torstai 28. helmikuuta 2013

Tapetaan se hammas

Kerronpa nyt erään hampaan tarinan, kun en ole tainnut sitä täällä jakaa. Kaikki alkoi vähän ennen joulua, kun olin vanhempieni luona vapaapäiviä viettämässä. Hampaani äityi niin kipeäksi, että valvottuani yön kivun säteillessä kaulaan, poskeen ja korvaan menin aamulla särkyvastaanotolle. Siellä hammaslääkäri kurkkasi suuhuni, sanoi että hampaat ovat vain niin kuluneet että se vähän vihloo. Vastasin että kipu on niin kova, etten saa nukuttua, ja säteilee koko vasemmalle puolen kasvoja. Lääkäri kehotti syömään särkylääkettä ja hankkimaan yöksi hammassuojan, etten unissani narskuttele (?).

Palasin pari päivää ennen joulua Helsinkiin ja soittelin Haartmanin päivystykseen. Hoitaja kysyi, onko kipu niin kovaa, etten voi elää sen kanssa. No ei kai se nyt niin kovaa, peräännyin ja jätin ajan varaamatta. Ja jos se kerta johtuu vain jostain kulumista... Joulusta uuteenvuoteen valvoin yössä työssä ja kärsin kivusta. Söin särkylääkettä triplasti yli suositusten ja pidin kylmäkallea milloin poskella, milloin kaulalla, kun en oikein tiennyt mikä kohta olisi kipein. Korvakin oli niin kipeä, että epäilin jo ettei vika olekaan hampaassa vaan korvassa, ja söinkin kaksi antibioottikuuria korvatulehdukseen. Ilmeisesti kipeä hammas hermosärkyineen veti kasvojen luut niin jumiin, että korvakin tulehtui.

Uudenvuoden aattona menin taas särkyvastaanotolle ja hammaslääkäri löysi hampaasta suuren, juureen asti ammottavan reiän. Siihen laitettiin väliaikainen paikka ja kipu pysyi poissa aina tähän viikkoon asti. Tänään kävin - taas - hammaslääkärillä ja hän aloitti juurihoidon. Olikin elämäni ensimmäinen kerta sitä lajia - siinä siis tapetaan hammas! Vielä se ei selvästikään ole kuollut ja tulee mukavia takaumia jouluun, kun kipu säteilee korvaan, kaulaan, poskeen. 

Maailman tylsin teksti mutta kipu, se tekee itsekeskeiseksi. Ja onneton särkylääke ei vain tahdo vaikuttaa.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Ex-kaupantädin arvio uudesta kaupasta ynnä muita päivän juttuja

Yössä toisten unia valvomassa. Ihanan nopeasti on mennyt tämä yö. Ja niin nätisti nukkuvat he, he joiden unta valvon.
 
Ennen töihin tuloa oli kiva päivä. Loikoiltiin Villen kanssa pitkään vuoteessa, juteltiin, tankattiin läheisyyttä ja näpyteltiin älypuheliamme kuin mitkäkin nörtit. Aamuhommien jälkeen siivottiin, meillä on uusi imuri, kävin viime viikolla hakemassa sen Stockalta työkavereiden antamalla häälahja-lahjakortilla. Imurin kanssa kärkisijasta lahjakortin käytössä kamppaili kirkasvalolamppu, mutta päädyttiin imuriin kun lamppua ei enää niin tänä vuonna tarvitse (kiitos luonto ja siunattu, siunattu kevät).
 
Kiiltävästä ja puhtoisesta kodista oli hyvä poistua kauppaan. Lähellemme on avattu M-Market, jonka ovessa mainostetaan luomu ja lähiruokaa ja johon olen suhtautunut niin suurella ennakkoluulolla ("siellä on varmaan kamalan kallista ja kotikutoista") etten ole aiemmin sisään uskaltautunut. Hyvä että nyt, koska: kas siinä vasta kauppa! Aivan huippu. Jo tilana se on kiva, kolmessa matalassa kerroksessa, ja sieltä löytyy rinta rinnan niin perusmerkkejä kuin luomua ja lähellä tuotettuakin. Ei sitten niin yhtään kämäistä, kotikutoista eikä kallista.
 

