perjantai 30. marraskuuta 2012

Lyhyt katsaus häihin

Eilen, 29.11., oli tosiaan hääpäiväni. Yritän nyt kirjoittaa tyylilleni sopimattomasti lyhyesti ja tiivistetysti, koska muuten tästä postauksesta tulee kilometrin mittainen. Ja lähden huomenna aikaisin aamulla Lontooseen ja yritän pikkuhiljaa päästä nukkumaan. Sekä, kuka sellaisia kilometrin mittaisia jaksaisi lukea?

Olimme suunnitelleet häitä elo-syyskuulta, melko pian sen jälkeen kun olin ostanut meille Lontoon lennot. Kihlaus oli 17.11.2010 ja siitä asti Ville on välillä kysellyt, milloin menemme naimisiin. Minua jotenkin stressasi koko asia kunnes vihdoin yhtenä päivänä koin  valaistumisen ja sanoin, ihan tyhmää olla vain kihloissa, mä haluan naimisiin. Sitten vaan maistraattia varaamaan, hääkuvausta, ravintolasta pöytää, sain valita sormuksen, ostin uudet vaatteet, Ville osti myös uudet vaatteet. Panikoin ja stressasin ja sitten vähän ennen häitä kaikki vain loksahti paikoilleen ja tuntui hyvältä, rauhalliselta, onnelliselta.

Hei sori, en jaksakaan nyt kirjoittaa enemmän.  Jatkan ehkä Lontoossa, jos on iltaisin kirjoitusfiilistä, tai sitten viikon päästä. Voikaa hyvin!

torstai 29. marraskuuta 2012

Kauan katsoin sinua syvälle silmiin, kauan katsoin, katsoin ja ajattelin.

28.11.2012 Keskiviikko, häiden aattona

Rakas päiväkirja!

Hui mikä jännitys! Vatsa on täynnä perhosia, sydän hakkaa niin että se varmaan näkyy puseron läpi. Olen eilisen ja tämän päivän aikana sanonut sata kertaa, "Mä menen naimisiin". Joka kerta sen sanominen jännittää, koko ajan vähemmän kylläkin, paitsi äsken kun kerroin äitille ja isälle, huh. Yritin hetkeksi asettua heidän saappaisiinsa, esikoistytär menee naimisiin, miltähän se mahtaa tuntua, mutta hetki meni ohi, en jaksa keskittyä kuin itseeni. Se on kai häidensä kynnyksellä seisovan morsianpolon oikeus.

Olen ollut innoissani ja onnellinen, häistä kertominen tekee ne todemmaksi. Yritän imeä näitä tunnelmia itseeni, muistoksi, näitä tunnelmia kun aika menee samanaikaisesti hitaasti ja nopeasti, kun ihmiset hymyilevät lämpimästi ja onnittelevat, kun olen tämän syksyn aikana käynyt läpi tunteiden koko tarjonnan epäilystä ja ahdistuksesta onneen ja mielenrauhaan ja siitä poskia kuumottavaan jännitykseen, ja voin vain olla ja todeta sydämessäni, rakastan, rakastan, rakastan.

Menen tänään naimisiin! Hääkuvaus, maistraatti, ravintola. Jännitys, lupautuminen, ikuisuus, perinteet, nuori morsian, rouva. Tänään minusta tulee vaimo. Saa onnitella!

torstai 22. marraskuuta 2012

Elä sitä maahan kylvä, luuletko että kasvaa

Iik Iiiiiiihaaaaaaaaanaaaaaaaaaa, viikon päästä loma! Nyt voi alkaa jo fiilistellä sitä ja ammentaa siitä jaksamista arkeen, pimeyteen, työhön ja kaikkiin miljooniin päässä pyöriviin asioihin.

Olen ollut tänään joku epä-ihminen, ei ole ollut vessahätä eikä nälkä. En siis ole syönyt enkä käynyt vessassa. :-D 

Aamulla heräsin kamaliin menkkakramppeihin, olin unessa vetänyt itseni kippuraan ja heräsin kädet vatsalla. Onneksi särkylääkkeet auttavat. 

Kävin kaupungilla, piti ostaa taas töihin yksiä juttuja ja sitten kävin vielä kirjastolla ja ruokakaupassa. Pimeä oli tullut sinä lyhyenä aikana kun olin sisätiloissa, tämä vuodenaika on kamala, ei ihme että suomalaiset ovat juroja ja umpimielisiä ja hakkaavat puolisonsa kirveellä. 

