Ensivaikutelma tehdään vain kerran ynnä muita kliseitä

Tiistaina pääsin kahdelta aamuvuorosta ja sain tänne kotiimme iltaa istumaan ystäväni ja työkaverini. Hän ei olekaan aiemmin käynyt meillä ja halusin tottakai esittää kotimme parhaimmillaan: siivosin, sytyttelin kynttilöitä, loin "vieraan ihmisen katseen" ja sen perusteella vielä oioin tyynyjä, maton reunoja, tasoitin verhojen vekit, pyyhkäisin viimeiset pölyt. Sitten ystäväni tuli ja koti täyttyi naurusta, juoruista, kaikesta minkä alle koti ja kodin siivous unohtui. Mutta silti, ensivaikutelma tehdään vain kerran. 

Jatkoimme iltaa vielä keskustaan ja seuraavan päivän olon perusteella sen reissun olisi voinut jättää tekemättä. Pitkästä aikaa kauhea krapula. Olin varannut itselleni ajan kahdeksitoista geelikynsien laittoon ja vain se, etten yksinkertaisesti jaksanut soittaa ja perua aikaa, sai minut - ehkä vähän nurinkurisesti - lähtemään. Ihan hyvä että menin, nyt on kauniit kynnet ja hemmottelun päälle kävin vielä kahvilla. Sitten tulinkin kotiin, oksensin ja nukuin illan. 

Kuudelta kun Ville tuli töistä olin yhä väsynyt ja tokkurainen, mutta ainakaan huono olo ei enää vaivannut. Innostuttiin ekstemporee lähtemään Tavastialle kuuntelemaan Mariskan ja Pahojen susien keikkaa. Sain kauheasti energiaa vain siitä ajatuksesta, että kerrankin tehtiin jotain hetken mielijohteesta ja että ylipäänsä pystyttiin aikataulullisesti siihen, me kaksi kolmivuorotyöläistä.

Ihastuin Mariskaan. Energinen, kaunisääninen ja vähän outo, hyvällä tavalla. Oli ihanaa nojailla Villeen, olla hänen halauksessaan, musiikki ympäröi meidät, olin vain. Mietiskelin siinä, että luultavasti näytin siltä kuin en olisi nauttinut yhtään, olin vain, ja sitten mietin että se on kyllä sisäisen maailmani aliarvioimista. Muistin, miten kerran ollessamme ystäväni (saman joka kävi meillä tiistaina) kanssa baarissa nuokuimme vähän väsyneinä pöydässä ja yhdet naiset viereisestä pöydästä kysyivät ivallisesti, No onko hauskaa?. Vastasin jotain, mutta nyt mietin, että voi ihmisellä olla hauskaa vaikka se ei näkyisi ulos. Tässä tällainen kivikasvon puolustuspuhe.

Ville innostui jossain vaiheessa vähän tanssaamaan, sen minkä ahdas väentungos antoi myöten. Hän näytti epilepsiakohtauksen saaneelta siinä nytkyessään ja huomasin lähellä olevien vilkuilevan meitä. Ajattelin ensin sanoa että Ville, älä tanssi noin, ihmiset katsovat, mutta sitten ajattelin että helvetti, ei ne mitkään tanssitaidon kilpailut ole ja on se kumma jos ei saa omalla tyylillään. Ja katsoin vilkuilijoita uhmakkaana silmiin, niin että he käänsivät katseensa pois.

Loppuillasta meille tuli typerää riitaa ja lähdimme pois. Onneksi oli jo viimeinen kappale menossa niin ei missattu paljon. Tänään olen kuunnellut Mariskaa, jonka levyn Ville minulle eilen osti, kirjoittanut kirjeen, vaihtanut lakanat ja pessyt pyykkiä, silittänyt, tiskannut, käynyt kaupassa... Eli perustouhupäivä. Ratikkapysäkillä vieras nainen huomasi kissanhiekkasäkkini ja kysyi, miten usein hiekka pitää vaihtaa. Sitten kävimme keskustelun kissanpissan ikävän pistävästä hajusta. 

Sain työkaveriltani lainaan Vuosaari-leffan, jonka lupasin palauttaa huomiseksi. Yritin katsoa sitä äsken samalla kun Ville teki meille ruokaa, mutta piti jättää kesken. Inhoan tuollaista suomalaista inhoreaalistisen ankeaa arjen kuvausta, jossa ei vahingossa näytetä mitään kaunista. Voihan elämä sellaistakin olla, mutta jokaisessa pilvessä on hopeareunansa. Kliseiden mestari on puhunut.