Että saa taas varoa ettei lähde lapasesta...

Kolme päivää töitä ja lomille lompsis!

1300 grammaa huolta, murhetta ja rakkautta

Turun reissu on heitetty ja palaan siihen vielä, mutta nyt kuitenkin tuoreempana tämän illan kauhukokemukset.

Olin eilisestä asti tunnustellut, että liikkuupa vauva vähän. En kuitenkaan ollut kamalan huolissani, koska olin aamusta asti menossa ja muistutin itseäni muuttopäivästä, jolloin vauva myöskin oli tavanomaista hissukampi ilmeisesti ihan vain oman touhuamiseni takia. Viime yönä heräsin pari kertaa ja kuulostelin vauvaa ja aamulla hytkytin jo vatsaa peiton alla. Liikkeet olivat erilaisia kuin ennen, ikään kuin alaspäin, kovin vaimeita, mutta liikkeitä yhtä kaikki.

Vietettiin hyvää aikaa siskon kanssa ja huoli pysyi taka-alalla, kunnes illalla kuuden maissa kotiin päästyäni oikein ryöpsähti. Paruin hädissäni ja Ville käski soittaa Naistenklinikalle, "vaikka ne kyllä nauraa sut pihalle sieltä". Itkin ja hytkytin mahaa, join mehua ja laskin liikkeitä, liikuin taas, yritin uudestaan. Ville oli ollut viihteellä ja paineli jo nukkumaan, kun minä käänsin sohvalla kylkeä ja hätä sen kun kasvoi, ja niin soitin naikkarille. Olin ehkä vähän ajatellut, että he todella nauravat minut rauhalliseksi, mutta kun sieltä käskettiinkin tulla näyttäytymään kasvoi huoleni ihan uusiin ulottuvuuksiin.

20 kilometrin ajon aikana ehti ajatella paljon. Mietin, miten meille ei nyt sitten todella suotu vauvaa, ja miten voin varmaan olla sairaslomalla töistä ennen kesälomalle jäämistä. Mietin kelle ystävistä soitan ensimmäisenä. Välillä hajosin vollottamaan ja koko ateistin uskollani pyysin Luojaa, voi hyvää Luojaa, anna sen sydämen sykkiä, anna sen sydämen sykkiä.

Naikkarilla taas kokosin itseni ja menin kasvot läikikkäinä sairaalavuoteelle makaamaan. Kätilö oli lähemmäs kuusikymppinen, kokeneen näköinen, eikä saanut sydänääniä kuulumaan. Kuulin sen itsekin, sen ettei mitään kuulu, pelkkää vatsan huminaa. Hätä sisälläni kasvoi. Kätilö oli hiljainen ja vakava ja ultrasi pitkään, eikä vieläkään mitään. Hän ei sanonut mitään paitsi lopussa, kun pyysi minut toiseen tutkimushuoneeseen jossa lääkäri voi vielä katsoa, "hänellä on paremmat laitteet".

Vaihdoimme huonetta ja kukaan ei oikein jutellut. Lääkäri käynnisteli laitteitaan ja kätilö sanoi kamalat sanat, "en saanut kuulumaan niitä". Olin niin hädissäni että melkein lamaannuin, kunnes lääkäri sai viimein ultran päälle ja sanoi heti "Siellä lyö sydän", ja sitten hän heti käänsi näytön minuun päin ja kaikki se hätä ja kaikki mitä olin kokenut - , ja purskahdin itkuun. Nytkin itkettää, se hetki oli niin uskomaton, kaikki se pelko ja huoli saivat rajansa lääkärin sanoista. Kätilö suli hymyyn ja silitti minua kädestä, pyysi anteeksi kun säikäytti. Sitten lääkäri ja kätilö puhelivat siitä, miten vauva tulee huolestuttamaan minut vielä monet kerrat, ja minä yritin itkeä mahdollisimman hiljaa.

Vauva nukkui koko ultraamisen ajan; lääkäri otti samalla pikaisesti mittoja. Tyttäremme on nyt kilon ja 300 grammaa silkkaa huolta ja rakkautta. Makasin vielä melkein kaksi tuntia käyrillä, vauva innostui potkimaan niin että maha hytkyi, kätilö nauroi ja minä olin maailman onnellisin pöhkö. Vihdoin ulos päästyäni itkin taas, tällä kertaa helpotuksesta.

