Olen viime päivinä ajatellut usein, että on ihanaa olla äiti. Olla äiti, ei vain juuri nimenomaan Nakelle vaan ylipäänsä. Vuosi tähän kasvuuni meni. Vuoden aikana olen vaihtanut tuhansia vaippoja, vastaanottanut tuhat itkua ja ainakin tuplasti hymyjä, olen lohduttanut, silittänyt, imettänyt tissit pilalle, kulkenut keskellä yötä rintaraivariaan huutava vauva sylissä pimeässä asunnossa ja vihannut Villeä joka saa jäädä nukkumaan, olen halunnut pudottaa vauvan maahan ja olen halunnut huutaa, huutaa, huutaa niin etten kuulisi kuin oman huutoni, olen halunnut Villen alimpaan helvettiin, olen itkenyt liikutuksesta kun Ville on niin hyvä isä, olen itkenyt kun olen miettinyt jos Nakkea kiusataan koulussa, olen itkenyt kun olen miettinyt miten minulla ei ole enää mitään omaa, olen herännyt joka yö vauvan kähinöihin, olen tuijottanut lukuisia hetkiä nukkuvaa tytärtäni ja ihmetellyt miten kaunis hän on, olen miettinyt omaa kuolemaani enemmän kuin koskaan, olen mennyt märälle hiekkalaatikolle kun olisi tehnyt mieli jäädä sohvalle, olen tiuskinut, hyi olkoon kun olenkin tiuskinut, olen kadonnut hetkeen jossa on vain tyttäreni hymy, nauru, meidän suloiset leikkimme ja hänen odottava ilmeensä kun heitän pallon, olen tehnyt pakkasen täyteen ruokia jotka syljetään lattialle - olen koko ajan ollut ihanan varma siitä miten minä olen paras äiti Nakelle.
Vuosi on mennyt että olen kasvanut ajatukseen, ettei mikään, oikeasti mikään, tekemiseni ole tärkeämpi Naken sen hetkisen tarpeen rinnalla. Marttyyri kuihtuu koko ajan pienemmäksi, tilalle tulee rauhallinen varmuus siitä miten nyt on näin, ja että luojalle kiitos nyt on näin. Nakke kasvaa koko ajan, tämä hetki katoaa - olen tajunnut sen kirkkaasti ja muistutan itselleni usein, mitä pienempi lapsi sen pienemmät murheet. Enpä olisi uskonut itsestäni mutta rakastan jopa perhepetiämme, sitä miten minulla ei ole hitto vieköön edes omaa tyynyäni ja miten Nakke välillä unessa kaivaa päänsä leukani ja solisluuni väliin, siinä on kuin hänelle tehty kolo. En tule kokemaan tällaista läheisyyttä enää koskaan, tämä on täydellisempää kuin imetysikäisen ja äidin läheisyys jossa vauva imee äidin energian ja sekoittaa hormonit pöllämystyneeksi huolikimpuksi, ja tämä on täydellisempää kuin mitä puolisoiden välillä voi koskaan olla, vaikka rakkauden alun hullaantunut sokea symbioosi ehkä vähän tätä lähenteleekin. Mutta nyt erona on se, että pää on selvä, hormoneista ja kaikesta mikä tekee hupsuksi, olen varpaita myöten minä kaikessa tässä ihanassa, luottavaisessa läheisyydessäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?