Nukuin tänään myöhään, niin kuin liian usein. Tajusin yksi päivä, että aina siinä heräämisen hetkellä minua suoraan sanottuna vituttaa. En ikinä herää niin, että ajattelisin, jes uusi päivä, tai edes etten ajattelisi juurikaan, nousisin vain ylös ja aloittaisin uuden päivän. Vihaan sitä uutta päivää aina herätessäni. Kurjaa.
Sitten kun saan itseni ylös piristyn kyllä nopeasti, mutta se heräämisen hetki on joka aamu yhtä onneton. Pitäisiköhän yrittää tehdä joku elämäntapamuutos, että nousen heti kun kello soi? Uh, ajatuskin aiheuttaa kylmiä väreitä... Se torkuttaminen ja lämpimään peittopesään kaivautuminen on niin ihanaa, vaikka samalla ruokkiikin ärtymystä pitkiksi vanuneista aamuista.
Hoi aamuihmiset, miten te saatte itsenne sängystä ylös? Paljastakaa niksinne! Olen mm. vienyt herätyskellon toiseen huoneeseen, pyytänyt Villeä jättämään valot päälle makkariin ja, no, siinä ne minun toimimattomat konstini ovatkin.
Saatuani itseni ylös söin, laitoin kotia ja itseäni ja lähdin täpötäyden kirjastokassin kanssa matkaan. Kävin postissa, jatkoin kirjastoon, lainasin kassillisen norjalaista jännitystä. Jatkoin kävellen keskustaan, kävin parissa kaupassa. Nautin kauniista aurinkoisesta alkusyksyn päivästä ja siitä, etten hassaa sitä sisällä.
Ajelin kolmosen ratikalla kotiin, vaikka se pidentääkin matkaa ja tekee hölmön koukun, mutta kun se hölmö koukku sattui ihanaan Hakaniemeen ja Kallioon niin se toikin sellaista luksusta vapaapäivään. Katsoin punkkarityttöä Ympyrätalon edessä, pinkit revityt sukahousut ja puoliksi kalju pää, ja mietin, siinä on rohkea ihminen.
Kävin kääntymässä kotona ja jatkoin hölkälle, kevyesti meni tuttu lenkki. Tein salaatin, söin salaatin, join viiniä, lörpöttelin siskon kanssa puhelimessa, katsoin leffan Pitkä kuuma kesä, mietin pitäisikö käydä ostamassa lisää viiniä. Kävinkin ison pussin irtokarkkeja ja Laitilan veriappelsiinilimua. Ehkä parempi niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?