Vanha mummo kiikkustuolistaan taas moi

On perjantai-ilta, olen yksin kotona ja katson Tartu Mikkiin - ohjelmaa. Kuulostaako surkealta? Noh, siinä tapauksessa jätän kertomatta, miten mieleni on vallannut suloinen nostalgia ja alavire, miten tämä saunan jälkeinen musiikkiohjelma (!) tuntuu samalta kuin lauantai-illat lapsena kotona - sauna, jäätelö, Bumtsibum.

Olen viime aikoina usein yllättänyt itseni miettimästä, miten viaton ja lapsellinen olin lapsena, miten typerät iloiset jutut ja viaton lapsenmieli. Aiempina vuosina olen miettinyt lapsuuttani eri vinkkelistä, olen ajatellut miten olin totinen lapsi kummallisine juttuineen ja pohdintoineen. Ja niin tolkuttoman vakava! Muistan nuoruudestani epävarmuuteni peilin edessä, jatkuvan itsekeskeisyyden ja itseinhon taistelun, kun  taas nyt olen (noiden lisäksi) miettinyt jotain sen suuntaista kuin että: olipas silloin paljon aikaa. Maleksia kylälle ja kirjastoon ja liimailla julisteita oman huoneen seinään ja kehitellä kaikkia projekteja. Olipas silloin  p a l j o n  a i k a a.

Vuoden vaihteen tienoilla kävin äitin kanssa jumpassa, joka pidettiin vanhan yläasteeni liikuntasalissa. Ajattelin, että olisinpa tiennyt silloin epävarmana teininä, että tulen kyllä löytämään itseni ja onnen, ja vielä rakkautta, miehen, ystäviä, kivan työn, ammatin. Olisinpa tiennyt että minua tullaan kosimaan, ja että jonkun silmissä olen kaunis ja ihana, että saan rakastaa ja rakastua. Olisinpa tiennyt että näen itsenikin peilistä sellaisena.

Vaikka, tuskin olisin uskonut.