Kotona tein meille lihapullia, dippiä (pohjana turkkilainen jogurtti ja härpäkkeenä jauheliha-, paprika ja valkosipulimaustetta), salaattia, punaisia linsssejä ja paistettua halloumia. Oli hyvää. Villelle on kiva kokata, kun hän syö niin hyvällä ruokahalulla ja on jotenkin liikuttavan kiitollinen siitä, mitä eteen kannetaan. Yksi ilta laitoin kaupan coctailpiirakoita uuniin ja katoin pöytään leikkeleet, suolakurkut, juustot ja munavoit, ja töistä palanneen miehen ilahtuneisuus oli suorastaan ylitsevuotavaa.
 
 


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Kateudesta

Olen pitkään pitänyt suorastaan valttinani sitä, etten ole kateellinen ihminen. Että ajattelen, miten kaikki on mahdollista kaikille ja turha siis kadehtia, minäkinhän voin saada kaiken saman. 

Nyt olen alkanut miettiä että ja paskat. Olenhan minä kateellinen. Sellaisella ovelalla tavalla, jolla olen hyvin onnistunut itseäni huijaamaan, joko naamioiden iloksi toisen puolesta tai vähättelyksi siitä, että minä nyt tuollaista haluaisikaan. 

Ajattelen, että kateus voi ehdottomasti olla positiivinen tunne, sillä tavalla hyvää esimerkkiä ja kannustavaa tavoitettava luova. Sanonkin aika herkästi eri ihmisille milloin mistäkin, mä oon kateellinen sulle, sulla alkaa loma, mä kadehdin sua, sulla on niin pitkät hiukset. Tuollaisissa suht merkityksettömissä asioissa auliisti nostan kateuteni pöydälle. 

Sen sijaan ne mistä oikeasti kadehdin... Hyi että kun se on vaikea myöntää. Minulla on yksi ystävä, jota huomaan silloin tällöin kadehtivani, siitäkin huolimatta, että tiedän hänen vaikeuksistaan, tänäkin vuonna niitä on jo ollut enemmän kuin yhdelle ihmiselle soisi. Toisen elämästä kadehtii irrallisia paloja sen sijaan että keskittyisi kokonaisuuteen, tai hyvänen aika keskittyisi siihen mitä itsellä on.

Kyllä sitä osaakin olla pieni.

torstai 21. helmikuuta 2013

Kieliopillisia pohdintoja ja pieni oodi valolle

Aamukahvi. Kermaista rahkaa, laitoin siihen kamalasti vaniljasokeria. Ja banaania ja ananasta. Tein eilen ison kulhon ja nyt on viimeinen erä jäljellä. 

Vapaapäivä. Hölmöt verbittömät lauseet. Yhtäkkinen epätietoisuus siitä, mikä on lauseen ja virkkeen ero.

Aah! Jos nyt ymmärsin oikein Wikipedian opin, niin lause on "sanoista koostuva kielen perusyksikkö", joka arkikielessä usein sekoitetaan virkkeeseen. Virke voidaan määritellä joko lauseopillisesti, jolloin ei keskitytä niinkään lauserakenteellisiin seikkoihin (esim. tekijä - verbi) vaan laajempaan tekstiyhteyteen, jonka osana virke toimii. Oikeinkirjoituksen perusteellä määriteltynä virke on tekstin osa, joka alkaa isolla kirjaimella ja päättyy pisteeseen, huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin eli isoon välimerkkiin.

