Täydellinen yllätys ja muistutus opiskelijaelämästä

Terppa yövuorosta!

Nyt on hurja 12 päivän työputki, kun lupauduin vapaapäivikseni yövuoroihin. Ihan vilpittömästä auttamisen halusta, kun täällä on porukkaa kipeänä, ja sitten kyllä myös rahan ja ylityötuntien halusta. ;-) Nämä yövuorot myös katkaisevat mukavasti; en varmaankaan jaksaisi 12 peräkkäistä päivävuoroa. Tai varmaan jaksaisin, mutta olisin kauhean kireä ja ärtynyt koko ajan.

Tänään koitti kauan odottamani päivä, kun pidimme erään ystävän kanssa toiselle ystävällemme yllätyspolttarit. Tulevan morsiamen puoliso oli juonessa mukana, minä en ollut onnistunut lipsauttamaan salaisuutta ja saimmekin hyvin yllätettyä morsiamen kotoaan. Olin pakahtua jännitykseen kun tupsahdimme hänen kotiinsa! Hymyilystä ei ollut tulla loppua.

Veimme ensin morsiamen kauneushoitolaan, jossa hän sai puolentoista tunnin hemmottelun. Sieltä jatkoimme syömään ja söinkin niin, että housut kiristävät vieläkin... Sitten kävimme katsomassa elokuvan Tie pohjoiseen, jossa Vesa-Matti Loiri ja Samuli Edelman kilpaa säkenöivät mahtavilla karismoillaan. Oli hyvä ellu, sai nauraa, suosittelen! Päivän päätteeksi annoimme morsian-kullalle lahjakorin, johon olimme koonneet mm. kynttilöitä ja muuta pientä sisustuskapinetta, meikkejä ja karkkia. Tuleva sulhanen tarjoutui jo aikaa sitten maksamaan päivän, ehtona oli vain että hänen kullallaan on hyvä päivä (ja jos ei ole meiltä katkeaisi kaulat! Glunk;)). Tuon avokätisyyden edessä tuli vähän hölmö olo, mutta onneksi keksimme sen lahjakorin, niin saimme jotain itseltämme antaa morsmaikulle. Loistavan seuran lisäksi, heh he.

Ehdin olla tasan tunnin kotona ennen yövuoron alkua, eli unet piti jättää välissä. Tunnissa ehtii kuitenkin yllättävän paljon: tiskata, järjestellä, koristella valokuva-albumin sivun, pestä meikit ja laittaa uudet, keittää kahvit, katsoa tv:tä, siivota vessan. Toimin kuin pyörremyrsky ja ehdin hyvin ajoissa töihin.

Torstaina olin töiden puolesta sellaisilla vammaistyön asiantuntijapäivillä kuin Henkilökohtaisen avun päivät. Oli mielenkiintoisia ja ei niin mielenkiintoisia puheita, opin paljon. Sinne mennessäni mietin matkalla bussissa, kuinka onkaan kivaa vaihteeksi nukkua tunti perusaamuvuoroa pidempään, laittautua ja viettää päivä kuin opiskelijana. Tunnin päästä noista ajatuksista mietin, että niin kivaa vaihtelua kuin tuo onkin - olisinpa töissä! Ja että huomenna pääsen. Ja että kyllä minä sen terkkarin opiskelupaikkani nyt hylkään.

Tuo päivä sattui siis sopivaan saumaan, olenkin välillä mietiskellyt mitä opiskelupaikallani teen. Kun pääsin kotiin Diakista oli tullut kirje, ilmoittaudunko läsnä- vai poissaolevaksi seuraavalle lukukaudelle. Otin sen tänne duuniin mukaan ja rupean nyt naputtamaan kirjallista selvitystä opiskelupaikan poisluovuttamisesta. Joten mortsi vaan ja toivokaa että mun jyskyttävä päänsärky ja väsymys pysyy loppuyön aisoissa.


