Kotikonnuille, ja takaisin

Oltiin Villesein kanssa viettämässä pidennettyä viikonloppua lapsuutemme maisemissa (tuosta sai vähän sen kuvan että oltaisiin sisaruksia. No, ei me olla. Vaikka olenkin aina halunnut veljeä. Mutta en niin paljon, että näkisin oman mieheni sellaisena - no niin nyt.). Oli ihanaa, rentouttavaa aikaa. Etukäteen stressaan noita kotiseutu-reissuja paljonkin, sitä miten monen ihmisen luona pitäisi ennättää käydä lyhyessä ajassa. Kokemukseni mukaan etukäteen stressattu on kuitenkin hyvän toteutuksen tae, enkä enää paikan päällä hermoile vaan kuljen kyläpaikasta toiseen iloisena ja seesteisenä kuin Buddha. Myös se, ettei yritä ahtaa joka vierailuun jokaisen ihmisen näkemistä, auttaa. Tällä kertaa näimme Villen ja minun perheiden lisäksi mummoa, ukkia ja vanhempaa kummipoikaani. Kyllähän siitä vähän huono omatunto meinaa tulla, että matkustaa tuonne kauas ja sitten ei edes tapaa kaikkia rakkaitaan, mutta arvostan kuitenkin enemmän sellaista laadukasta yhdessäoloa kuin pikaisia näyttäytymisiä.

Olen täällä blogissa kertonut paljon pienemmästä kummipojasta, mutta voi hyvänen aika, että tuo isompikin kaveri on suloinen. Hän oli kuulemma aikaisesta aamusta asti odottanut meitä, pukenut äkkiä päivävaatteet ja hoputtanut veljeäänkin pukemaan. Vietiin pienenä tuliaisena sellaiset suklaatikkarit ja kummipoikani aikoo säästää sen jouluun. Niin suloinen poika. Olisi kivaa voida nähdä enemmän, haluaisin kuulua hänen elämäänsä. Nyt käydessämme kyllä tuntuikin että kuulun, tuli niin hyvä mieli, kun hän oli odottanut meitä.

Sunnuntaina oli kiva tulla kotiin. Omat rakkaat tavarat ja maailman rakkaimmat kissat. Borta bra hemma bäst.