En ihan vieläkän tajunnut. Sehän on niin, että kun ei ole sisäistänyt ei osaa myöskään selittää tyhjentävästi. Tuo kannattaa muistaa esim. töissä, jos ei tajua jostain asiasta mitään, ja penätä selitystä niin kauan että ymmärtää. Ei siinä ole itse sen tyhmempi kuin se toinenkaan, joka ei osaa selittää.
 
Ei kun hei! Nyt luulen tajunneeni! Lause on esimerkiksi tämä: koira on musta. Virke siitä tulee, kun se on osana pidempää tekstiä. Onko näin??

Kävin eilen tunnin kävelylenkillä ja puhuin sen koko ajan siskoni kanssa. Vitkutin lenkille menoa noin neljä tuntia ja aurinkokin ehti jo laskea, mutta olen iloinen että lopulta sitten menin.

Ihanaa kun on kevät(talvi). Valoa ja kirkkautta ja pää pursuaa uusia asioita, puhua pulpatan ja aivot käyvät niin kierroksilla että surina vain kuuluu. Niin käy kun herää monen kuukauden talvilevolta ja huomaa: maailma on kaunis ja valkoinen, aurinko kirkas, päivä pitenee, kaikki on hyvin. Minä olen täynnä elämää.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Tarjous vain tänään: eukko entistä ehommaksi!

Poden pitkästä aikaa sunnuntaimasennusta. Tiedättehän, ollut ihanat vapaat ja nyt niistä viimeisin kääntymässä iltaan. Haluaisi kääntää aikaa taaksepäin ja elää jokaikisen vapaan hetken intensiivimisemmin, "paremmin". Haluaisi tehdä ne asiat, jotka nyt muistuttavat tekemättömyydestään, ulkoilu, ystävien sähköposteihin vastaaminen, kotihommat. Ihan kuin nyt olisi joku elämäni vihonviimeinen vapaapäivä ja tämän jälkeen ei enää ikinä. Hah. Nytkin on edessä vain kaksi iltavuoroa ja sitten taas vapaata. Ja sitten taas työtä ja sitten vapaata työtä vapaata työtä vapaata työtä, sitähän tämä elämä on.

Yleensä muuten tykkään palata pitkiltä vapailta töihin. Olen sen verran työhullu, että liika vapaa on liikaa, ja vapailla saan aina ladattua akut niin että oikein puhkun intoa palatessani sorvin ääreen (tiedän, kuulostan tosi ärsyttävältä).

Käytän tämän viimeisen vapaailtani - rästihommien sijaan - kotispan merkeissä. Pöydällä on tuore kimppu punaisia tulppaaneja ja "fresh laundry" - tuoksuinen kynttilä, varpaissa uusi kirsikanvärinen lakka, hiuksissa sävyttävä hoitoaine vaikuttamassa, kasvoilla kuorinnan jälkeen finnilaput. Rentouttavaan "eukko entistä ehommaksi" hoitoomme kuuluu myös sheivaus ja kasvonaamio. Ja hän on kuin uusi! Kauhea hommahan tässä on (oikeasti), ja välillä selväpäisinä hetkinäni mietin, että ihan tosissaan kaiken naisten ulkonäköön liittyvän hupatuksen taustalla on pakko olla salaliitto, jonka tarkoitus on pitää naiset puuhakkaina ettei jää aikaa - niin, mille?


Kyllä se on rankkaa olla nainen, kuten Ville aamulla (asiantuntevasti) sanoi.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Kalakukko ja paleltuneet ruusut

Olen yrittänyt aloittaa tämän blogikirjoituksen ties kuinka monesti, mutta ei vaan synny. Tekstini näyttää omissakin silmissäni teennäiseltä ja pirtsakalta ja sitten alan miettiä, miksi helvetissä kerron tällaisia asioita internetissä, saanko siitä jotain? Ja sitten mietin ja mietin ja menen ihan tukkoon kaikesta siitä miettimisestä. Ja kuitenkin tekee mieli kirjoittaa tänne, tämä on minun oma rakas blogi, en haluaisi ettei tätä olisi.