Keskellä vilkasta Tukholmankatua ostoskassistani katkesi sanka ja siinä olin minä, hokemassa voi helvettiä liikenteen seisoessa, ihmisten katsoessa, nuudelit makkara margariini jauheliha maassa ympärilläni. Oli sellainen hetki etten tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, mutta onneksi ei oikein ollut aikaa kumpaankaan.

Nyt syön vaikkei olekaan nälkä, laatikko tuoksuu valmiilta. Dumppasin siihen taas jämiä, kasvisgratiinia, perunasipulisekoituksen, ruokakermaa, juustonkyrsän, sipulia, jauhelihaa. Menen yöksi töihin, ehtisiköhän vielä nukkua.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Puuman pohdinnat

Tänään töistä tultuani siivosin, vihdoin. Kaksi viikkoa siivoamattomuutta meidän mökissä on kyllä turhan pitkä aika... Pölypallot pyörivät lattioilla, olkkarin lasipöytä on lähmäinen, lattia tahmea ja samea, pölyä, pölyä, pölyä... 
 
Nyt on taas kaunista ja siistiä, kynttilät palavat, paikat kiiltävät, tuoksuu puhtaalle.

Kävin eilen ennen töihin menoa ostamassa erään läksiäislahjan työporukkamme puolesta. Välillä ajattelen vittuuntuneena, että olen joku hemmetin puuhapirkko ja kannan vastuuta joka hemmetin asiasta. Välillä olen iloinen ja ylpeä että näin on ja välillä, onneksi, muistan olla iloinen ja ylpeä siitä, että on kiva työyhteisö ahkerine ja hyvine työntekijöineen ja että ihan oikeasti kaikki enemmän tai vähemmän otamme vastuuta.

Lahjan ostettuani pyörähdin parissa kaupassa. Toisesta ostin jouluiset tuikkukupit, vaaleanpunaisen pöytäkynttilän ja pikkuiset valot. Tungin ne äsken toiseen uusista tuikkukupeista ja hyvältä näyttää. Kupin viereen laitoin tontun vähän joulua tuomaan, mutta huomasinpa nyt että kissat ovatkin pyyhkäisseet sen lattialle... Hitto mitään joulua tänne, tuumivat he, töissähän te olette molemmat kuitenkin. ... Ja kops, nyt Kirppu pudotti tontun uudestaan. Äläää pudota sitä, huusin niin marisevalla äänellä että purskahdin ääneen nauramaan, ja Kirppu luikki korvat luimussa ruokakupille.

Mutta, niin, kaupoille takaisin. Kävin myös hetken mielijohteesta ajantappomielessä yhdessä vaatekaupassa ja kotiutin sieltä kolme vaatekappaletta: mustat leggingsit joissa on yltympäriinsä pieniä kultaisia paljetteja (!), vaaleanpunaisen löyhäneuloksisen lörttöneuleen ja LEOPARDILEGGINGSIT. Myyjä ylipuhui minut ostamaan ne ja ostin, ja nyt olen koko päivän ollut ihan epävarmana uudet leggingsini jalassa. Tykkään niistä, ne näyttävät kivoilta mustan pitkän neuleen ja jykevien nahkasaappaiden kanssa. Jalat näyttävät vahvoilta ja jänteviltä ja tunnen olevani kuin puumalady kuningatarpantteri, vahva, viileä ja voittamaton. Aika hyvä fiilis siis yksillä pöksyillä. Samalla olen kuitenkin ulkona kävellessäni varma, että ihmiset nauravat minulle, katsovat pitkään, ja kohta joku vielä huutaa, hei puuma, miks lähit kalsarit jalassa ulos?. En tiedä mistä tämä epävarmuus kumpuaa, tai tiedän, mutta pitäisi osata lopettaa se. Siihen asti taidan kulkea näissä housuissa ja hokea mantrana vahva, viileä, voittamaton, vahva, viileä, voittamaton, vahva, viileä, voittamaton, vahva, viileä, voittamaton, vahva viileä voittamaton, vahva viileä voittamaton vahva viileä voittamaton vahvaviileävoittamaton vahvaviileävoittamatonvahvaviileävoitt-.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Paljon juttuja

Nyt on ollut menoa ja meininkiä!