J.K. Luinpa sitten vähän tarkemmin sen Diakin kirjeen:

1. Eroamista varten pitää tilata sitä varten oleva lomake opintotoimistosta.

2. Hyvä, että päädyin - vuoden miettimisen jälkeen - hylkäämään opiskelupaikkani, koska en olisi kuitenkaan voinut ottaa sitä vastaan. Terkkarin kaikille avoin koulutusohjelma alkoi vuosi sitten, jolloin laitoin itseni poissaolevaksi, ja nyt jatkossa aloittavat ryhmät ovat esim. sairaanhoitajia tai muita hoitoalan pohjakoulutuksen omaavia. Seuraavaa kaikille avointa linjaa ei avata lähivuosina joten, kuten sanottu, hyvä että päädyin valitsemaani päätökseen. Ja siis oikeasti hyvä että päädyin siihen itse ennen kuin luin "pienellä präntätyn", niin saan kokea ratkaisseeni asian itse. Mikä, ajattelen, on tärkeää tässä elämässä. ;)

Tässä väsyneet sanani, olkaa niin hyvät. Kohta pääsee nukkumaan.

Pilkin sohvalla

Äsken uutisissa sanottiin, että nuorten luottamus toisiaan kohtaan on vähentynyt ja että vähiten luottamusta osoitetaan niille nuorille, joiden vanhemmat ovat pienituloisia tai muuten "heikommin toimeentulevia":  Luottamus on reportterin mukaan tärkein menestyksen mahdollistaja ja siksi tuo uusi kasvava epäluottamus on huolestuttavaa. 

En nyt jaksakaan naputtaa tuosta enempää. Luottamuksesta ja muusta, sen merkityksestä minulle. Eilen olisi pitänyt olla vapaapäivä mutta meninkin yövuoroon, ja sain sitten tämän iltavuoron pois. Olen pilkkinyt sohvalla viltin alla ja katsonut Täydellisiä naisia. Kirppu-kissa oli monta tuntia peiton alla polvieni mutkassa lämmittämässä, lämmittelemässä.

Huomenna olisi pitänyt olla aamuvuoro mutta onkin koulutus. On kahdeksan päivän työviikko mutta ei se mitään, kun on tuollaista erilaista. Ei sitä peruskauraa kahdeksan tuntia kahdeksan päivää.

Rrrrrrrrrrrakastan viikon ikäisiä geelikynsiäni. 

Ajan kiidossa

Luin eilen loppuun Jo Nesbon Lumiukon. Oli niin jännä, että piti lopussa kurkkia vähän eteenpäin. Sitten kun näin saatoin lukea vähän rauhallisemmin. 

Kotona pitäisi siivota, tuntuu inhottavan sotkuiselta, vaikka jonkun (Villen) mielestä täällä onkin varmaan suht siistiä.

Eilen päätin, että koska olen ollut koko viikon niin reipas saan tänään nukkua niin myöhään kuin halua. No se ei onnistunut, koska piti nousta 11:15 että ehdin yhteen töihin, mutta oli kuitenkin iiiihaaanaaa nukkua myöhään. Nukunhan tosin useinkin (paitsi tällä viikolla), mutta noin kun annoin itselleni oikein luvan ei ollut sitä perussyyllisyyttä mikä yleensä.

Mietin yksi aamupäivä kuntosalilla vieraiden naisten jutustelua kuunnellessani, että yksinäisen ihmisen tunnistaa tästä: he kertovat mieluummin kuin kuuntelevat, sitä toisen juttua ei oikein edes malttaisi odottaa loppuun kun pitää jo kertoa oma (huvittavaa on, jos kaksi tuollaista henkilöä keskustelee). Myös se, että nämä ihmiset käyvät herkästi tuntemattomien kanssa juttusille, on hyvä tuntomerkki. Luulen.

Kuntosalista puheenollen, palautumiseni on ollut moninkertaista aiempaan verrattuna, kun olen vetänyt proteiinipatukan treenin jälkeen. Ei kolota lihaksia seuraavana päivänä, ei.

Huomenna on aamuvuoro, yäk. 

Puhuttiin tänään työkaverin kanssa, miten aika menee nopeasti. Työkaveri sanoi, välillä sitä tuntee olevansa kuin joku kyydissä roikkuja omassa elämässään. Sanoin totta ja kauhistuin, koska siltä se usein tuntuu, aika lipuu ja kuohuu, päivät, viikot ja vuodet, ja minä vellon siinä ajan virrassa, silmissä vain vilisee. Siksi halusin kirjoittaa tämän postauksen, vaikka oikeastaan pitäisi jo mennä nukkumaan: kyllä asioita tapahtuu, ja ajatuksia, siinä ajan kiidossa.