Haluaisin että tänne olisi kiva tulla kirjoittamaan, ja että kuulisin tästä oman ääneni enkä jonkun tekoreippaan miss happy happyn ääntä.

Ongelma taitaa olla siinä, että, noh: minä olen melkoisen reipas, oikein sellainen ponteva suorastaan, ja melkoisen onnellinen myös. Sellaisesta tasaisesta tyytyväisyydestä voi olla vaikea nykiä mitään mielenkiintoista, vaikka noin niin kuin itsen ja ehkä myös läheisten kannalta sellainen on tietenkin parasta.  Harvoin minulla on mitään, mistä haluaisin purkaa sydäntäni ja kun on, on ne sen verran henkilökohtaisia juttuja että turvaan paperipäiväkirjaan.

No niin, ja tuon introon jälkeen siirtykäämme siihen tasaiseen ja tyytyväiseen arkeen. ;-)

Viime päivinä on tosin ollut enemmänkin juhlanmakua, suorastaan niin siirappista että tihkuu kohta korvista ulos. Eilen treffasimme Villen töiden jälkeen, kolisimme ratikalla kaupunkiin, Ville osti lahjakortilla urheiluvaatteita ja vei minut syömään, minä vein hänet ruokakauppaan ja Ville osti minulle ystävänpäivän kunniaksi ruusuja, pullan ja namimunkkia. Minä en antanut mitään mutta eihän ystävyys antamiseen perustu, no heh he.

Illalla Ville lähti yhden suomalaisen räminäbändin keikalle ja siitä Kallioon, ja minulle tuli vähän haikeus kun laitoimme viestiä. Että minäkin haluaisin Kallioon, siihen yöhön ja ihanien talojen väliin, juomaan halpaa kaljaa ja talon punaviiniä ja puhumaan suu vaahdossa jostain ah niin tärkeistä aiheista, joita en seuraavana aamuna muista. Ja sitten olin vain yöpaidassa villasukat jalassa menossa yksin nukkumaan.

Tänään kävin aamupäivästä salilla, oli ehkä huonoin treeni ikinä. Pyörrytti ja oksetti ja piti lähteä jo puolen tunnin jälkeen. Aina ei vain irtoo, lohdutin itseäni, kieltäydyin ajattelemasta niin kuin olisi minulle luontaisinta, ihan turha reissu, olisit samantien jääny kotiin, kamalaa ajanhukkaa. Eikä ole. Eikä aina tarvitse olla niin kova itselleen. Saunoin, laitoin itseni ja menin kahvilaan katsomaan uimareita ja syömään tonnikalaleipää ja juomaan Hyvää päivää - juomaa.

Kotona höpöteltiin ja pötköteltiin Villen kanssa ja keskustelu luisui kalakukkoon, ja sitten ei mennyt kuin viisitoista minuuttia kun istua pönötettiin ratikassa matkalla kauppahalliin kukkoa ostamaan. Saavuimme kauppatorille ja siellä näytti niin erilaiselta kuin kesällä, ja kauppahalli oli kiinni. Hyppäsimme sopivasti paikalle tulleeseen kolmosen ratikkaan, heitimme lenkin Eirassa ja kohta olimmekin pitkällä sillalla ja siitä yli, seisoimme tuulisella Hakaniemen torilla. Hakaniemen halli oli sekä auki että siellä oli kukkoa, voi onnea. Ja sen lisäksi siellä oli riisipiirakoita, valkosipulipatonkia, omenahillopullaa, herkkujuustoja, perunarieskaa. Kassi pullotti mukavasti ja sanoin, jos asuis tässä hallin vieressä vois joka päivä ostaa tuoretta ja luomua, varmaan ihan meiänkin tuloilla vois.