Keskiviikkona pääsin töistä jo 13:30 ja kävin syömässä yhdessä uudessa Salaattikahvila-nimisessä, noh, kahvilassa lähellämme. Innostuin paikasta kovasti, päivän keitto oli parasta maistamaani lohisoppaa ja lisänä tuli leipää ja kahvia, eikä se maksanut kuin kuusi euroa. Salaattien hinnat näkyivät olevan neljän ja kahdeksan euron välillä eli aika maltillisia nekin. Ja tuo on ihan kotimme lähellä vieläpä! Jees jees, me happy.

Kahvilan jälkeen minulla oli vielä tunti tapettavana ennen kosmetologin aikaa. Maleksin hitaasti kiireistä ja meluisaa Mannerheimintietä, tuntui kivalta kun en kuulunut siihen kiireisten ihmisten massaan. Poikkesin Pelastusarmeijan kirpparilla, olen käynyt siellä kerran aiemmin eikä mielikuva muuttunut: ylihinnoiteltu, kummia muodittomia/ tyylittömiä vaatteita, joukossa muutama helmi. Tällä kertaa se helmi oli Gantin vaaleanfarkun värinen mekko, jossa on avara kietaisutyyppinen pääntie ja polveen ulottuva helma. 

Kosmetologilla oli iiihaanaa! Koen usein vaikeaksi rentoutua esim. juuri kosmetologilla tai vaikka kampaajalla, aistin heti jos työntekijä ei ole luonteva ja tulen vaivaantuneeksi ja jäykäksi. Koen seurusten velvoitetta ja odotan vain, että pääsisin pois. Epäsosiaalinen olio on avautunut... Nyt ei kuitenkaan noitahuolia ollut vaan kosmetologi oli todella mukava, luonteva ja koko pari tuntinen kului ihanassa rentoutuksen nirvanassa. Sain tuosta myös innostusta hoitaa jatkossa ihoani paremmin kotonakin.

Torstaina oli kehityskeskustelu, mistä en voi tietenkään oikein kertoa, paitsi sen että jäi hyvä fiilis siitä kiireettömästä esimiehen kanssa juttelusta. Ja työtehtävät tulevat ehkä vähän muuttumaan, jei! Mutta siitä vielä suu supussa.
 
Ennen kehityskeskustelua ja sen jälkeistä iltavuoroa kävin myös työterveyshuollossa labrassa tämän päiväistä  kolmivuorotyötätekevän  terveystarkastusta varten. Vähän harmittelin, kun viikon ainut myöhään nukkumis - aamu meni tuossa, mutta, no, ei voi mitään. Perjantaina olinkin ihan jotenkin pökertynyt kaikista aikaisista herätyksistä ja heti töistä tultuani nukahdinkin sohvalle. Palelikin kauheasti ja tärisin siinä vilttien alla melkein koomaa muistuttavassa tilassa pari tuntia. Ville lähti kavereidensa kanssa Tallinnaan synttäreitään juhlimaan ja minä juhlin sitten harvinaista yksin kotona oloani nukkumalla...

Lauantaina nukuin pommiin ja lähdin hirveällä kiireellä ja tohinalla Turkuun. Ei ollut monesta minuutista kiinni, etten olisi myöhästynyt junasta, mutta niin vain ehdin ja perillä Turku oli yhtä viehättävä kuin aina. Pyörittiin siskoni kanssa kaupungilla, käytiin syömässä, naurettiin ja höpötettiin, mietittiin meillä on ihan ihme jutut. Mentiin siskoni luo ja aloitettiin baarilaittautuminen, juotiin viiniä, otettiin peilin kautta kuvia, kuunneltiin musiikkia. Puhuttiin vakaviakin mutta enemmän kevyitä, hassuja asioita. Naurettiin lisää. Baarissa tanssittiin, tietysti, tuntui kuin jaloissa olisi ollut vieterit, tuntui kuin musiikki olisi nostanut minua ilmaan, ja alas, ja ilmaan. Eikä se edes ollut kovin hyvää musiikkia.

Eilen sain ostettua suurimman osan joululahjoista, hyvä minä! Päivä oli kiva ja meni nopeasti ja olinkin taas kotona, Villekin oli tullut jo reissultaan, hänen kanssaan minua odotti täällä hervottoman kokoinen tuliaispehmo-koira. Ristin sen Matiksi ja Ville selitti, en mä sulle meikkejä tai vaatteita osaa ostaa niin ostin sitten tuon. Niinhän sitä sanotaan, että ensimmäisessä syvällisessä parisuhteessa eletään lapsuus uudestaan, koska oikeassa lapsuudessa menee aina jokin pieleen ja parisuhde on tilaisuus paikata se, ja tuollasta mä olinkin aina halunnu... Otin Matin jo yöksi viereen ja siinä hänen paikkansa taitaa jatkossakin olla.