Niin ja miksi liikkeet eivät olleet tuntuneet? Ensinnäkin vauva oli kamalan alhaalla, niin kuin melkein aina, ja lisäksi taipuneena linkkuveitsi-asentoon jalat istukkaa kohden, eli toisin kuin yleensä jolloin hän on ollut pää alaspäin ja potkinut napakasti navan korkeudella. Voi vauva, vauva, potki jatkossa kovaa ja paljon äläkä enää säikytä! Rakas.

Hitaat aamut ja vieraan miehen pelko + pari muuta juttua

Meillä oli viikonloppuna ihania, hitaita aamuja. Oltiin molemmat iltavuoroissa ja käynnisteltiin aamut rauhallisesti: pötköttelyä lähekkäin sängyssä, aamupalaksi karjalanpiirakoita ja munavoita, kävelylenkki kauniissa maisemissa. Hidasta, rauhallista, verkkaista, ihanaa. Ei edes harmittanut mennä töihin vaan päinvastoin tunsin itseni etuoikeutetuksi, että sain tehdä kaiken tuon ennen vuoron alkua.

Rakastan tätä uutta kotiamme ja tuntuu että innostus tästä leviää muillekin elämänalueille. Olen yksinkertaisesti onnellisempi. Rakastan mm.

- keittiötä, sitä että se nyt on ja ruoan voi syödä pöydän ääressä

- Ikkunalautoja

- Puhtaan valkoisia seiniä

- Tilaa

- Kahta kylppäriä

- Yläkerran ranskalaista parveketta

- Yläkerran isoa makuuhuonetta, josta tulee lastenhuone

- Vaatehuonetta

- Portaita, kahta kerrosta

- Sitä että vessassa on kaapit jonne saan meikkini ja muut juttuni piiloon pölyttymästä

- Pakastinta

Ainut juttu mistä en täällä pidä on se, että näin yksinollessani minua suoraan sanottuna pelottaa. Pelkään vierasta miestä kodissani, sitä että joku tunkeutuu tänne tai vaikka katsoo ikkunasta. Eilenkin sain lietsottua itseni ihan kivaan hysteriaan niin, että kun vaatehuoneen valot menivät kissojen hiippailessa päälle (liikkeentunnistin) olin saada sydänkohtauksen. Tunsin myös koko ajan, miten joku katselee minua ovensuussa. Hrrr, hui... Nyt alkoi taas pelottaa. Pitää yrittää kaivaa terve järki jostain, olin näkevinäni sen tutisevana myttynä tuolla jossain, kaukana...

Tänään pääsin töistä jo kahdeltatoista ja tästä iloisena touhusin vaikka mitä. Kävin hakemassa äitiyspakkauksen postista, kukkia kaupasta, kuntosalilla reippaan tunnin treenin, ruokaa toisesta kaupasta... Siivosin ja puunasin, tein ruoan, käytiin Villen kanssa kirjastossa. Sitten sammuinkin tunniksi sohvalle. Hemoglobiinini on aika alhainen, mikä ei muuten juurikaan vaivaa, mutta iltaisin olen aika pois pelistä. Olen esimerkiksi lukenut Monika Fagerholmin Lola ylösalaisin - romaania jo noin kuukauden, kun iltaisin sängyssä sivun tai pari luettuani tulee jo uni ja vie. 

Huomenna ja ylihuomenna on vapaat ja lähden siskon luokse Turkuun. Ah kesäinen Turku, ota minut hellästi niin kuin aina olet ottanut!

Lomatunnelmissa

Ihanat ja touhuntäyteiset vapaat takana. Sain äitin tänne Helsinkiin uuteen kotiimme heti maanantaina. Neljään yhteiseen päiväämme sisältyi kävelyä ja kuntosalia, hyvää ruokaa kotona ja ravintolassa, Ikeareissu ja tavaroiden kokoamista, kaupungilla pyörimistä sekä päiväristeily Tallinnaan.

Olin superinnoissani kuntosalilla ja puhua pulpatin koko ajan, mikä oli varmaan syynä siihen että saimme melkein koko ajan olla ainoina. Kunto ei ollut laskenut yhtään, vaikken ole käynyt melkein kahteen kuukauteen ja on tämä maha. Tuosta innostuneena aion käydä vielä kerran, ennen kun 19. päivä kuntosali menee kesätauolle.