Käytiin vielä Kallion kirjastossa ja sitten tultiin kotiin katsomaan elokuvaa (Kerro kerro kuvastin) ja herkuttelemaan. Luin jostain, että et ole koira, älä siis palkitse itseäsi ruoalla, mutta - vuh vuh vaan. Ja millä sitä sitten palkitsi, kertokaa jos on ideoita. Aikaa minulla on tuhlattavaksi asti, mikään ihana pikku oma hetki ei toimi. En halua shoppailla shoppailun ilosta, kun tavaraa on muutenkin liikaa. Palkinnon pitäisi olla suht pikaista nautintoa tarjoava, ei esimerkiksi matkaa varten säästäminen. Ihan totta, miten muuten palkitaan kuin ruoalla? ... Kysyy koira vuosimallia -86.

Ei ihan jokakertaiset leffaherkut ;-) Ruusutkin 
pääsivät kuvaan, mutta voi: he ovat paleltuneet.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Uusia tuulia, nuuh nuuh

En vain lakkaa rakastamasta tuota Kerkko Koskinen Kollektiivia. Kuunnelkaa ainakin kappale Vuodet, siihen jää koukkuun. Toinen erityisen ihana on Jos saisin. Eikä ole yhtään huonoa!

Ylenin hiljattain piirun verran työtehtävissäni. Tänään oli esimiehille järjestetty koulutus, joka kesti koko päivän. Tuntui vähän hullulta, että minä siinä porukassa; luennoitsija puhutteli te esimiehet ja sain oikein nipistää itseäni, että todella ja oikeasti kuulun siihen porukkaan.

Oli kivaa olla pitkästä aikaa koulutuksessa, pukeutua hameeseen ja silkkipaitaan, syödä ilman kiirettä ja hälyä, pitää pitkät ruoka- ja kahvitauot. Jutella rauhassa asiat loppuun ilman että pitää pompata jonnekin, ja että uteliaita korvia on ympärillä sata. Kiva istua hiljaa ja piirrellä luentolehtiöön.

Huomenna on sitten kiva upottaa kädet kyynärpäitä myöten töihin, nauraa ja höpöttää ja olla siinä imussa, niin että kotiinpäästyä jalkoja särkee ja ei tee mieli puhua enää ikinä sanaakaan.

Meinasin muuten saada slaagin, kun koulutuksen jälkeen kävin automaatilla ja tilillä oli noin 800 euroa vähemmän kuin olisi pitänyt. Ja reilu viikko palkkapäivästä! Nikottelin siinä aikana ja laskin, että mitä sitä tulikaan perjantaina siskon kanssa shoppailtua, kunnes muistin, että olin siirtänyt ison siivun palkastani toiselle tilille. Huh. Akuutti köyhyys ja loppukuun näkkärikuuri ohitettu.

Niin mutta mitä sitä sitten tulikaan perjantaina siskon kanssa shoppailtua? Noo ainakin kolme hametta, kaksi sellaista neuloksista ja yksi puoliväliin kinttua ulottuva, lämpimänkeltainen ja ihana, minulla oli se tänään. Sitten se tehosekoitin, ruokaa tietysti, kynttilä, jännä punainen neule jossa on hopealankoja. Että onhan tuossakin, mutta ei nyt ihan tonnilla kuitenkaan, meikä kun ei mitään huippumerkkejä harrasta.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Suutuntumaa

Perjantaina toteutui asia, josta olin haaveillut ainakin vuoden (!) : ostin tehosekottimen. Piti oikein mennä Itikseen asti sitä hakemaan, mutta mikäs oli mennessä kun oli oman siskon hyvää seuraa messissä ja tärkeä määränpää edessä. En muuten tiedä miksen ole ostanut tuota jo aiemmin. Tyytynyt vain haaveilemaan... No nyt ostin ja aamupalasmoothiet, here I am!