Tänään kävin työterveyshoitajalla siinä tarkastuksessa. Oli kivaa jutella ja kaikki arvot olivat hyvät, jes hyvä minä, mutta silti manailin mielessäni kun taas ei saanut nukkua... Kävelin linjoja pitkin Ympyrätaloa kohti ja matkalla joku mies kannatteli vanhaa naista, yritti nostaa tämän ylös, ja kysyin tarvitsetteko apua. He tarvitsivat, nainen sanoi että oli kävellyt liian nopeasti, mies, hänellä olisi oikeastaan vähän kiire, nainen, olen virastotaloille menossa, onko teillä kiire vai voisitteko auttaa. Ei mulla oo kiire, sanoin ja lähdimme käsikynkkää, minä ja tuo vieras vanhus. Sanoin että ostakaa sieltä virastotaloilta limua tai jotain, voihan verensokerit olla alhaalla kun noin heikottaa, ja nainen sanoi "Minä en tuollaiseen usko" niin topakasti että minua alkoi naurattaa.

Nyt olen ehtinyt olla pari tuntia kotona, tehnyt kotihommia, jutellut Villen kanssa, laittanut ruokaa. Tein sellaisen vuoan johon dumppasin kaikkea jääkaapista löytynyttä: jauhelihaa, pekonia, paprikaa, porkkanaa, punasipulia, tomaattia, halloumia, vuohenmaitojuustoa, emmentalraastetta. Tuli mausteista, suolaista ja hyvää. 

Aurinko paistaa, olen onnellinen jo pelkästään siitä.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Tosiaan elämä on tavallaan hyvä, kaunis ja helppo

Tänään ei ole ollut elämäni onnellisin päivä, kuten Ville kysyi, mutta aika kiva päivä kuitenkin. 

Töissä oltiin pitkästä pitkästä aikaa samassa vuorossa ystäväni kanssa. Sulkeuduttiin salavihkaa toimistoon ja puhuttiin omista asioistamme. Naurettiin paljon. Pääsin jo yhdeltä töistä ja, vaikka se oli vain pari tuntia aiemmin kuin aamuvuorosta yleensä, tuntui (ja sehän on pääasia, että miltä tuntuu) että päivää on vielä valtavasti jäljellä. 

Menin keskustaan, kuuntelin bussimatkan kanssamatkustajan vähän turhan avointa puhelinkeskustelua. Keskustelu käytiin itä-Suomen murteella, jota en jostain syystä tahdo oikein sietää, mutta stalkkeri minussa oli tottakai lopulta tyytyväinen, kun pääsi kurkistelemaan vieraan ihmisen likapyykkiä. 

Tein erinäisiä ostoksia ja kohta tapasinkin Villen, jonka kanssa käytiin vielä miestenvaatepukimossa nimeltä Brothers. Oli muuten todella ammattitaitoinen, kiva ja luonteva myyjä siellä, arvostan! Sitten tehtiin vielä niinkin hehkeä ostos kuin vessan loisteputkivalaisin, edellinen poksahti eilen. Ville romanttisena miehenä oli ripotellut huuskaan kynttilöitä tunnelmaa luomaan ja valoa tuomaan; minä sitten käytännöllisenä naisena töistä tullessani puhaltelin kynttilät ja vein pöytälampun tilalle.

Kotimatkalla Töölössä käytiin yhdessä Intialaisessa ravintolassa syömässä. Otin lammasta, niin kuin melkein aina. Päätin että tänään on tämän laihduttajan herkkupäivä ja vedin onnellisena sitä ihanaa naan-leipää ja riisiä. Punaviiniäkin otin, ihan vain koska teki mieli. Ja no myös koska olin ihan luita ja ytimiä myöten kylmissäni. Eilenkin palelin, mutta luulin sen johtuvan siitä että oli pientä krapulaa edellisillan baari-illan lopputulemana ja olin käyttänyt aamun ennen töihin menoa tuulisessa Hakaniemessä asioita hoidellen. Tänään herätessäni tunsin "kaktuksen kurkussani" ja ikävät vilunväristykset ovat vaivanneet kehoani koko päivän. Flunssa, älä tule!