Ikeasta ostin keittiön ja yläkerran "aulan" valaisimet, tuolin ja kaksi hyllyä, olkkariin ja eteiseen. Äiti osti meille vielä puulaattoja ulko-oven eteen, ei ole niin karu kuin betoni. Kotona sitten äiti jäi kokoamispuuhiin ja minä lähdin perhevalmennukseen. Siellä oli lisäkseni kolme perus vaimo-mies - paria ja yksi lesbopari. Harmitti niiden lesbojen puolesta kun terkkari puhui koko ajan isän roolista ja toisaalta harmitti terkkarin puolesta, kun osallistujat olivat niin hiljaisia; minä taisin olla eniten äänessä. Kaikesta tästä harmituksesta huolimatta oli kuitenkin ihan hyvä käynti. Saatiin tietoa synnytyksestä ja katsottiin video. Ei pelota vieläkään.

Keskiviikkona olimme äitin kanssa Tallinnassa. Menimme heti maihin päästyämme kauneushoitolaan, jossa äitiä hemmoteltiin kulmien värjäyksellä, hiustenleikkauksella ja manikyyrillä ja minua ripsienpidennyksellä. Jotenkin se silmäluomien nyppiminen oli kaikessa ärsyttävyydessäänkin kuitenkin niin rentouttavaa että nukahdin... Jälkeenpäin höpötettiin iloisina ja päätettiin ottaa perinteeksi.

Syötiin pippuripihvit ja otettiin vielä jälkkärit ja ehdittiin pikaisesti shoppaillakin. Minun reissusaaliini on mustat Snö of Swedenin korvakorut, kullanruskeat aurinkolasit, karkkia, alushousuja, kynsilakka, hiusvärejä. Alushousuja mallaillessani myyjä kehotti ottamaan isomman koon, kun "Sul on siin beibi tulemas, see tarvitseb veel rohkem tilaa". Kyllä vaan, beibi tulossa.

Eilen käytiin vielä keskustassa syömässä ja vähän pyörittiin kaupungilla ennen eron hetkeä. Oli kyllä kivaa! Vierailun avainsanoja voisivat olla nauru, ilo, tekemisen meininki, ruoka (ainakin puhuttiin siitä koko ajan, vaikka ateriavälit venyivätkin), kiva yhdessäolo ja se, että äiti tarjosi hirveästi. Nuorempana olin aina ihan onnessani, kun omat rahat säästyivät, mutta nyt jo vähän vaivaannutti. Että kyllä minä ite... Mutta, pitää otta kun annetaan ja kiitos on paras kiitos. 

Eilen kävimme Villen kanssa ensimmäistä kertaa tämän uuden asuinalueemme neuvolassa ja olisin voinut syleillä terveydenhoitajaa, kun hän kysyi harrastanko urheilua, vatsalihakset ovat kuulemma niin jäntevät. Hykerrellen kerroin käyväni salilla ja ihana nainen sanoi, sen huomaa. Kuulemma on vaikea tuntea miten päin vauva on jäntevän vatsani (=ei voi toistaa liikaa) vuoksi. Ah! Painokaan ei ollut noussut kuin kilon ja hyvä etten tanssinut kotimatkalla. Vauvan syke hakkasi tasaisesti ja se potki voimakkaasti pikku jaloillaan niin, että terveydenhoitajakin huomasi.

Äsken suunniteltiin Villen kanssa kesälomaa, joka meillä molemmilla on nyt ensimmäistä kertaa sitten tapaamiskesämme yhtä aikaa. Varasimme kaksi yötä Pärnusta kylpylähotellista ja menomatkan sinne, mutta aiomme olla niin spontaaneja että katsomme vasta paikan päälle, haluammeko olla vielä Tallinnassa yhden yön vai riittääkö Pärnu. Paluumatkaa ei siis ole varattu. Ihanaa päästä pikku matkalle!

Tänään töissä minulla oli tapaaminen asiakastietojärjestelmäämme liittyen. Oli kiva sulkeutua toimistoon miellyttävän miehen kanssa ja puhua viisaita. Tykkään vaihtelusta työssäni!

Pirjo ja Leena

Naurattaa vieläkin, kun koottiin eilen Villen kanssa yhtä helvetin ärsyttävää Ikean pöytää ja käytiin seuraava keskustelu:

Ville: - Nyt kannattaa kyllä nimetä nää kappaleet, niin muistetaan sitten.

