Mietin pääni puhki, minkä verran haluan Nakke-tytöstäni ja hänen kehityksestään kertoa. Huomaan itsestäni, että puhumisen halu on valtava, mutta samalla tehtäväni on suojella tuota pikkuista ihmistä,eikä tunnu kovin reilulta ruotia hänen asioitaan. Kaksi-vuotiaaseen on jo kirjoitettu paljon siitä, millaiseksi naiseksi hän on tuleva kasvaa. Minun Nakkeni on herttainen, touhukas, hellyydenkipeä, itsepäinen, nopeasti syttyvä, iloinen. Hän oppii jatkuvasti uusia sanoja - dsiihen iloon ja ylpeyteen yhdistyy suru, kun sanojen kautta ymmärrän paremmin hänen maailmaansa, miten ja mitä hän ajattelee, mitä hän ymmärtää ja mitä ei. Hän on erilainen kuin useat muut kaksi-vuotiaat, ja sitten kuitenkin ihan samanlainen, hän rakastaa perhettään, tykkää eläimistä ja nukkeleikeistä, rakastaa kun hänelle luetaan, osoittaa mieltään, sirkuttaa iloisena, matkii ja jäljittelee kun tanssin, jumppaan, puhallan ruokaa viileämmäksi. Hän on sellainen kuin hänen kuuluu olla ja minun läksyni on oppia se - ei ole mitään syytä olla pahoillaan, on niin monta syytä olla onnellinen, ylpeä, ihastunut.
Ja minä olen, vaikka juuri nyt taidankin olla enimmäkseen väsynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?