keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

1300 grammaa huolta, murhetta ja rakkautta

Turun reissu on heitetty ja palaan siihen vielä, mutta nyt kuitenkin tuoreempana tämän illan kauhukokemukset.

Olin eilisestä asti tunnustellut, että liikkuupa vauva vähän. En kuitenkaan ollut kamalan huolissani, koska olin aamusta asti menossa ja muistutin itseäni muuttopäivästä, jolloin vauva myöskin oli tavanomaista hissukampi ilmeisesti ihan vain oman touhuamiseni takia. Viime yönä heräsin pari kertaa ja kuulostelin vauvaa ja aamulla hytkytin jo vatsaa peiton alla. Liikkeet olivat erilaisia kuin ennen, ikään kuin alaspäin, kovin vaimeita, mutta liikkeitä yhtä kaikki.

Vietettiin hyvää aikaa siskon kanssa ja huoli pysyi taka-alalla, kunnes illalla kuuden maissa kotiin päästyäni oikein ryöpsähti. Paruin hädissäni ja Ville käski soittaa Naistenklinikalle, "vaikka ne kyllä nauraa sut pihalle sieltä". Itkin ja hytkytin mahaa, join mehua ja laskin liikkeitä, liikuin taas, yritin uudestaan. Ville oli ollut viihteellä ja paineli jo nukkumaan, kun minä käänsin sohvalla kylkeä ja hätä sen kun kasvoi, ja niin soitin naikkarille. Olin ehkä vähän ajatellut, että he todella nauravat minut rauhalliseksi, mutta kun sieltä käskettiinkin tulla näyttäytymään kasvoi huoleni ihan uusiin ulottuvuuksiin.

20 kilometrin ajon aikana ehti ajatella paljon. Mietin, miten meille ei nyt sitten todella suotu vauvaa, ja miten voin varmaan olla sairaslomalla töistä ennen kesälomalle jäämistä. Mietin kelle ystävistä soitan ensimmäisenä. Välillä hajosin vollottamaan ja koko ateistin uskollani pyysin Luojaa, voi hyvää Luojaa, anna sen sydämen sykkiä, anna sen sydämen sykkiä.

Naikkarilla taas kokosin itseni ja menin kasvot läikikkäinä sairaalavuoteelle makaamaan. Kätilö oli lähemmäs kuusikymppinen, kokeneen näköinen, eikä saanut sydänääniä kuulumaan. Kuulin sen itsekin, sen ettei mitään kuulu, pelkkää vatsan huminaa. Hätä sisälläni kasvoi. Kätilö oli hiljainen ja vakava ja ultrasi pitkään, eikä vieläkään mitään. Hän ei sanonut mitään paitsi lopussa, kun pyysi minut toiseen tutkimushuoneeseen jossa lääkäri voi vielä katsoa, "hänellä on paremmat laitteet".

Vaihdoimme huonetta ja kukaan ei oikein jutellut. Lääkäri käynnisteli laitteitaan ja kätilö sanoi kamalat sanat, "en saanut kuulumaan niitä". Olin niin hädissäni että melkein lamaannuin, kunnes lääkäri sai viimein ultran päälle ja sanoi heti "Siellä lyö sydän", ja sitten hän heti käänsi näytön minuun päin ja kaikki se hätä ja kaikki mitä olin kokenut - , ja purskahdin itkuun. Nytkin itkettää, se hetki oli niin uskomaton, kaikki se pelko ja huoli saivat rajansa lääkärin sanoista. Kätilö suli hymyyn ja silitti minua kädestä, pyysi anteeksi kun säikäytti. Sitten lääkäri ja kätilö puhelivat siitä, miten vauva tulee huolestuttamaan minut vielä monet kerrat, ja minä yritin itkeä mahdollisimman hiljaa.

Vauva nukkui koko ultraamisen ajan; lääkäri otti samalla pikaisesti mittoja. Tyttäremme on nyt kilon ja 300 grammaa silkkaa huolta ja rakkautta. Makasin vielä melkein kaksi tuntia käyrillä, vauva innostui potkimaan niin että maha hytkyi, kätilö nauroi ja minä olin maailman onnellisin pöhkö. Vihdoin ulos päästyäni itkin taas, tällä kertaa helpotuksesta.

Niin ja miksi liikkeet eivät olleet tuntuneet? Ensinnäkin vauva oli kamalan alhaalla, niin kuin melkein aina, ja lisäksi taipuneena linkkuveitsi-asentoon jalat istukkaa kohden, eli toisin kuin yleensä jolloin hän on ollut pää alaspäin ja potkinut napakasti navan korkeudella. Voi vauva, vauva, potki jatkossa kovaa ja paljon äläkä enää säikytä! Rakas.

4 kommenttia:

  1. Pitäsköön sinun ryhtyä harjoittamaan pääsi päällä seisomista, niin liukuisi neiti potkiskeluasentoon? Ei kun oikeasti, huhhuh, varmasti pelottava asia. Onneksi olemme Suomessa missä sikiöiden ja vastasyntyneiden hoito on huippua!

    Hyvin se menee tuokin, usko pois. Ei ole enää pitkä aika, kun saat sen syliisi huolehdittavaksi.

    VastaaPoista
  2. Päällä seisomisen myötä saatettais tarvita ensiapua, sekä minä että vauva! :D

    Oli tosi pelottavaa. Mulle jäi varmaan jotenkin trauma tuosta, koko eilisilta pyörii filminauhana mielessä ja meinaa itkettää. Pitää yrittää keskittyä siihen, että onnellinen loppuhan tuossa oli, kaikki hyvin.

    Suomalaiseen äitiys- ja vauvanhoitoon luotan kyllä ihan kympillä, eilenkin tunsin lopussa itseni etuoikeutetuksi että saan maata siellä siistissä modernissa sairaalahuoneessa, vaikken ole rikas tai omista mitään huippuvakuutusta. Hyvä Suomi! Mä vaan pelkään niin kamalasti kohtukuolemaa, siihen ei huipputerveydenhoitokaan auta. Se tuntuu niin väärältä, pelottavalta, vaikka onkin onneksi aika harvinaista.

    VastaaPoista
  3. Huh, kyllä syke nousi ja kyyneleet tuli silmiin kun tuota kertomustas luki eteenpäin, mutta loppu oli onnellinen ja säikähdyksellä selvisitte ja olkaamme nyt onnellisia <3. Luin tuon HUS:n liiketarkkailuohjeen ja olin kyllä täydellisesti unohtanut miten paljon vauvat siellä masuissa liikkuvatkaan, liikkeitä pitäs tuntee yli 10 tarkkailutunnin aikana, YLI 10! Mä kun muistelin et pari hassua liikettä silloin tällöin on ihan normaalia. Hassua miten asiat unohtuu.

    -Miia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneks loppu hyvin kaikki hyvin! Säikähdin kyllä ihan kamalasti. Mietinkin, että oon varmaankin ollut joskus aiemminkin huolissani jostain, en vaan yhtään pystynyt keksimään mistä; tuo tapaus vei huolen ihan uusiin sfääreihin.

      Jännä kyllä miten unohtuu! Tää vauva on onneks kova liikkumaan, niin kun oon kertonu, mutta toisaalta silläpä tuo toissapäiväinen niin kamalasti säikäyttikin. Tää oli vielä niin alhaalla että maha tuntui tunnustellessa "tyhjältä", hui kamala :(

      Poista

Mitäs mietit?