Viikonlopun olin tosiaan* Vaasassa rakkaan ystäväni luona. Sain Sofi Oksasen omistuskirjoituksen ja se oli niin mieletön hetki että meinasin pyörtyä, ja sitten sain sitä kaipaamaani puheenpälätystä ja naurunremakkaa. Onni on hyvä ystävä. Sunnuntaina Ville tuli minua vastaan rautatieasemalle ja minä inhosin Helsinkiä, sen kiirettä ja meluisuutta ja rumuutta, ja sanoin täältä pitää päästä pois, mitä järkeä asua kaupungissa jonne saapuminen vituttaa? Käytiin kaupassa ja Ville teki meille ruoan, ja sitten innostuttiin lähtemään ekstemporee baariin pitkästä pitkästä aikaa yhdessä. Voitettiin yli kaksikymppiä hedelmäpelistä! Ropi ropi ropi, ilmainen raha kolisi ja minun sisäinen Roope Ankkani oli suorastaan orgastisen hurmion tilassa (jonka kunniaksi sanoin hillityllä äänelläni, jes kiva, vähän hyvä). (Mutta sisimmässäni tanssin.).

Hiukseni yltävät melkein ponnarille, huomasin äsken. Tässä päivässä on ollut paljon hyvää, tässä elämässä.


* Minulla on nyt töissä opiskelija ohjattavani ja hoen sata kertaa päivässä tosiaan. Toinen lempimaneerini on tavallaan, ja kolmas hölmöt vitsit.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Hajanaiset höpinät

Löysin eilen kämmenselästäni kuopan. Toisessa kädessä ei ole sellaista. Ilahduin, miten hyvin tunnen kroppani. Tuokin kuoppa on uusi, mikä lie.

Aamu oli kaunis ja aurinkoinen lähtiessäni töistä. Ja tuota kaunista ja aurinkoista miettiessäni tajusin, miten ihminen on sopeutuvainen: vielä neljä kuukautta sitten kaunis ja aurinkoinen tarkoitti kahtakymmentäviittä lämpöastetta, vehreää vihreyttä ja luonnon täyteläisyyttä, nyt paljaita mustia puita ja kylmää hohkavia katuja. 

Aamulla saimme viettää mukavan juorutuokion ystäväni ja työkaverini kanssa, ennen kuin muu väki saapui paikalle. Kahvi porisi taustalla, ruusut maljakossa, rakkaan ystävän seura; töissäkin voi olla aika kotoisaa.

Kohta vielä yhdeksi yöksi valvomaan. Ei ollut mitään asiaa kun tulin tätä kirjoittamaan, mutta haittaakse?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Mihin kissa karvoistaan pääsisi?

Yövuoroa vielä pari tuntia edessä. Nukuin eilen edellisen yön jäljiltä ihanaa sikeää unta ruhtinaallisesti kuuteen asti illalla, joten hyvin on mennyt tämä yö. Nopeasti. Olen perushommien lisäksi tehnyt vinon pinon kortteja lähestyviin työpikkujouluihin, katsonut kolme jaksoa Täydellisiä naisia ja jutellut mukavia naapurissa valvovan yökön kanssa. Nyt on kaksi yötä vielä edessä ja sitten pitkästä aikaa vapaa viikonloppu (kirjoitin ensin "vakaa", mikä lie Freudilainen...). Menen ystäväni luokse Vaasaan.

Seuraavakin viikonloppu on vapaa, silloin menen siskoni luokse Turkuun. Tyylilleni ominaisesti olisin ensin halunnut olla vain kotona, niin kuin aina haluaisin, mutta onneksi tulin järkiini ja tajusin, että loppujen lopuksi eniten rentouttaa hyvä aika ja vaihtelu, ei napottaminen yksin tyhjässä kodissa omien iänikuisten ajatusten kanssa. Hyvistä hetkistä ja kauniista muistoista saa sata kertaa enemmän jaksamista kuin siitä rutiineissa lillumisesta, johon kuitenkin aina automaattisesti tunnen houkutusta. Kunnon naurut tekisivät nyt tälle huolehtijalle hyvää ja luulen, että sitä naurun remakkaa on tiedossa sekä Vaasassa että Turuus.