Olen ollut vähän (syys?)väsynyt ja vähän stressaantunut, kun työvuorolistat ovat taas seuraavaksi kuukaudeksi sillä tavalla hankalia, etten taida voida niissä ihmeemmin ystäviä tavata. Tyhmää kyllä, en mieti sitä niinkään itseni kannalta vaan ystävieni, sitä miten he minut ajattelevat kun en ikinä ole tavattavissa ja jokaisn illanistumisen järjestäminen on hirveä show. Vaikka... Kyllähän he ymmärtävät. Ja eihän nyt ystävien näkeminen pitäisi mikään suoritus olla.

Ensivaikutelma tehdään vain kerran ynnä muita kliseitä

Tiistaina pääsin kahdelta aamuvuorosta ja sain tänne kotiimme iltaa istumaan ystäväni ja työkaverini. Hän ei olekaan aiemmin käynyt meillä ja halusin tottakai esittää kotimme parhaimmillaan: siivosin, sytyttelin kynttilöitä, loin "vieraan ihmisen katseen" ja sen perusteella vielä oioin tyynyjä, maton reunoja, tasoitin verhojen vekit, pyyhkäisin viimeiset pölyt. Sitten ystäväni tuli ja koti täyttyi naurusta, juoruista, kaikesta minkä alle koti ja kodin siivous unohtui. Mutta silti, ensivaikutelma tehdään vain kerran. 

Jatkoimme iltaa vielä keskustaan ja seuraavan päivän olon perusteella sen reissun olisi voinut jättää tekemättä. Pitkästä aikaa kauhea krapula. Olin varannut itselleni ajan kahdeksitoista geelikynsien laittoon ja vain se, etten yksinkertaisesti jaksanut soittaa ja perua aikaa, sai minut - ehkä vähän nurinkurisesti - lähtemään. Ihan hyvä että menin, nyt on kauniit kynnet ja hemmottelun päälle kävin vielä kahvilla. Sitten tulinkin kotiin, oksensin ja nukuin illan. 

Kuudelta kun Ville tuli töistä olin yhä väsynyt ja tokkurainen, mutta ainakaan huono olo ei enää vaivannut. Innostuttiin ekstemporee lähtemään Tavastialle kuuntelemaan Mariskan ja Pahojen susien keikkaa. Sain kauheasti energiaa vain siitä ajatuksesta, että kerrankin tehtiin jotain hetken mielijohteesta ja että ylipäänsä pystyttiin aikataulullisesti siihen, me kaksi kolmivuorotyöläistä.

Ihastuin Mariskaan. Energinen, kaunisääninen ja vähän outo, hyvällä tavalla. Oli ihanaa nojailla Villeen, olla hänen halauksessaan, musiikki ympäröi meidät, olin vain. Mietiskelin siinä, että luultavasti näytin siltä kuin en olisi nauttinut yhtään, olin vain, ja sitten mietin että se on kyllä sisäisen maailmani aliarvioimista. Muistin, miten kerran ollessamme ystäväni (saman joka kävi meillä tiistaina) kanssa baarissa nuokuimme vähän väsyneinä pöydässä ja yhdet naiset viereisestä pöydästä kysyivät ivallisesti, No onko hauskaa?. Vastasin jotain, mutta nyt mietin, että voi ihmisellä olla hauskaa vaikka se ei näkyisi ulos. Tässä tällainen kivikasvon puolustuspuhe.

Ville innostui jossain vaiheessa vähän tanssaamaan, sen minkä ahdas väentungos antoi myöten. Hän näytti epilepsiakohtauksen saaneelta siinä nytkyessään ja huomasin lähellä olevien vilkuilevan meitä. Ajattelin ensin sanoa että Ville, älä tanssi noin, ihmiset katsovat, mutta sitten ajattelin että helvetti, ei ne mitkään tanssitaidon kilpailut ole ja on se kumma jos ei saa omalla tyylillään. Ja katsoin vilkuilijoita uhmakkaana silmiin, niin että he käänsivät katseensa pois.

Loppuillasta meille tuli typerää riitaa ja lähdimme pois. Onneksi oli jo viimeinen kappale menossa niin ei missattu paljon. Tänään olen kuunnellut Mariskaa, jonka levyn Ville minulle eilen osti, kirjoittanut kirjeen, vaihtanut lakanat ja pessyt pyykkiä, silittänyt, tiskannut, käynyt kaupassa... Eli perustouhupäivä. Ratikkapysäkillä vieras nainen huomasi kissanhiekkasäkkini ja kysyi, miten usein hiekka pitää vaihtaa. Sitten kävimme keskustelun kissanpissan ikävän pistävästä hajusta. 