Minä: - Okei. *Pitkä miettimistauko* No käykö vaikka Pirjo.

V (kirjoittaa kappaleeseen kulmiaan kohotellen) : Pirjo... Sitten nimeä tuo toinen.

M (omituisen innokkaana ja jännittyneenä) : No voiko siihenkin laittaa Pirjo?

V (epäuskoista naurua) : No ei! Eihän niitä sitten erota...

M : Niin joo... *taas pitkä miettimistauko* No tää on sitten Leena.

V : Ihan vaikka A ja B:kin olis riittänyt.

Huonon yön jälkeinen päivä

Viime yönä unet menivät harakoille. Nukahdin kyllä heti, niin kuin yleensäkin, mutta heräsin ennen kahta enkä enää saanut unta. Oli liian kuuma, kissat raapivat ovea, pudottivat uuden säästöpossun sirpaleiksi lattialle ja ramppasivat vieressäni kiehnäämässä. Vauva potki kaksi tuntia putkeen, minua pissatti ja lakanat kietoutuivat hikisinä ympärilleni. Vähän myös pelotti, koska olin ensimmäistä kertaa yksin kotona. Juuri kun torkahdin Ville tuli kotiin, ja sitten katkonaisten unien jälkeen kello koitti kuusi ja pärähti soimaan. 

Päivä on kuitenkin mennyt mukavasti ja ihmeen pirteästi. Valo tekee ihmeitä! Töistä tultuani nappasin Villen mukaan ja hurautettiin kauppaan, johon upposi taas liikaa rahaa ja mukaan tarttui grilli, erilaisia grillausvehkeitä ja grilliruokaa. Muistinko mainita sanan grillin? Oli ihana tunne syödä itse grillattua ruokaa kauniisti kateltu pöydältä, siinä niin vastakkain. 

Kohta haen vikan koneellisen pyykkiä kuivausrummusta ja sitten mikään ei estä minua vaipumasta uneen. Zzzz....

Raskautettu lehmä paasaa

Eilen olin pitkästä aikaa töissä, viikon muuttovapaiden jälkeen. Aloitin vuoron perussähläysmeiningilläni, kun pölähdin työpaikalle vaikka olisi pitänyt olla koulutuksessa. Ehdin kuitenkin, vaikkakin puoli tuntia myöhässä. Onneksi se oli vain sellaista kertausluontoista höpinää. 

Töissä raskausaiheiset utelut johtivat lopulta paasaukseen vitamiinien merkityksestä sikiön kehitykselle ja tutun tutulle käyneeseen tapaukseen, jossa odottava äiti ei syönyt salaattia ja vauvan pää ei kehittynyt. Minusta se, että puhuu tuollaisia raskaana olevalle huolestuneelle hermoilijalle tarjoaa oikeutuksen sitoa tolppaan ja kivittää... Kaikki eivät tajua, että ensinnäkin päivittäin syntyy epämuodostuneita ja monella tapaa vammaisia vauvoja ja toiseksi, että äidit syyllistävät itseään ja hermoilevat muutenkin, ilman tuollaisia puheitakin. 

Minulta on kysytty sata kertaa, onko kuuma ja turvottaako. Ei ole sen kuumempi kuin kesäisin yleensäkään ja jos se nyt sinulle kuuluu niin ei turvota, vastaan (vähän kaunistellen). Ihan kuin pitäisi olla kunnon vaivainen lehmä että olisi jotenkin kunnolla raskaana. Minun ristini on huolestuneisuuteni, mutta se tietysti jatkuu vielä hamaan tappiin tyttösen synnyttyäkin. Huolettomat päivät ovat ohi.

Haluaisin kuntosalille. Lapajumi on vihdoin lähes lauennut, kädet tuntuvat pullamössöltä ja näyttävät saunahaloilta. Yläselässä on makkara... 

Tänään on Villen ja minun seitsemän-vuotispäivä. Huh, huh! Hyvä meidän tiimi ja olkaamme yhdessä aina.

Kuin ulkomailla olisi

Torstaina saimme tosiaan muuttolaatikot ja alkoi armoton pakkaaminen. Laatikkoon, roskiin, laatikkoon, laatikkoon. Ja taas roskiin. Torstain ja perjantain aikana 40 laatikkoa täyttyi, minä hermoilin vauvan liikkumattomuudesta ja tirautin illalla pienet väsymysitkut huhkittuani koko päivän. Saunoimme viimeistä kertaa vanhan talon kellarissa ja kävimme nukkumaan käsi kädessä patjoille lattialle.

