En ole mikään vauvavuoden fani. Vauvan hoitaminen ei ole minusta kovin palkitsevaa - vauvat ovat impulsiivisia, vaativia, avuttomia ja, noh, tylsiä. Imetyshormonit pistävät kuupan sekaisin, sitä itkeä tirauttaa milloin mistäkin mielenliikutuksesta. Sitä on niin kiinni toisessa ihmisessä että ei oikein uskalla edes ajatella koko asiaa tai alkaa ahdistaa.
Mutta ainakin yhtä asiaa vauvavuodessa ja jatkuvasti kasvavassa vauvassani tulen ikävöimään: Sitä kun imetän häntä yöllä. Pienet kipristelevät varpaat reisiäni vasten, mahat vastakkain, pikku-maha ja iso-maha, lämpö välillämme, se on jotenkin rajatonta, me toisissamme ilman rajaa. Se miten hän nukahtaa kylkeeni, luottavainen tuhina, lämmin pikkuinen, niin onnellisen luottavainen. Siihen hetkeen kietoutuu ehdoton varmuus siitä, että kun hän vain on siinä hänelle ei ikinä käy mitään pahaa.
Nukkumaan mennessä oikeasti odotan noita hetkiä ja tiedän, että aamulla taika on poissa, koko ihana hömelö kiireetön yhteinen läheisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?