Sain työkaveriltani lainaan Vuosaari-leffan, jonka lupasin palauttaa huomiseksi. Yritin katsoa sitä äsken samalla kun Ville teki meille ruokaa, mutta piti jättää kesken. Inhoan tuollaista suomalaista inhoreaalistisen ankeaa arjen kuvausta, jossa ei vahingossa näytetä mitään kaunista. Voihan elämä sellaistakin olla, mutta jokaisessa pilvessä on hopeareunansa. Kliseiden mestari on puhunut.

Puolet sadasta

Tänään pukeuduin korkoihin ja valkoiseen hienostelupaitaan (Ville tirskahti aamulla kun näki sen, sanoi siveyspaidaksi etumuksen rusetin vuoksi; "sellainen paita joka päällä mennään kirkkoon"), menin suoraan töistä komean miehen halaukseen ja siitä yhdessä bussilla keskustaan yhteen hotelliin, jossa tapasimme perheeni. Kävelimme kaunista Töölönlahtea pitkin, päivä oli lämmin ja aurinkoinen, juttelimme kepeästi. Söimme Töölöntorin Mamma Rosassa, nauroimme, puhuimme tulevaisuudensuunnitelmista, kiitimme isää ruoista. Kävelimme samaa reittiä takaisin, halasimme rautatieasemalla, katsoimme miltä laiturilta Turun juna lähtee.

Oikein paljon onnea, äiti 50 vuotta!

Nolla

Tänään oli aamuvuoro töissä. Aloitin viisaudessani sen stressaamisen jo eilen herättyäni. Iltaan mennessä olin sitten saanut lietsottua itseni sellaisille kierroksille, ettei uni tahtonut tulla ja kun tuli, heräsin joka ikinen tunti. Joka ikisen tunnin välissä näin eläviä painajaisia. Tänään töissä päässä humisi ja meinasin pillahtaa itkuun, en osannut kommunikoida kenenkään kanssa, hymistelin väkinäisenä ja join kahvia päänsärkyyn. Vihaan aamuvuoroja, ja kun vihaan en tietenkään saa nukuttua, ja kun en saa nukuttua vihaan entistä enemmän. 

Unta odottaessani käsken itseäni olla ajattelematta mitään, ja samalla kun yritän puskevat kaikki maailman ajatukset päähän, ja sitten hoen kireänä jotain mantraa tyyliin "Olen väsynyt ja kaikki on hyvin" tai "ei haittaa jos en nuku, ei haittaa jos en nuku, ei haittaa -", kunnes löydän itseni ajattelemasta jotain muuta noin kahden sekunnin kuluttua. 

Väsyneenä olen ihan nolla. Sameaälyinen, tylsäkatseinen, itkuherkkä, kireä, muistamaton nolla. Onneksi alamme kohta toteuttaa töissä autonomista työvuorolistaa. En ota aamuvuoroja ellei ole pakko. Normaali-minä on reipas, luova, hymyilevä, ajatteleva (,onhan?). En haluaisi vaihtaa sitä nollaan.

Suloisessa pöhnässä

Eilen halusin itselleni täydellisen rentouttavan päivän. Siivosin, koska se itsessään rentouttaa (saa olla eri mieltä;)) ja koska en voi ajatellakaan viettäväni ihanaa päivää sotkuisessa kodissa. Kävin kaupassa ja tein tortilloja, ja sitten vain makasin sohvalla Täydellisiä naisia katsellen, kissoja paijaten ja herkutellen. Ilta pimeni ympärillä ja kynttilöiden lepattavat varjot kasvoivat, koti oli turvallinen lämmin pesä. Punaviini oli kaverina myös tottakai ja kun Ville tuli iltavuorosta olin väsynyt ja harittava, suloisessa pöhnässä.

Kyllä, se oli rentouttavaa. 

Eilen hymyilin leveästi kaupassa, kun kuulin joidenkin ehkä kymmen-vuotiaiden poikien keskustelun:

- Koita jo päättää.

- En mä millään tiedä mitä ottaisin... Kato kun sulla on paljon rahaa niin se valinta on niin vaikee, on niin paljon mahdollisuuksia.

