Zen

Siskoni oli meillä yötä pari päivää sitten ja pääsi todistamaan ihastuttavaa iltahetkeämme, jossa molemmat lapset ulvoivat kuin viimeistä päivää, Nakke omassa sängyssään ja vauva milloin kenenkin sylissä. Siinä sitä sitten ravattiin ala- ja yläkerran väliä kuin pillastuneet kilpahevoset ja mietittiin miksi ikinä tulikaan ajateltua, että lasten saannissa olisi mitään hyvää. Vitsailin, että vauvan vauvakirjassa kun on täydennettävä kohta tyyliin "Nukkumaan mennessäsi sinulle sanotaan-" jatkaisin "shut the fuck up". Raah raah raah. Ei meillä siis oikeasti niin sanota vauvoille eikä muillekaan, paitsi ehkä välillä mielessäni kun väsyneen pikkuihmisen kiukkuinen huuto vain jatkuu, jatkuu, jatkuu, ja itse haluaisi tehdä jotain sellaista kuin vaikka käydä pissalla tai syödä jotain. Siskoni totesi pikku vitsiini, että virkistävää kuulla minun sanovan noin, Naken vauva-aikaan olin kuulemma niin rasittavan zen.

Olen nyt miettinyt tuota kovasti. Naken vauva-aika + minä = zen? Muistan jumalattoman turhautuneisuuden, sen miten vihasin olla kotona kuin mikäkin hattuhyllylle tumpattu hyödytön pikkuvaimo. En todellakaan ollut tyytyväinen parisuhteeseemme vaan päinvastoin kadehdin Villen vapautta, sitä että hän sai edelleen olla hän eikä 24/7 kimppakivaa vauvan kanssa.  Olin jatkuvasti jollain tapaa huolissani, Nakke-vauva jatkuvasti mielessä. Mietin kiintymyssuhdetta, Naken kehitystä, raha-asioita, sitä miten helvetin tylsää voi kotona olla, kaikkea sellaista. Rakastin Nakkea tietysti valtavasti, mutta kesti varmaan lähemmäs vuoden ennen kuin aloin oikeasti ja aidosti tuntea, että myös minä olen hänelle korvaamaton. 

Joten zen... Hmmm. Ehkä sitä ei hirveästi tule valitettua omista lapsistaan ja lapsiin liittyvistä tilanteista ainakaan lapsettomille ihmisille. En tarkoita tehdä tähän mitään lapselliset - lapsettomat vastakkainasettelua, mutta ainakaan itse en olisi ennen Nakkea ja vauvaa ymmärtänyt esimerkiksi, että miten välillä lastaan vain suorastaan vihaa niin että hetkellisenä leimahduksena sitä ymmärtää varsin hyvin väsyneitä vanhempia joiden hirveistä teoista joutuu lehdistä lukemaan. En  ennen Nakkea todellakaan olisi ymmärtänyt vaan pikemminkin ollut veivaamassa lastensuojeluilmoitusta, vaikka nyt voisin väittää että samalla tavalla tuntee varmasti suurin osa vanhemmista joskus. Ja että se hetkellinen ylimitoitettu viha sitä kaikkein rakkainta ihmistään kohtaan juuri auttaa palauttamaan tilanteet mittasuhteisiinsa: kaksi-vuotiaani tuossa vain rääkyy keskellä jalkakäytävää vaikka meillä on kiire, kyllä hän joskus lopettaa, ei tässä jäniksen selässä olla, nyt mutsi happea. Vauva siinä vain karjuu vatsakipujaan, oma pieni vauva viimeinen vauvasi, ei hän pahalla, äääntähän se vain. Ihan varmasti pääset joskus vielä vessaan. Ja vähän siinä hengiteltyään ymmärtää miten lopulta kyseessä on vain oman tahdon kokema kolaus, se miten asiat eivät menneetkään niin kuin minä olisin tahtonut.

 

Tai entä huoli, jumalaton huoli omasta lapsesta. Näen tilanteita mielessäni kuin katsoisin elokuvaa, minun käteni puristamasssa rattia ja miettimässä milloin tunsin vauvan liikkeet viimeksi, naistenklinikan pihaan sakkopaikalle, kokenut kätilökään ei löydä vauvan sydämen sykettä. Minä puolitoista-vuotiaani kanssa  neurologilla, minä keittiön pöydän ääressä lukemassa lääkärin epikriisiä jossa hän epäilee Fanconin anemiaa; minä viemässä pikkuiseni uimaan niin kuin ei mitään vaikka koko kroppa on hälytystilassa, hyvä Jumala miten tuollaisista uutisista selvitään. Minä itkemässä yöllä tyynyyn niin ettei kukaan heräisi. Minä synnyttämässä täydellisen vauvan ja itkemässä niin - miten hän on osannut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi mahassani vaikka olen tuskin muistanut koko raskautta koko rankan kevään aikana, ja silloin kun olen muistanut olen valittanut ja miettinyt tämäkin vaiva kaiken muun päälle. Ja siinä niin täydellinen kaunis suurisilmäinen kuopukseni katsomassa minua vakavana, tyyntyen lähelläni kun ei poloisella muutakaan vaihtoehtoa ole. Minä nauramassa ja itkemässä ja halaamassa juuri kohdusta tullutta vauvaa, valmista, ihmettä, minä lupaamassa rakastaa sitä.

Ja sitten kerron näistä tilanteista jälkeenpäin, nauran ehkä, olen vakava ja asiallinen, olen tyyni ja varmastikin zen. Tietysti se on luonnettani myöskin, tietynlainen rauhallisuus ja hyväksyntä, mutta ennen kaikkea se on tunnetta että kaikki hajoaa jos äidillä ei pysy pakka kädessä. Välillä kaiken peruuttamattomuus iskee kuin märkä pyyhe vasten kasvoja ja on pakko vetäää syvään henkeä että kestää kaiken: loppuelämän vastuu kahdesta pienestä ihmisestä, miten osaan antaa heille hyvät eväätä tähän elämään, miten kestän jos heitä kiusataan koulussa, miten kestän jos heille sattuu jotain, miten muistan olla minä ja samalla äiti heille (ja nyt vauvavuotena: mitäs muuta minä olinkaan kuin äiti)? Syvään henkeä ja sitten oikein zenisti: kaikki kyllä selviää, kaikki menee hyvin, nyt on vain tämä hetki.