Eilen laitoin sekaisin purkin rahkaa, banaanin, tuoretta ananasta, hunajaa ja puolikkaan sitruunan mehut. Valmista kamaa tuli noin litra ja vaikka se olikin ihan hyvää, ei kuitenkaan ihan makuni mukaista. Rahka haisi inhottavalta ja koostumus oli liian ohut makuuni. Tänään sitten laitoin puoli purkkia rahkaa, banaanin, hunajaa, pikkuisen sitruunamehua ja vähän tuoretta ananasta. Paljon parempi! 

En ole juurikaan nirso, mutta paksut juomat ovat aina aiheuttaneet kylmiä väreitä; tuon tiedon valossa tehari- ja smoothiehaaveeni ovat vähän erikoisia... Jotenkin se suutuntuma vain on inhottava, saada nyt yhtäkkiä suullinen jotain paksua ja valuvaa (öhmmm). Esimerkiksi ajatus siitä, että joisi keittoa pillillä, saa melkein oksennuksen nousemaan kurkkuun, en voi sille mitään. Mutta olikos se 15 toistoa mikä suulla kestää tottua uuden ruoan koostumukseen, ja muistelen myös että usein meitä ei niinkään ällötä jonkun ruoka-aineen maku vaan nimenomaan sen tuntuma suussa. Eli nyt koulitaan suuta!

lauantai 9. helmikuuta 2013

Hyvää Suomesta

Ostin eilen Kerkko Koskinen Kollektiivin levyn ja se on nyt ensikuuntelussa. Ja aivan mahtavaa! En muista milloin mikään olisi kolahtanut näin lujaa. Tulee ihanalla ja kotoisalla tavalla vanha rakas Ultra Bra mieleen, ja silti tämä on aivan uutta ja tuoretta. Mahtipontista, tarinallista, aivan mahtavaa. Tätä ei raaski antaa soida vain taustalla vaan haluaa ihan ajatuksella kuunnella.

Rakastan tätä tunnetta kun innotuu jostain! Tämä on bensaa (mun liekkeihin, ehe :-D). Olen aina ollut sellainen, että innostun ihan kamalasti jostain, kulutan sen puhki - oli kyseessä sitten ruoka, vaate, musiikki, harrastus - ja kyllästyn. Tietysti niin tulee käymään Kerkko Koskinen Kollektiivillekin, mutta nyt, kun laitoin juuri levyn toista kertaa pyörimään, on kaikki hyvin ja kaikki suloisuus vielä edessä.

Toinen hieno suomalainen asia on Kaappari-elokuva, joka käytiin eilen siskoni kanssa katsomassa. Se on sekä hauska että surullinen ja vielä totta, kertoo 1970-luvulla tapahtuneesta Finnairin lentokoneen kaappauksesta. Ajankuvaus on ihailtavan taidokasta tällaisen 80-luvun lapsenkin mielestä, ja luulen että tuolla ajalla eläneet saavat elokuva-elämyksen ohella nostalgiatripin.

Voi voi voi, olen niin onnellinen tässä kauniissa, hullussa, villissä maailmassa!

torstai 7. helmikuuta 2013

Aamun tajunnavirtamonologi

Kello on puoli kahdeksan vapaapäivän aamuna ja olen hereillä. Raksi seinään! Itseasiassa olen ollut hereillä jo tunnin, Ville lähti töihin ja heräsin siihen torkutukseen. Ja sitten oli niin kova nälkä että piti nousta syömään. Nyt taistelen vastaan halua mennä takaisin unille, koska hyvänen aika, menin eilen kymmeneltä nukkumaan, kyllä kahdeksan tuntia pitäisi riittää aikuiselle. 

Tämä yöpuvussa kahden torkkupeiton sisällä kyhjöttäminen hämäränhyssyisessä valossa ei kyllä varsinaisesti tue virkeää oloa...