- Paljo sul on?

- No jotai yli viis egee.

Ja nyt pari kotihommaa ja ystävän vauvaa paijaamaan, moi!

Öiset jutut ja pari ajatusta työstä

Loman jälkeen olen miettinyt, onko tässä töiden paiskimisessa mitään järkeä. Lähinnä mietin sitä tällaisina iltoina, kun jalkoja kolottaa, päässä surisee työasioita ja olen mennä viipottanut koko illan. Vähemmälläkin pääsisi. Toisaalta en tee siellä mitään turhaa. Ja on kivempi yli- kuin alisuoriutua. Ja kiva työhän mulla. Ja se raha. Mutta, niin. Nytkin olen ihan ihan poikki. Toisaalta olen ollut töissä paljon reippaampi kuin ennen lomaa, eli ehkä se teki tehtävänsä.

Vaikka oi, OI, loma sua kaipaan niin...

Olen nyt lukenut Jo Nesbon Harry Hole - sarjaa. Nesbo on siitä kiero ukkeli, että kylmäverisesti antaa tappaa rakastettavat hahmonsa, he jotka ovat Hole-paralle tärkeitä. 

Viime yönä näin painajaista, joka varmaan juontuu uuteen dekkari-kuumeeseeni. Ensin uni oli sinänsä viaton, joskin outo, Lisbeth Salander (Millenium-trilogiasta) tanssi siinä tyhjässä huoneessa jätti-ison villalapasen kanssa. Hän selitti, että "Näin kuuluisa Lisbeth Salander tanssii villalapasen kanssa oppiakseen läheisyyttä ja parantuakseen Aspergerin syndroomasta... Se on aika surullista, eikö olekin?". Minä ja Mikael Blomqvist olimme hiljaa taustalla ja ajattelin, on, on se surullista.

Sitten uni vaihtui ja istuin Töölön tullissa Mannerheimintien ja Tukholmankadun välissä. Huoltoasemaa ei ollut, sen tilalla oli valtava parkkialue, jonka takana oli pieniä taloja pihoineen rinteessä (siinä, missä 41:n bussit menevät). Oli lempeä ihana kesäyö, kesäöisellä tavalla yhtä aikaa valoisaa ja hämärää, ja ilmassa tuoksui lämpö ja kukat. Istuin siinä parkkipaikalla jonkun mökin katolla ja sinne kiipesi kaverikseni uusi työkaverini, nuori mies (jota ei siis oikeasti ole olemassa). Hän intti jotain ja juttelimme, kunnes mökin viereen ajoi auto ja sieltä purkautui miesjoukkio, joilla alkoi väkivaltainen tappelu. Työkaverini juoksi väliin vaikka yritin estellä ja miehet sanoivat, joo pidetään sitä tässä meidän välissä kunnes poliisit tulee, se on hyvä välikappale.  Yritin soittaa hätänumeroon mutta linja vain kohisi, ja sitten lähdin juoksemaan parkkipaikan viereisten talojen pihaan. Työkaveri juoksi perään ja hänen peräänsä miehet, ja meillä oli ensin etumatkaa, yksi miehistä huusi takana, luuletteko että jaksan tällasta kuntoilua. Tunsin todella elävästi kasteisen korkean heinikon jaloissani, reisissä, juoksin pyykkinarun lomitse, se katkesi ja narut iskivät minua. Tunsin etten enää jaksa juosta ja miehet saavuttivat minua, ja sitten tajusin että tämä on ehkä unta ja samalla kun juoksin kiskoin itseäni hereille, ja sitten ikään kuin riuhtaisin itseni unesta ja heräsin omasta sängystä, vavahtaen, läpimärkänä hiestä, sydän hakaten, huohottaen. Kello oli 03, haamuaika, ja kesti kauan että sain rauhoitettua itseni uneen.

Saunatonttu

Arvatkaa mitä, sitten viime kirjoituksen Winston on ollut yöt paljon, paljon kiltimmin. Itseasiassa se on kehrännyt ja nukkunut melkein koko yöt vieressä, Villen puolella. Kissarukkaset jäivät siis vieläkin tekemättä... Mietin, että ehkä Winston reagoi siihen, kun Ville oli viikko sitten neljä yötä poissa ja minäkin yhden, ja yhden kokonaisen yön kissat olivat keskenään. 