Lauantaina heräsimme varhain ja yhdeksältä saapuivat muuttomiehet - ja voi, he olivat nuoria herttaisia opiskelijapoikia! Nauroivat vitseilleni kohteliaasti kuin vanhan tädin jutuille ja kantoivat pesukoneenkin tuosta noin vain tänne uuden kodin yläkertaan, vaikka olin vähän epävarmana mittaillut (katseellani, huom) heidän käsivarsiaan ja hoikkia varsiaan. 

Puolenpäivän jälkeen uusi kotimme oli täyttynyt laatikoilla ja huonekaluilla, vanhassa haisi pöly ja kissanpissa ja olimme yli 400 euroa köyhempiä. Ei siinä kauaa ehtinyt ihmetellä vaan lähdettiin saman tien kaupan kautta ystävämme luo. Kannoimme vanhasta asunnosta tavaraa autoon ja ystävä aloitti siivousurakan. Me jatkoimme Ikeaan ja siitä vielä Jumboon ja lamppuja, patjoja, tyynyjä, henkareita, kirjoituspöytää ja mitähän kaikkea rikkaampana ja monta sataa euroa köyhempänä, maha täynnä Ikean lihapullia huristimme uuden asunnon kautta takaisin vanhalle asunnolle.

Illalla menimme ystävämme kanssa Käpylään erääseen ravintolaan syömään. Kiva pubimainen paikka, isot ja suht edulliset annokset ja siinä nälkätilassa (oli niistä lihapullista jo pari tuntia...) ihan maittavatkin, eli kaikin puolin hyvä keikka. Ystävä tarjosi jälkiruoan ja se oli oikeastaan koko aterian maittavin osuus - sen lisäksi, että teki hyvää vain istua ja jutella, lepuuttaa väsyneitä jalkoja ja kovasti huhkineita kehopoloisia...

Lepohetkestä virkistyneenä purimme tavaroita yli puolenyön. Kävimme jossain välissä ostamassa Villelle tupakkaa, emme löytäneet aukiolevaa huoltoasemaa ja riitelimme, puhuimme riidan auki ja eihän siinä oikein puhumista ollut, sama muuttoväsymys molemmilla.

Eka aamu uudessa kodissa.

Sunnuntaina kävimme huoltoasemalla kahvilla, emme taas löytäneet, riitaannuimme taas, sovimme taas, tuttu kuvio. Kello ei ollut vielä yhdeksääkään kun olimme jo ehtineet riidella, sopia, huitaista kahvit ja sämpylät ja käyttää auton pesulassa. Taas vähän purkamista kotona ja Jumbon kautta viimeistelemään vanhan kodin siivous: keittiön kaapit, uuni, seinät, karmit, vessan seinät ja allas... Ei ehtinyt iskeä haikeus ja kaiheus vanhaa kotia kohtaan kun hiki päässä hinkkasi. Ja itseasiassa vieläkään ei ole tullut haikeutta, vaikka asuimmehan me siellä melkein viisi vuotta ja - liikuttavaa! - minä olin vasta 22-vuotias muuttaessamme. Tuohon aikaan mahtuu vaihto-opiskelu Tallinnassa, valmistuminen, työnsaanti, kihlat, ensimmäinen kunnon yhteinen ulkomaanmatkamme, Villen ajokortti, naimisiinmeno, vauvan odotus... Paljon rakkautta ja paljon hyvää elämää eräässä tietyssä kaksiossa Meilahden nurkilla.

Siivouskeikan jälkeen jatkoimme ystävällemme, kaappasimme kissat ja ajoimme läkähdyttävän kuumassa autossa kotiin kissojen maukuessa kuorossa takapenkillä. Kotona Winston aloitti asunnon tutkimisen ja Kirppu hävisi kahdeksi vuorokaudeksi, uskaltautui esiin vain yöllä. Kyllä Winstoniakin sunnuntaina selvästi stressasi, se ei oikein osannut asettua ja pesi itseään vähän väliä, mutta Kirppu veti kyllä pohjat. Arka pieni kissaparka. Mietimme jo, palaako se koskaan ennalleen, ja kyllä onneksi eilisestä asti se on jo hengannut meidän kanssa ihan entiseen malliin.