Välillä mulle käy kirjoittaessa sama kuin puhuessakin: alan kuunnella itseäni ulkoapäin ja mietin että mitä helvettiä. Nuoko sanat hän valitsee kaikkien maailman sanojen joukosta ja tuohon järjestykseenkö, puhuessa: vai että noilla äänenpainoilla. Että mitä helvettiä tosiaan. Onneksi noin käy aika harvoin.

Eilen lopetin yövuorot ja menin parin tunnin unien jälkeen ystäväni kanssa syömään sen nimiseen paikkaan kuin Maya. Oli iiiihaaanaa hiiligrillattua kanaa yrttilohkoperunoiden kanssa ja jälkkäriksi niin hyvää chilillä maustettua suklaafondanttia, että. Illalla tulin vatsa täynnä kaupan kautta kotiin ja nakkasin ostamani talvikimpun olohuoneen pöydälle. Puuttuu vielä siivous, joka on edessä tänään, niin on sitten kukkia ja siistiä.

Sain yhtenä iltana yllättäen työkaverilta niin kivaa palautetta, että sukat melkein pyörivät jaloissa. Palautetta siitä miten minulla on edellytyksiä vaativampiin tehtäviin ja miten minussa vain on sitä jotain (no noin hän sanoi!). Sekä miten en ole erityisen hyvää pataa kenenkään kanssa vaan kohtelen kaikkia samalla tavalla ystävällisesti, mutta pikkuisen etäisesti. Esimieheni on kiittänyt samaa ja on niin hassua, kun olen ain tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi ja itkenyt miten en istu mihinkään porukkaan ja nyt se onkin valtti.

Positiivista palautetta pitäisi kyllä viljellä useammin. Ei oikein luonnistu minulta.

Kirppu venytteli äsken maha kaarella verhoja vasten ja juuttui sitten kirppumaiseen kouhotustyyliin kynnestä kiinni. Piti käydä irrottamassa se. 

Puut ovat kauniita, tykkylumisia. Jos nyt edes tykkylumi on sitä raskasta nuoskalunta, jota nyt.

Värjäsin eilen hiukseni punaruskeiksi ja tykkään. Olen vähän hiuskriisissä, kun ensinnäkin yritän kasvattaa, ja se on aina tällä kasvojen muodolla ja hiusten kunnolla huono idea. Toisekseen en tiedä minkä värinen tahtoisin olla - kirkas punainen on alkanut tökkiä, ruskea ei sovi, oranssi on hölmö, mahonki ei missään nimessä sovi. Tykkäisin sellaisesta vähän kuluneesta ruosteenpunaisesta, mutten ole löytänyt kaupasta sellaista. Tämä punaruskea on nyt ihan hyvä.

Pakko avautua, kun inhottaa joidenkin koiranulkoiluttajien tapa antaa koiriensa leuhottaa löysässä hihnassa vaikka vastaantulijan päälle. Minulle on kahdesti viime viikkoina tullut vieras koira tekemään turhan läheistä tuttavuutta, ja vaikka ne ovatkin olleet kilttejä koiria en todellakaan arvosta, kun vieras iso koira yhtäkkiä työntää päänsä takkini alle (!!) tai tulee kylkeen kiinni. Oikeesti. Tykkään kyllä koirista mutten halua vieraita, etenkään isoja koiria liian lähelle. Ne totta puhuakseni pelottavat minua. 

Nyt pitäisi päättää lähdenkö salille vai alanko siivota. Ehkä olisi parempi lähteä, niin tuo sänky ei koko ajan houkuttaisi. Huomenna saan siskoni tänne Turusta!

perjantai 1. helmikuuta 2013

Kakki, oksu ja leipänen sekä muita evakon päivän juttuja

Olen viettänyt tämän päivän evakkona, kun Ville nukkuu yövuorojen jälkeen. Meillä muuten menee taas vuorot nätisti, kun Villen yöt alkoivat sinä päivänä kun minun loppuivat...