Silloin kun tultiin tammikuussa BarcelonastaWinston nukkui joka yö tiiviisti vieressä ja oli niin maireana että, vaikka siskoni olikin kissoja hoitamassa, eivätkä joutuneet olemaan normaalia enempää keskenään. Kirppu on sellainen, että lähtisi vaikka naapurin mukaan, kaikki ihmiset ovat sen mielestä ihan parhaita, mutta Winston on kiintynyt meihin. 

On se silti aika vittumainen luonne, kuten Ville yksi päivä sanoi. Minä luulen että se on vähän kehitysvammainen (Winston siis, ei Ville). 

Äsken nukuin elämäni ensimmäistä kertaa puolen tunnin päikkärit, joilta heräsin ilman kelloa. Päikkärit tuntuivat virkistäviltä ja oli helppo herätä. Olen ihan naurettavan ylpeä itsestäni, vaikka heräämisen syy olikin niin maallinen asia kuin pissahätä.

Olen tehnyt nyt kaksi aamuvuoroa ja vaikka töissä on ihan kivaa aamuisinkin, se tekemisen meininki pitää väsymyksen loitolla ja aika rientää, niin ei ole kyllä yhtään mun juttu. Yäk. Touhuan työpäivän ja kotona kun olisi "koko ilta aikaa" en jaksa tehdä mitään. 

Eilen saunottiin Villen kanssa. Miten sitä saunavuoroa aina odottaakin... Vaikken edes oikein pidä saunomisesta. Mutta sitä hikisenä ja punakkana yhdessä oloa (kih,kih), letkeitä saunajuttuja, kylmää olutta, herkkuiltapalaa sen jälkeen. Tuli ikävä kesäloman mökkireissua, kun saunottiin ystäväni ja kummipoikani kanssa. Se saunanliukas kaksi-vuotias ja pieni huoleni putoaako se lauteiden rakoon, vesien kantaminen, vichyä jäähyttelyterassilla, punaiset posket jälkeenpäin, hyvä uni.

Miten kissa kesytetään?

Kävin äsken salilla. Hankkimassa lisää voimaa, että jaksaa sitten pahoinpidellä kissaa, ajattelin hetki sitten itseinhon puuskassa. Eilen nimittäin tapahtui seuraavaa:

Kissa-Winston oli aamusta asti levoton, mitä se toki yleensäkin on, mutta eilen jopa vielä normaaliakin enemmän. Se maleksi ympäri asuntoa, rapi rapi rapi sanoivat kynnet parketilla, halusi parvekkeelle, halusi sisään, halusi juoda hanasta vettä, ei halunnut juoda hanasta vettä. Tapitti ulko-ovea ja naukui. Iltaa kohden se ei oikein muuta tehnytkään kun meni ovelle naukumaan, komensin, tuli pois, kiersi levottoman rundin muualla asunnossa, meni takaisin ovelle naukumaan. Komensin, tuli pois, kiersi levottomana -- jne. Makoilin sohvalla ja katsoin leffaa, uhkailin kohta kyllä joudut suihkuun. Välillä kutsuin sen luokseni, se rauhoittui rapsuteltavaksi, katsoi minua isoilla pyöreillä kissansilmillään, antoi silittää ja oli tyytyväinen. Heti kun lopetin huomioimisen alkoi sama ovishow.

Lopuolta kello oli varmaan yli 23, oltiin jo sängyssä ja yritettiin nukkua. Winston jatkoi levotonta ravaamistaan maukumisella säestettynä, ja lopulta sitten toteutin uhkaukseni ja vein sen suihkuun. Mutta se miten Winston kyyristyi eteiseen, antoi ottaa kiinni ja kantaa veden alle - se melkein särki sydämeni. Aiemmin käytin tuota suihkurangaistusta paljon useammin, mutta nyt Winston on ollut Kirppu-kaverinsa myötä rauhallisempi. Myös piikkimatto oven edessä auttoi pitkään, ettei sitä kiinnostanut mennä ovelle maukumaan ja kahvaa kolisuttamaan.