Maanantaina heräsin siihen, että sain noidannuolen lapojen väliin. Tiedä häntä johtuuko nostelusta ja kantamisesta, uusista pehmeistä patjoista vai läpivetoisalla autolla ajamisesta mutta vieläkin tekee tietyissä asenoissa kipeää. Töihin oli kuitenkin mentävä, onneksi vain siihen parin tunnin ensiapukoulutukseen. Istuin sohvalla kuin zombie ja tuijotin silmät tapilla, tuntui oudolta nähdä työkavereita ja kuulla sitä naurua ja hälinää kun itselläni pyöri päässä vain muuttoon liittyvät asiat. Tajusin myös, miten väsynyt olen.

Koulutuksen jälkeen tapasin Villen ja kävimme erinäisten mutkien ja eksymisten jälkeen palauttamassa vanhan kodin avaimet. Olen stressannut noin kaksi vuotta hävittämääni avainta ja sitä, miten kaikki avaimet joudutaan sarjoittamaan uudestaan ja saan monen sadan euron laskun, mutta - hallelujaa! - pelkoni oli turha. Siitä riemastuneena tarjosin meille ruoat yhdessä Nepalilaisessa ravintolassa ja sitten - taas - shoppailimme vähän ennen kotiin menoa. 

Tiistaina oli syntymäpäiväni ja se alkoi sangen juhlallisesti, kun Ville potkaisi oven selälleen ja tuli makkariin serpentiiniä puhaltaen. :-D Sain lahjaksi söpön vaaleanpunaisen säästöpossun eläkesäästöille ("olet jo sen ikäinen, että on hyvä alkaa säästää eläkkeelle" - kiitti vaan!) ja Muumimukin nimeltä ikuisesti sinun; siinä ollaan tietysti minä ja Ville. Pakkasessa odotti vaaleanpunainen sydänkakku ja ulkona paistoi aurinko eikä tuntunut pöllömmältä täyttää 27 vuotta .

Kävin kynsihuollossa ja pedikyyrissä, joka ei kyllä ollut minun juttuni. Tuoli jossa piti istua oli epämukava, jalkaa piti pitää epämiellyttävässä kulmassa, tekijä oli mies ja hiveli niin hellästi että kutitti ja lopussa jouduin läpsyttämään lainasandaalit jalassa liikkeen toiseen päähän, jossa mies kumartui lattialle räpyläni pariin lakkaamaan kynsiä. Jouduin odottelemaan puoli tuntia ja aina välillä mies kävi polvistumassa jalkoihini lattialle lisäten lakkaa. Koin itseni typeräksi porvarinartuksi enkä voinut rentoutua, kun näin miten epämukavassa asennossa toinen joutui olemaan.

Lopputulos on kuitenkin hieno.

Kävin kiinalaisessa syömässä, tein taas ostoksia, juoksin bussin kiinni ja täällä kotona aloitin työleirin. Silitin verhoja, laitoin ikkunoihin, pesin konetolkulla pyykkiä (täällä on kiva pyykkitupa melkein vastapäätä ja fantsu iso teollisuuskone, pyykkimuijan unelma!), kannoin tavaraa varastoon. Illalla kävin vielä kaupassa enkä voinut olla hymyilemättä leveästi autossa: tässä sitä vaan ajetaan kauppaan, autolla, Helsingissä, tämä on minun elämääni nyt, iso koti ja auto pihassa!

Kotona tein kasvissosekeiton ja ravasin pyykkituvalla ja sitten, vihdoin, kello 21 soppa oli valmis, pyykit pesty, koti niin hyvällä mallilla kuin siinä vaiheessa oli mahdollista ja saatoin suoda itselleni ansaitsemani levon. Mietin, että tuollaista oli varmaan 50 vuotta sitten maatalon emäntien elämä: jatkuvaa työtä, tyytyväisyys siitä että saa tehtyä, väsyneet jalat ja kivistävät hartiat, aurinko poskilla ja uni joka tulee varmasti. Olin nukahtanut poikittain sängyn halki ja heräsin säikähtäneenä, kun Ville tökki itselleen lisätilaa.

