lauantai 25. helmikuuta 2017

Lapsista, rahasta ja siisteistä kaapeista

On niin monta aihetta mielessä että näinköhän ennätän saada kaikki ylös. Kuopus nukkuu päiväuniaan ja esikoinen leikkii itsekseen, tai no äsken kun kurkkasin oli hän tietokoneella katsomassa Youtubesta ruotsinkielisiä lastenlauluja. Meillä oli lasten naapurissa asuva kaveri monta tuntia kylässä ja esikoisenkin kaverinkaipuu on täytetty, toisin sanoen äitiä ei tarvita leikkikaveriksi ja seuraneidiksi (jihuu!). Saan itsekin paljon iloa noista naapurintytön vierailuista: on aivan älyttömän ihanaa nähdä miten kivoja kavereita omat lapset osaavat olla ja tykkään siitä kun koti on täynnä (iloisia) lasten ääniä. Sekä tietysti se seikka että vapaudun itse viihdytysvastuusta.

Lasten leikkiessä aloin siivota kaappeja ja siinä hommassahan tulee aina dominopalikka-efekti, kun yhden kaapin siivottua viereisen kaaos käy sietämättömäksi kestää jne. Joku seitsemän muovikassillista omia ja lasten lähinnä pieneksi jääneitä tai muuten käyttöön päätymättömiä ulkovaatteita odottaa Uffiin tai Fidaan viemistä. Nyt, kun olen tehnyt ahkerasti töitä ja rahahuolet ovat olleet hyvin satunnaisia, huomaan taas miten paljon helpompaa ja kepeämpää kaikki on, kun ei tarvitse joka päivä venyttää senttiä ja sitä mihin rahat riittävät ja mihin ei. Toivon paljon tsemppiä kaikille jatkuvien rahahuolien kanssa painiville, ei ole helppoa elämää se. Silloin sitä hilloaa vanhoja haalareita vaikka niissä olisi polvessa reikä, kun tietää että jos jotain käy ei uuteen ole varaa. Raha tuo vapautta ja liikkuvuutta, joskin on ristiriitaista että rahaa saadakseni sidon itseni aikatauluihin ja kolmivuorotyön kiroihin.

Hitsi että on muuten siistit kaapit! Tekisi mieli vain pitää ne auki ja tuijottaa.

Vatsani on jo joitakin viikkoja ollut turvonnut ja raskas. Etsiskelen itsestäni itsekuria kokeilla sitä Fodmap-ruokavaliota. Mitä vanhemmaksi tulen sitä tärkeämmältä tuntuu syödä siksi että voisin hyvin, ei lohduttaakseni/ rankaistakseni itseäni. Silti vanhat tavat istuvat tiukassa.

Naapurintyttö tuli tänään ihan kiinni kainalooni sohvalla istuessani. Melkein liikutuin! Mietin välillä, olenkohan kovin kiva aikuinen hänestä kun komennan välillä niin tiukasti, ja olenkohan osannut olla erotuomarinakaan aina niin puolueeton. Ja nyt hän ensimmäistä kertaa näytti tuollaisen luottamuksen osoituksen. Nyt kun piiiitkä ja pask..raskas vauvavuosi on ollut jo hyvän aikaa ohi huomaan taas ihastuvani lapsiin (ilman pedofiiliviboja, heh heh), heidän kertakaikkiseen täydellisyyteensä.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Myötä- ja vastamäessä

Huh mitä tunteiden vuoristorataa, näin niin kuin todella tuoreesti sanottuna. On ollut aivan ihania päiviä, tai oikeastaan tunteita, koska päiväthän ovat mitä ovat, itse vain kokee ne erilailla. Yritän kovasti kehittää mielenhallintaani niin, etten reagoisi ärsykkeisiin niin voimakkaasti vaan olisin tyyni, tasapainoinen, onnellinen, kiitollinen riippumatta ulkoisista tilanteista. Arki pienten lasten kanssa antaa näihin harjoitteisiin oivat puitteet ja osoittaa lähes päivittäin, miten alkutekijöissä olen.

Lauantaina annoin Villen nukkua myöhään ja pakkasin lapset autoon ja hurautettiin Haagaan Villen tädin luo. Lapset leikkivät iloisesti ja kiltisti, täti kattoi meille pöytää koreaksi ja tuli yhtäkkiä kauhean onnellinen olo siinä ollessa passattavana. Keskustelu polveili ja lapset olivat niin reippaita ja iloisia. Täti oli myös varannut heille ystävänpäivälahjat, kumpainenkin sai Muumi-salkun jonka sisällä oli tarra-arkki, kortti ja 20 euroa kahvittelurahaa. Oi että! Käytiin myös yksissä myyjäisissä, joista ei tosin tarttunut mukaan kuin makkarat lapsille ja polvikipu minulle, kun olin jonkun puoli tuntia kyykyssä vauhtia antamassa lasten laskiessa pyllymäkeä uudestaan, uudestaan, uudestaan. Oli niin lyhyt mäki etten ehtinyt oikaista välissä ja kolmekymmentä-vuotias jalkaraahkani närkästyi tästä.

