Olin Turussa minilomalla. Otan osaa, sanoi ex-turkulainen työkaverini, mutta Turku oli kaunis. Lähdin eilen töiden jälkeen, luin ja kuuntelin musiikkia matkan, kapsahdin asemalla siskoni kaulaan. Kävimme ravintolassa, kahvilassa ja kuppilassa. Kävelimme sateessa ja juttelimme, nauroimme, nukuimme lopulta vierekkäin, eikä sisko saanut nukuttua minun nuhaisen tuhinani vuoksi. Ja minä nukuin sikeästi aamuun.
Tänään kävimme kahvilassa aamupalalla, sitruunamarenkikakkupala oli niin iso etten jaksanut syödä, ja se on ihme. Kahvila mainostikin itseään turkulaisella vieraanvaraisuudella. Katselimme markkinoita ja sitä kuinka isä hoppautti lapsensa ilmaan ja suoraan markkinamyyjän katoksen rautapalkkiin, sitä itkua, lohduttelua, vaivautuneita hymyjä.
Tupsahdimme keskelle käsityöläisten omia markkinoita ja ostin keraamisen merihevosen. Kun näin sen pöydässä kuulin mielessäni lukioaikaan kirjoittamani runon ja tuntui että oli pakko ostaa se; se oli ihan outo tunne. Kävelimme Aurajoen rantaan ja minä ihastuin Turkuun, näimme yliopiston ja söimme hyvää pizzaa italialaisessa ravintolassa. Kiersimme kauppoja ja halasimme taas lähtöään odottavan junan edessä, ja minä mietin monta kertaa olen tehnyt niin.
Luin Millenium-trilogian loppuun ja rakastan sitä. Huomaan vähän väliä ajattelevani Lisbethiä ja Mikaelia, Lisbethiä etenkin, sitä että mitenköhän hänellä nyt menee.
Perjantaina töistä tullessani nuori mies parkui isoon ääneen puhelimeen, Sun on pakko uskoa mua, sun on uskottava mua!. Se hätä oli niin riipaisevaa etten saa häntä mielestäni, mutta toivon että se joku puhelimen toisessa päässä lopulta uskoi ja poika sai nukahtaa turvalliset kädet ympärillään levolliseen uneen, ja että tuollekin tapaukselle vielä joskus nauretaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?