Kalakukko ja paleltuneet ruusut

Olen yrittänyt aloittaa tämän blogikirjoituksen ties kuinka monesti, mutta ei vaan synny. Tekstini näyttää omissakin silmissäni teennäiseltä ja pirtsakalta ja sitten alan miettiä, miksi helvetissä kerron tällaisia asioita internetissä, saanko siitä jotain? Ja sitten mietin ja mietin ja menen ihan tukkoon kaikesta siitä miettimisestä. Ja kuitenkin tekee mieli kirjoittaa tänne, tämä on minun oma rakas blogi, en haluaisi ettei tätä olisi.

Haluaisin että tänne olisi kiva tulla kirjoittamaan, ja että kuulisin tästä oman ääneni enkä jonkun tekoreippaan miss happy happyn ääntä.

Ongelma taitaa olla siinä, että, noh: minä olen melkoisen reipas, oikein sellainen ponteva suorastaan, ja melkoisen onnellinen myös. Sellaisesta tasaisesta tyytyväisyydestä voi olla vaikea nykiä mitään mielenkiintoista, vaikka noin niin kuin itsen ja ehkä myös läheisten kannalta sellainen on tietenkin parasta.  Harvoin minulla on mitään, mistä haluaisin purkaa sydäntäni ja kun on, on ne sen verran henkilökohtaisia juttuja että turvaan paperipäiväkirjaan.

No niin, ja tuon introon jälkeen siirtykäämme siihen tasaiseen ja tyytyväiseen arkeen. ;-)

Viime päivinä on tosin ollut enemmänkin juhlanmakua, suorastaan niin siirappista että tihkuu kohta korvista ulos. Eilen treffasimme Villen töiden jälkeen, kolisimme ratikalla kaupunkiin, Ville osti lahjakortilla urheiluvaatteita ja vei minut syömään, minä vein hänet ruokakauppaan ja Ville osti minulle ystävänpäivän kunniaksi ruusuja, pullan ja namimunkkia. Minä en antanut mitään mutta eihän ystävyys antamiseen perustu, no heh he.

Illalla Ville lähti yhden suomalaisen räminäbändin keikalle ja siitä Kallioon, ja minulle tuli vähän haikeus kun laitoimme viestiä. Että minäkin haluaisin Kallioon, siihen yöhön ja ihanien talojen väliin, juomaan halpaa kaljaa ja talon punaviiniä ja puhumaan suu vaahdossa jostain ah niin tärkeistä aiheista, joita en seuraavana aamuna muista. Ja sitten olin vain yöpaidassa villasukat jalassa menossa yksin nukkumaan.

Tänään kävin aamupäivästä salilla, oli ehkä huonoin treeni ikinä. Pyörrytti ja oksetti ja piti lähteä jo puolen tunnin jälkeen. Aina ei vain irtoo, lohdutin itseäni, kieltäydyin ajattelemasta niin kuin olisi minulle luontaisinta, ihan turha reissu, olisit samantien jääny kotiin, kamalaa ajanhukkaa. Eikä ole. Eikä aina tarvitse olla niin kova itselleen. Saunoin, laitoin itseni ja menin kahvilaan katsomaan uimareita ja syömään tonnikalaleipää ja juomaan Hyvää päivää - juomaa.

Kotona höpöteltiin ja pötköteltiin Villen kanssa ja keskustelu luisui kalakukkoon, ja sitten ei mennyt kuin viisitoista minuuttia kun istua pönötettiin ratikassa matkalla kauppahalliin kukkoa ostamaan. Saavuimme kauppatorille ja siellä näytti niin erilaiselta kuin kesällä, ja kauppahalli oli kiinni. Hyppäsimme sopivasti paikalle tulleeseen kolmosen ratikkaan, heitimme lenkin Eirassa ja kohta olimmekin pitkällä sillalla ja siitä yli, seisoimme tuulisella Hakaniemen torilla. Hakaniemen halli oli sekä auki että siellä oli kukkoa, voi onnea. Ja sen lisäksi siellä oli riisipiirakoita, valkosipulipatonkia, omenahillopullaa, herkkujuustoja, perunarieskaa. Kassi pullotti mukavasti ja sanoin, jos asuis tässä hallin vieressä vois joka päivä ostaa tuoretta ja luomua, varmaan ihan meiänkin tuloilla vois.

Käytiin vielä Kallion kirjastossa ja sitten tultiin kotiin katsomaan elokuvaa (Kerro kerro kuvastin) ja herkuttelemaan. Luin jostain, että et ole koira, älä siis palkitse itseäsi ruoalla, mutta - vuh vuh vaan. Ja millä sitä sitten palkitsi, kertokaa jos on ideoita. Aikaa minulla on tuhlattavaksi asti, mikään ihana pikku oma hetki ei toimi. En halua shoppailla shoppailun ilosta, kun tavaraa on muutenkin liikaa. Palkinnon pitäisi olla suht pikaista nautintoa tarjoava, ei esimerkiksi matkaa varten säästäminen. Ihan totta, miten muuten palkitaan kuin ruoalla? ... Kysyy koira vuosimallia -86.

Ei ihan jokakertaiset leffaherkut ;-) Ruusutkin 

pääsivät kuvaan, mutta voi: he ovat paleltuneet.