Kotona kuopus meni päiväunille, esikoinen tv:n ääreen ja Ville ja minä käperryttiin kahdestaan päikkäreille ensimmäistä kertaa noin viiteensataan vuoteen. Kyllä olisi arki erilaista, jos välillä ehtisi, ja silloin kuin ehtisi niin myös jaksaisi, pitää toista hyvänä... Illalla käytiin vielä kaupassa ja saunassa ja Ville laittoi tytöille ja itselleen nakkeja kiukaalle. Siinä he rivissä penkillä niitä söivät niin punaposkisina ja ihanina.

Sunnuntaina olin töissä 9-21 ja se oli rentouttava päivä se. Töissä oli  rauhallinen tahti ja oli virkistävää saada aloittamansa asia loppuun ja olla kuulematta huutoa ja mielipahaa mihinkään tekemäänsä tai tekemättä jättämiseensä liittyen.

Eilen Naken mentyä päiväkotiin vein ensimmäistä kertaa kuopus-pikkuiseni naapuriin muuttaneiden kavereiden luo hoitoon ja kävin itse vajaan tunnin hölkkälenkin kauniissa kevätauringossa, hankien kimmeltäessä ja hiihtoladun mutkitellessa vieressäni. Lauantain kyykyssä olosta vihoitteleva polveni vain meinasi käydä hankalasti enkä uskaltanut varata kipeälle jalalle kunnolla painoa enkä suoristaa jalkaa liiaksi, eli fyysiseltä kannalta katsottuna on kyllä ollut parempiakin lenkkejä. Iloinen olin kuitenkin että pääsin ja kuopus oli ollut tosi reipas kylässä, välillä vain käynyt ulko-ovella toteamassa että "äiti" ja palannut sitten leikkeihinsä. Rakas!

Ville haki Naken päiväkodista ja kuopus meni nukkumaan, ja oli liikuttavaa katsoa kuinka kuumeisesti Nakke odotti kylään luvattua naapurintyttöä saapuvaksi. Lopulta hän tuli ja taas sain olla niin iloinen ja ylpeä, kun lapsilla meni tosi kivasti leikit yksiin ja sain vierestä seurata miten hienosti Nakke osasi jutella ja keksiä leikkejä ja miten hän selvästi oli tärkeä ja upea myös kaverinsa mielestä. Lakkasin kynnet, leivoin sämpylöitä, naputtelin whatsappissa ystävilleni ja ehdin vielä tehdä riisipuuronkin valmiiksi ennen iltavuorooni lähtöä.

Menin julkisilla pitkästä aikaa ja oikein sielussa soi kevät ja onnellisuus, tuntui että sydän ihan pakahtuu kun oli niin hyvä mieli kaikesta, ja maisema suorastaan kylpi kultaisessa, lämpimässä auringonvalossa. Hansikkaat olivat laukussa, ensimmäistä kertaa tänä keväänä, ja mietin että taivaalle kiitos se marraskuu on ohi, se helvetin, helvetin paska talvi kun on pimeää ja joka päivä vituttaa ja väsyttää, ja että marraskuu, minä vihaan sinua. Ja noiden ajatusten jälkeen palasin taas onnelliseen mieleeni, iloa pulppuavaan elon kepeyteen. Töissäkin oli kivaa, olin sosionomi työssään, osallistava, aktiivinen ja vastuuntuntoinen, ja toisin kuin siviilissä niin uusiin ihmisiin aktiivisesti ja luontevasti tutustuva.

Viime yö oli aivan perseestä, puh huh. Pisin unipätkä taisi olla kolme tuntia kuopuksen kaivatessa milloin riepuaan, milloin tuttiaan, milloin vettä, milloin vaipanvaihtoa ja milloin omaan sänkyyn ja kohta taas sieltä pois. Ystäväni sai sunnuntaina kaksoset ja olen haikeana ajatellut pieniä vastasyntyneitä vauvoja ja sitä millaista on hoitaa vauvaa ja tuntea se olematon paino sylissään, mutta nyt viime yönä mietin monesti että ai niin, tätähän se vauvan kanssa oleminen on, valvomista ja vitutusta, ei mitään minun ominta juttuani tosiaankaan.

Tämä päivä on mennyt monilta osin pieleen luonnollisena seurauksena viime yön aiheuttamasta univajeesta, joka on heittänyt ankean varjon sinänsä kivoihinkin asioihin. Aamullakin vietyämme esikoisen päiväkotiin jäimme kuopuksen kanssa pihaan, aurinko paistoi ja jää suli ja linnut lauloivat ja kuopus ojensi kätensä ja sanoi "käti", ja niin me käsi kädessä köpöttelimme pihakeinuun, jäimme siihen potkuttelemaan vauhtia. Mietin jotakuinkin näin: "Olen vapaa ihminen vapaassa Suomessa, minulla on kaikki maallinen, nyt on ihana hetki kevään kuhistessa ympärillä, pikku tyttöni tässä, me kaksi rauhassa - ja miksi minua meinaa silti ärsyttää??". En vain osannut heittäytyä hetkeen, olla onnellinen. Mitä tuhlausta.