Olen miettinyt - taas: tyylilleni ominaisesti - paljon itseäni ja elämääni. Välillä tuntuu, että mietin liikaa kaikkea, mutta miten sitä osaisi olla muuta kuin on? Miten sitä voisi... Ajattelen välillä, että olisi mahtavaa olla sellainen suoraviivainen tyyppi joka mennä porskuttaa eikä turhia vatvo, tiedätte varmaan, sellainen jolla on välitön nauru ja sopivan huoleton, kepeä asenne. Tuntuu että minä en ole koskaan huoleton, olen aina askeleen edellä itseäni ja tilanteita, ennakoin, suunnittelen, mietin, analysoin.

Toisaalta osaan kuitenkin antaa mennä, tehdä rohkeita päätöksiä. Osaan ottaa asioita vastaan ja käsitellä ne ja uskallan olla rehellinen itselleni. Olen ihan hyvä, ja olen tällainen. Luulen että olen nyt jossain prosessissa oppimassa jotain armosta ja hyväksynnästä. Siitä että minä ihan oikeasti olen ihan hyvä, tällaisena. Huomaan itsessäni muutoksen, en enää niin usein pehmennä sanojani naurahduksilla enkä enää niin usein jätä omaa mielipidettäni sanomatta. Huomaan yhä useammin hengittäväni vapaammin sosiaalisissa tilanteissa, vaikken olisi yrittänyt tehdä vaikutusta tai sanoa niitä asioita joita tiedän että vastapuoli haluaa kuulla joilla hänet saa puolelleen, teidättehän sen sosiaalisen pelin?, minä tiedän kamalan hyvin kun olen aina jotenkin ulkopuolelta sitä tarkkaillut. Mä en halua leikkiä sitä enää.


(Kuva)

lauantai 3. marraskuuta 2012

Kerro kerro kuvastin

Tänään kuuntelin Youtubesta kaikkia minulle rakkaita lauluja, itkin ja tanssin. Tunsin itseni vähän hulluksi naiseksi, tyyliin "hullu Amalia kamalia tanssejaan tanssii", mutta ihan hyvällä tavalla hulluksi. Silleen sielukkaalla tavalla, heh. Näin itseni olkkarin isosta peilistä vetämässä Akselin ja Elinan häävalssia kyyneleet poskilla kuvitteellisen partnerin kanssa, se oli niin surkea näky että parahdin isompaan itkuun, ja sitten ei voinut kuin nauraa.

Töiden jälkeen kävin kuntosalilla. Juoksin juoksumatolla ja katsoin edessäni matolla jotain reisiliikettä tekevän miehen pakaroita hyyyviin intensiivisesti, kunnes tajusin että mies näkee minut ja katseeni peilin kautta. Käänsin äkkiä katseen jalkohini ja jatkoin juoksemista.


torstai 1. marraskuuta 2012

Työhullun tunnustukset

Koen työn ja vapaan erottamisen hankalaksi. Töitäni ei onneksi voi tuoda kotiin, mutta kyllä ne työpäivien jutut ajatuksissa pyörivät. Takana on melkein kolme viikkoa töitä vain yhden päivän vapailla. Tavallaanhan se töiden liikapaiskominen on helppoa elämää: aikaa ja energiaa ei jää miettiä muuta. On selvät sävelet mitä pitää tehdä eikä tarvitse edes kaupassa käydä, kun kotona ei ehdi olla. Samalla se on kuitenkin aika henkisesti köyhää elämää... Nyt oli kolme päivää vapaata ja ne tekivät hyvää, vaikka olinkin vähän pallo hukassa että mitä tällä kaikella ajalla oikein tekisi. Eilen aloin jo saada elämäni juonesta kiinni, sen elämän siis jossa minä esitän pääosaa ja miljöönä on koti ja kaupunki, ei työ... Eilen oli siis oikein kiva päivä. Luin paljon, taas, ja sitten hörpin miljoona kuppia glögiä ja pienessä pöhnässä tein joulukortit. Tänään olen hoidellut yhtä asiaa puhelimitse ja käynyt juoksemassa. Syke oli melkein koko lenkin 177 pinnassa. :-D Syytän kovaa ja kylmää merituulta, jota vasten sain puskea... Päiväkirjaakin ehdin kirjoittaa,  Leonard Cohenia taas kuunnella, Take this waltz, take this waltz... Kohta sitten sinne paikkaan nimeltä työ.