Tänään kävin ehti aamusta Jumbossa. Sain äitiltä ja isältä synttärirahaa Conversen tossuihin ja nyt minulla ne on, söpöt varrelliset persikanväriset. Ostin myös taulukoukkuja ja jotain keittiökapineita, köyhdyin taas liikaa ja tulin takaisin mitäs muutakaan kuin laittamaan kotia. Nyt on taulujakin seinillä ja alkaa jo tuntua kodilta. Huhkittuani pari tuntia lähdin pienelle piknikille, ja kun tuli liian kuuma yhdessä ja samassa paikassa maata menin vielä reiluksi tunniksi käyskentelemään pitkin Vantaanjokea. 

Tämä asuinalueemme on niin ihanaa, niittyjä, hiljaa virtaava Vantaanjoki, hiekkateitä, metsää. Otin valokuvia ja oli ihan sellainen olo kuin olisin ulkomailla. Tuo tunne tulee aina välillä ja siihen kiteytyy jollain tapaa huolettomuus ja tunne siitä, miten kaikki on mahdollista, positiivinen uteliaisuus, villi riemu omasta itsestä, ihana varmuus siitä miten aikaa on, miten kaikki on mahdollista, miten maailma on kaunis.

Välitilassa

Tässä sitä ollaan uuden kodin keittiössä aamukahvilla. Ihmeellinen tunne! Toisaalta niin ihanaa ja vapauttavaa, toisaalta stressaa tämä keskeneräisyys ja epäjärjestys. Ja keittiön ikkuna on niin likainen, että tekisi mieli pestä se saman tien.

Nyt on järjestys järjestyksessä (hehe), muuttolaatikot purettu, tavarat pääosin paikoillaan. Vielä jotain epämääräistä sälää pitää ulkovarastoon viedä. Minä olen nukkunut jo useana yönä huonosti, käyn varmaan vähän ylikierroksella. Aamulla sain noidannuolen lapojen väliin, selkä ei ilmeisesti ole tottunut uusiin patjoihin ja tyynyyn.

Odotan että kello tulee yhdeksän, niin pääsen aloittamaan soittokierroksen. Muuttolaatikoiden haku, pyykkikoneen asennus, puhelu pankkiin, kynsihuollon varaus... Sitten pitääkin käydä töissä ensiapukoulutuksessa ja siitä palauttamaan vanhan kodin avaimet.

Ihmeellinen tunne, ihmeellinen välitila, mieli yrittää tottua että me nyt oikeasti asutaan täällä.

Vauva potki illalla niin kovasti, että mahan hytkyntä näkyi ulospäin. En voinut kuin nauraa onnellisena. Ihana, ihana vauvani!

Onnellinen loppu

Eilen muutin ja pakkasin kuin hullu, en paljoa paikallani ollut. Välillä kuulostelin,  että onpa vauva hissuksiin, ja iltaa kohden aloin huolestua. Iltapalaa syödessäni vauva kuitenkin aloitti potkunsa, samoin nukkumaan mennessä, joten rauhoituin vähän ja kävin nukkumaan. Yöllä heräsin ja kuulostelin vauvaa, se oli ihan hiljaa. Aloin taas huolestua. Googlailin "sikiö ei liiku". söin vähän suklaata, hytkytin mahaa, vaihdoin asentoa, olin jo huolesta suunniltani. Samaan aikaan en voinut uskoa, että minun vauvani olisi kuollut, ja toisaalta kaikki pitkin raskautta vaivanneet pelot vyöryivt mieleen ja tunsin musertavana, miten minulle ei suoda lasta. Kun olin hytkytellyt mahaani lähes tunnin ja valmiina jo soittamaan Naistenklinikalle heräsi vauva viimein ja alkoi potkimaan. Huh! Samoin aamulla sain nauttia potkuista. Mutta en varmaan koskaan unohda sitä huolta ja epätoivoa.

Kissat menivät eilen ystävällemme yökylään. Kotioloissa mitä reippain ja ihmisläheisin pikkukissa Kirppu oli piilotellut kuusi tuntia! Lopulta ystävämme sai sen kalkkunaleikkeellä houkuteltua esiin. Voi pieni arka kissa-parka... Winston oli kuulemma äksyillyt entiseen malliinsa ja heti kun pääsimme perille kiersi se isännän elein asunnon ja hyppäsi sitten pöydälle. Yöllä valvoessani ikävöin karvakavereitani ja olisin halunnut Kirpun jalkojen päälle, Winstonin hurisemaan tyynylle.