Sinänsä en usko, että tuo suihkuun vieminen mitenkään vahingoittaa sitä. Inhottavaahan se on, mutta siihen kai koko rangaistus perustuukin. Mutta, mutta. Tuntuu inhottavalta, että kun olen ylivoimainen noihin pieniin luontokappaleisiin nähden, niin röyhkeästi käytän ylivaltaani tuollaiseen. Ne Winstonin suuret silmät ja miten se silti omalla jäyhällä tavallaan antautuu hellittäväksi, hyppää aamulla tyynylle kehräämään...

Olisiko kellään mitään vinkkejä tuohon levottomuuteen? Se on siis ollut Winstonin helmasyntinä aina, kuulemma pienestä asti, eli mistään äkillisestä sairaudesta tuskin on kyse. Eilen tutkin sen niin perusteellisesti kuin herra Winston vain salli, enkä löytänyt mitään ulkoisia merkkejä kivuista: ei patteja, ihottumaa, mitään. Turkki kiiltää ja kissa on pysynyt samassa pulskassa painossaan kuin aina. Luulen, että Winston ennemminkin on turhautunut ja pitkästynyt, mutta jos sitä yrittää vaikka leikittää, ei se oikein jaksa innostua. Myöskään Kirpun kanssa se ei enää samalla tavalla pääse purkamaan energiaansa kuin ennen, koska jonkinlainen rauhallinen rinnakkaiselo on syntynyt ja leikkitappeluita ja takaa-ajoja syntyy enää harvoin. 

Eli pliis, ideoita??

Aamun kauhua ja norjalaista jännitystä

Nukuin tänään myöhään, niin kuin liian usein. Tajusin yksi päivä, että aina siinä heräämisen hetkellä minua suoraan sanottuna vituttaa. En ikinä herää niin, että ajattelisin, jes uusi päivä, tai edes etten ajattelisi juurikaan, nousisin vain ylös ja aloittaisin uuden päivän. Vihaan sitä uutta päivää aina herätessäni. Kurjaa. 

Sitten kun saan itseni ylös piristyn kyllä nopeasti, mutta se heräämisen hetki on joka aamu yhtä onneton. Pitäisiköhän yrittää tehdä joku elämäntapamuutos, että nousen heti kun kello soi? Uh, ajatuskin aiheuttaa kylmiä väreitä... Se torkuttaminen ja lämpimään peittopesään kaivautuminen on niin ihanaa, vaikka samalla ruokkiikin ärtymystä pitkiksi vanuneista aamuista.

Hoi aamuihmiset, miten te saatte itsenne sängystä ylös? Paljastakaa niksinne! Olen mm. vienyt herätyskellon toiseen huoneeseen, pyytänyt Villeä jättämään valot päälle makkariin ja, no, siinä ne minun toimimattomat konstini ovatkin.

Saatuani itseni ylös söin, laitoin kotia ja itseäni ja lähdin täpötäyden kirjastokassin kanssa matkaan. Kävin postissa, jatkoin kirjastoon, lainasin kassillisen norjalaista jännitystä. Jatkoin kävellen keskustaan, kävin parissa kaupassa. Nautin kauniista aurinkoisesta alkusyksyn päivästä ja siitä, etten hassaa sitä sisällä. 

Ajelin kolmosen ratikalla kotiin, vaikka se pidentääkin matkaa ja tekee hölmön koukun, mutta kun se hölmö koukku sattui ihanaan Hakaniemeen ja Kallioon niin se toikin sellaista luksusta vapaapäivään. Katsoin punkkarityttöä Ympyrätalon edessä, pinkit revityt sukahousut ja puoliksi kalju pää, ja mietin, siinä on rohkea ihminen.

Kävin kääntymässä kotona ja jatkoin hölkälle, kevyesti meni tuttu lenkki. Tein salaatin, söin salaatin, join viiniä, lörpöttelin siskon kanssa puhelimessa, katsoin leffan Pitkä kuuma kesä, mietin pitäisikö käydä ostamassa lisää viiniä. Kävinkin ison pussin irtokarkkeja ja Laitilan veriappelsiinilimua. Ehkä parempi niin.

Nimettömyyden toive, keksityt henkilöt ja mitä se on se suomalaisuus

Vapaapäivä. Kuntosalilla yksi vakiokävijä sanoi, en voinut olla huomaamatta että sulla on sävy sävyyn sukat, kengät, paita, se ei voi olla sattumaa?. Vilautin pinkkiä juomapulloa ja pyyhettä ja sanoin niin, nauroimme. Nyt kun olen käynyt tuolla salilla kohta kaksi vuotta on jotkut naamat tulleet tutuiksi. Yksi nainen on alkanut moikkailla ja jutella, ja nyt tuo mies. Jotenkin se harmittaa minua, haluaisin vain mennä, tehdä treenini, saunoa, mennä taas. Mutta ei kai siitä haittaa ole, jos ei niin anonyymi ole. Vaikken ajatuksesta pidäkään.