Pikakelaan loppupäivän: Istun pissalla ja huomaan vessapaperin loppuneen, könkkään haarat auki ja housut kintuissa hakemaan paperia kuin mikäkin apina ja eilen alkaneet kuukautiset tip tip tip tippuvat veripisaroina lattialle. Yritän kiinnittää pudonneen sälekaihtimen takaisin ikkunaan ja juuri kun mietin että haa, piece of cake, niin kaihdin tippuu toisesta päästä niin että sormeni pusertuu toisen pään väliin ja joka metalli painaa kynttäni niin että siitä irtoaa lakka ja joku toinen metalli viiltää sormeeni syvän puolikuun  j o k a  v u o t a a  v i e l ä k i n,  ja luulen pyörtyväni enkä kestä katsoa sormeani ja päässä pyörii ja mietin vain että et voi pyörtyä, kuopus on tuossa, ja on pakko tirauttaa pieni itku kivusta ja siitä yleisestä epätoivon fiiliksestä, että eikö helvetti mikään voi vain mennä kerralla putkeen.

Kuopuksellekin sattuu ja tapahtuu, hänelle sitä vasta. Hän kiipeää kauppaan mennessämme penkille ja putoaa naamalleen maahan ja nyt hänen nenänsä on turvoksissa ja haavoilla. Hän avaa laatikon ja jättää sormet väliin, hän kiipeää polkupyörän päälle ja putoaa, hän ottaa lasikulhon käteensä ja pudottaa sen jalalleen, hän juoksee isäänsä vastaan ovelle ja juokseekin päin ovea. Huutoa, huutoa, huutoa. Ville toi minulle ihania ystävänpäiväkukkia ja kuopus ulvoi kurkku suorana syleissä, ja kohta Nakkekin yhtyi huutoon ja jonkun ajan kuluttua myös minä. Pitkästä aikaa laskin tunteja ja minuutteja lasten nukkumaanmenoon.

Nyt valvon toisten unta töissä. Tämä yö enää ja sitten puolentoista viikon loma, hurraa! Näkyy sitten tilipussissa mutta olen niin ahkerasti puurtanut että nyt on hyvä heittää vähän vapaalle.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Nuorisosta ja globalisaatiosta

Juuri kun mietin yksi päivä että tämä arki on ihan perseestä ja niin rankkaa enkä ikinä saa hengähtää, ovat lapset nukkuneet nyt yhtaikaa toista tuntia. Ja aamulla oltiin koko perhe Luonnontieteellisessä museossa. Oltaisiin menty sinne eilen lasten kanssa, mutta museo olikin mennyt kiinni neljältä ja me ihmettelimme pimeitä ikkunoita viideltä. Sitten oltaisiin menty kirjastoon, mutta sekin meni perjantain kunniaksi aikaisemmin kiinni. Tänään aamulla Prismassa myyjä mittaili minua kassalla oluttölkkini kädessään ja ajattelin jo että haa!, niin sitä vaan pääsee henkkareita näyttämään tällainen kolmekymppinenkin mutta sitä kun on hyvin säilynyt niin sitten sitä vaan on, mutta hän sanoikin että hyvä rouva, alkoholia ei saa myydä ennen kello yhdeksää.

On kyllä silleen ihan virkistävää, että maailmassa jossa kaikki on saatavilla milloin ja minne tahansa, on tällaisia pieniä rajoittavia poikkeuksia.

Maria Veitolan yökylä - ohjelmassa oli viimeksi hauska, kun Maria kyläili Matti Nykäsen luona ja siellä pienen kylän ja vanhanaikaisen kodin yläkerran kammarista löytyi Matin vaimon poika, joka oli kuin jostain musavideosta, niin teini että. Kymmenen vuotta sitten (!!?) opiskellessani sosionomiksi kuljin puoli vuotta kouluun bussilla, joka kierteli kaikki perähikiät, ja silloinkin hymyilytti kun tammikuun metsämaisemassa pimeän tien varrelta keskellä ei mitään kuski poimi kyytiinsä teinejä, jotka olivat viimeisen päälle meikeissään ja kireissä farkuissaan. Vähän kuin Karjalassa, Sortavalassa joitakin vuosia sitten, kun kylänraitilla hiekka rapisi jalkojen alla ja katuvaloja ei ollut, rikkonaiset ikkunat ja ovettomat ovet katsoivat tietä, ja siinä tiellä käveli taas - ah - niitä teinejä, viimeisen päälle, ja kahvilassa miehet istuivat pitkässä rivissä tiskillä ja joivat tiukkaa viinaa ja MTV pauhasi nurkassa, Beyonce vatkasi peppuaan.

(Jouduin googlaamaan miten Beyonce kirjoitetaan ja hän oli ainut pop-tähti jonka sain päähäni, öhm. Tai sain myös Robinin, mutta hän ei nyt ihan sovi tähän, hän nuori suomalainen mies jolle maailma on auki ja jolle toivon valoa tulevaisuuteen - ja Robin: pidä pää kylmänä menestyksen tuulissa.)