Aamulla kävin labrassa yksissä kokeissa ja siitä suuntasin Töölöön Cafe Picniciin. Oli kiva syödä rauhassa aampala (osa kaksi) ja katsella ihmisten kiirehtimistä töihin ja kuka minnekin. Vuorotyön ehdottomia iloja on arkivapaat. Kirjastossakin kävin, kun se on siinä naapurissa, ja koska on kertynyt ihan mojovasti lukutaukoa pelasin varman päälle ja lainasin kaksi lempparidekkaristini kirjaa, joista toista en ole edes lukenut vielä (onko kukaan muu yhtä hidas noin niin kuin mieleltään ja lukee mielellään dekkareitakin usein, vaikka konna on jo selvillä? Mua ei juurikaan häiritse, jos on hyvin kirjoitettu.). Eiköhän lukuhalut taas syty! Viimeiset kolme (!) kuukautta luin Marjaneh Bakhtiarin esikoista Ei mistään kotoisin. Kirja on hauska, älykäs ja sujuvalukuinen eli ei hajuakaan miten hitossa sain nyhjättyä sen parissa noin kauan. Nyt on kuitenkin luettu ja voin suositella.

Kaupungilla shoppailin ja kävin kynsihuollossa eli perus bimbolandian vapaapäivä. Olen joka kerta kynsihuollossa käydessäni ottanut samanlaisen ranskalaisen manikyyrin ja sen pyysin nytkin, kunnen viime hetkellä (voi tätä draamaa, tätä jännityksen määrää!) vaihdoinkin mieltäni ja pyysin "samanlaisia kuin hänellä paitsi kultaisella hileellä". Viereinen asiakas hymyili minulle otettuna, kunnes tajusi että tarkoitinkin hänellä työntekijän kynsiä. Tuntui muuten että se koko paikka olisi hiljentynyt kun kakaisin kurkkuani ja sanoin kohtalokkaan sanat, "ei kun mä muutinkin mieltäni". Bimbolandian jännityksen hetket, osa 1.

Ruokakaupan kautta kotiin ja äsken tein sellaisia ohraleipäsiä, joiden ohjeen bongasin jo varmaan vuosi sitten töissä yövuorossa puuroa keitellessäni ohrahiutalepaketin kyljestä. Siitä asti olen leipäsiä himoinnut ja nyt niitä on, oikein kaksi pellillistä. Tein ensin ohjeen mukaisen taikinan mutta kaikki leipäset eivät mahtuneetkaan yhdelle pellille, joten tein toisen vähän pienemmän taikinan, että saan samantien toisen pellillisen paistettua. Naureskelin itsekseni, että hyvä jos olisin niin dorka että laskisin joka kerta väärin, taikinaa tulisi aina liikaa yhtä peltiä kohden ja siinä olisin minä, paistamassa hiki päässä hemmetin ohraleipäsiä vielä keskellä yötäkin. Onneksi jauhot taitaisivat loppua ennen. 

Koska leipäsistä (Aargh. Alkaa tulla jo korvista ulos tuo leipänen. Melkein yhtä ällö sana kuin kakki tai oksu. Tai no ei nyt ihan! :-D) tuli niin hyvin, tässä ohje, jos jollain on vaikka jonkun muun merkin ohrasuurimoita:

- 3 dl vettä
- suolaa
- sokeria/hunajaa
- valkosipulijauhetta 1/2 tl
- pussi kuivahiivaa
- 2 dl ohrasuurimoita (vai hiutaleita. En jaksa tarkistaa. Saa valistaa!)
4 dl vehnäjauhoja
1/2 dl öljyä

Puoli tuntia kohotusta, jonka jälkeen muotoilu tangoksi ja siitä 12 leipäseksi. Sitten vielä puoli tuntia kohotusta. Sen jälkeen leipäsiin painellaan koloja ja ne voidellaan öljyllä, johon on sekoitettu rosmariinia. Helppoa ja hyvää! Menenkin santsaamaan joten moi.