Tunsin lämpimän läikähdyksen sydämessäni, kun luin illalla Olivia-muotilehteä ja siinä yhden syksyn tyylin esikuvaksi oli nimetty Lisbeth Salander. Ajattelin hölmösti, että voi Lisbeth, kyllä sinä olet kova. Muutenkin ajattelen aika paljon Lisbeth Salanderia, Mikael Blomkvistia ja muita Stieg Larssonin Millenium-trilogian henkilöitä.

Tein Villelle ja minulle ison kulhollisen pastasalaattia, se hujahti kokonaan illan aikana. Katsoimme Anthony Bourdain Suomi-jakson, se oli hauska ja kiinnosta mutten tunnistanut siitä Helsinkiä enkä suomalaisuutta, ja mietin millaisenkohan kuvan tuo nyt sitten maailmalle antaa. Nyt tulee ohjelma jostain pikkuisesta keskisuomalaisesta kylästä ja sen asukkaista ja ne ihmiset, maisemat, höveli murre, ne on suomea ja suomalaisuutta. Yksin mökkinsä portailla istuvat matalakulmaiset miehet ja häät, joissa miesten puvut ovat lahkeista ja hihoista aavistuksen lyhyet.

Sytytin kynttilän olohuoneen pöydälle. Ville sanoi, ai laitat kynttilän, nyt on syksy. Katsoin kynttilää ja ajattelin lehdissä ollutta kahdeksan-vuotiasta tyttöä. Olen ollut mietiskeleväisellä ja sisäänpäinkääntyneellä mielellä, ihan onnellinen kuitenkin, se se kai on mun luonto.

Osanottoja ei tarvittu

Olin Turussa minilomalla. Otan osaa, sanoi ex-turkulainen työkaverini, mutta Turku oli kaunis. Lähdin eilen töiden jälkeen, luin ja kuuntelin musiikkia matkan, kapsahdin asemalla siskoni kaulaan. Kävimme ravintolassa, kahvilassa ja kuppilassa. Kävelimme sateessa ja juttelimme, nauroimme, nukuimme lopulta vierekkäin, eikä sisko saanut nukuttua minun nuhaisen tuhinani vuoksi. Ja minä nukuin sikeästi aamuun. 

Tänään kävimme kahvilassa aamupalalla, sitruunamarenkikakkupala oli niin iso etten jaksanut syödä, ja se on ihme. Kahvila mainostikin itseään turkulaisella vieraanvaraisuudella. Katselimme markkinoita ja sitä kuinka isä hoppautti lapsensa ilmaan ja suoraan markkinamyyjän katoksen rautapalkkiin, sitä itkua, lohduttelua, vaivautuneita hymyjä. 

Tupsahdimme keskelle käsityöläisten omia markkinoita ja ostin keraamisen merihevosen. Kun näin sen pöydässä kuulin mielessäni lukioaikaan kirjoittamani runon ja tuntui että oli pakko ostaa se; se oli ihan outo tunne. Kävelimme Aurajoen rantaan ja minä ihastuin Turkuun, näimme yliopiston ja söimme hyvää pizzaa italialaisessa ravintolassa. Kiersimme kauppoja ja halasimme taas lähtöään odottavan junan edessä, ja minä mietin monta kertaa olen tehnyt niin.

Luin Millenium-trilogian loppuun ja rakastan sitä. Huomaan vähän väliä ajattelevani Lisbethiä ja Mikaelia, Lisbethiä etenkin, sitä että mitenköhän hänellä nyt menee. 

Perjantaina töistä tullessani nuori mies parkui isoon ääneen puhelimeen, Sun on pakko uskoa mua, sun on uskottava mua!. Se hätä oli niin riipaisevaa etten saa häntä mielestäni, mutta toivon että se joku puhelimen toisessa päässä lopulta uskoi ja poika sai nukahtaa turvalliset kädet ympärillään levolliseen uneen, ja että tuollekin tapaukselle vielä joskus nauretaan.