Aika lentää. Villen seitsemän viikon loma loppuu ylihuomenna vaikka se alkoi eilen. Vauva on kasvanut jo yli kilon ja Nakke, Nakke rakkaani esikoiseni, opettelee puhumaan ja makaa nyt nukutettuna aivojen magneettikuvassa. Hän on ollut reipas, kertoi Ville viestisssään - voin uskoa että on, mutta minun äidin sydämeni itkee miettiesssäni häntä pikkuruista siellä valkoisessa huoneessa reippaana, pienenä, hauraana.
Kuvauksen vastauksia en vielä mieti, mutta tietysti toivon.
Olemme tapamme mukaan touhunneet vaikka mitä, Fallkullan maatila, retket puistoon ja lähialueille, Luonnontieteellinen museo, Kallahdenniemen uimaranta jossa meri jatkui pitkänä ja matalana ja Nakke kahlaili niin kauan että hampaat löivät loukkua. Sain olla yksin kolme yötä Villen ja Naken käydessä mummoloissa ja vedin syvään happea, hiljaista kotia jonka siivosin lattiasta kattoon - annoin ikävän tulla vasta viimeisenä iltana. Viime viikolla saatiin äiti meille kylään, hän on niin suuri apu ja se miten Nakke hokee mummaa perässä roikkuen on ihanaa. Äitin vierailun myötä saatiin Villen kanssa pikkuisen yhteistä aikaa saunomisen, kirpputorilla myymisen ja mustikkametsän merkeissä. Kirpputorilla kaupaksi ei mennyt mikään ja metsä ei antanut marjojaan, mutta oli ihanaa olla yhdessä hiljaa, yhdessä puhua niitä näitä, tutussa turvallisessa iänikuisessa yhdessä.
Vauva on oppinut syömään tuttia eikä enää asusta tissillä, mutta tykkää edelleen syödä kellon ympäri parin tunnnin välein. En muista montako kertaa yössä herään ja väsymyksestä on tullut lempeä, hömelö kaveri joka saa minut vaikuttamaan dorkalta väärin sanomisineni ja muistikatkoksineni. Vauva on vakava ja rauhallinen, itse tyyneys joka katselee suurilla silmillään pitkin seiniä ja tuntuu miettivän mihin hemmetin perheeseen sitä onkaan joutunut.
Mietin aikaa ja opettelen päästämään irti. Joistakin usein ajattelemistani tapahtumista saattaa olla kymmenen vuotta, ylikin, ja silti ne jollain tapaa vaikuttavat, hiertävät. Tietoisesti nyt opettelen ottamaan niistä kiinni, tarkastelemaan, näkemään miten olin silloin niin erilainen ihminen ettei samaa ole oikein kuin minä, vain, ja että se ja se tilanne on pysyvvästi mennyt, ei sitä kannata enää murehtia - sitten: päästän irti. Opettelen... Välillä omista kuvitelluista tai oikeistakin kaltoinkohteluista saa jonkinlaista energiaa ja kuviteltua itsen pönkitystä, mutta se on nimenomaan kuviteltua... Haporoa, myrkyllistä, kestämätöntä, katkeranvisvaista myrkkyenergiaa...
Päästän irti...
Toisaalta niin paljon hyviääkin muistoja, joista herranen aika, niistäkin pieni ihmisikä! Varkaus vuonna 2006, minä keskellä kesäyötä Villen pyöräntarakalla puristamassa rystyset valkoisina, Villen vihreä villapaita jonka myöhemmin unohdin Luxemburgiin, tupakatuoksu ja pehmeä humala, ei pelottanut vaikka oli alamäki ja jarruton pyörä... Syksy 2005, oma pikkuinen kotini Kalliossa, ensimmäisiä päiviä uudessa kodissa uudessa kaupungissa; astun kadulle hiukset kiharana ja vapaus ympäröi joka puolelta, joka puolella mahdollisuuksia ja lupauksia voit tehdä mitä vain. Kesä 2013, Turku, olin raskaana viimeisilläni ja siskon luona käymässä; nauroin niin kovaa ja niin luokattoman huonoille jutuille että olin pissata housuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?