Toissailtana salilta tullessani tajusin taas, miten pää alkaa olla jo huomattavasti selvempi kaikista imetyshormoneista verrattuna vaikka parin kuukauden takaiseen. Tuolloin sunnuntai-iltana Nakke oli kuulemma poissaollessani itkenyt melkein tunnin, aivan hysteerisenä. Voin hämärästi muistaa, miten olisin vielä viime syksynä reagoinut: rintaa olisi puristanut, olisin halunnut Villeltä yksityiskohtaisen selostuksen miten Ville tilanteen hoiti, olisin tuntenut fyysisenä kipuna huoleni ja mielipahani pienen itkevän tyttöni vuoksi, kuin sydämestä olisi murtunut pala... Nyt sanoin vain että no voi harmi, mikähän sitä itketti, hyvä kun sait lopulta nukkumaan. En jäänyt vellomaan asiaan sen ihmeemmin koska vellottavaa ei ollut: vauvat itkevät, Nakke ei ollut yksin heitteille hyljättynä vaan oman isänsä kanssa, minä en ollut hylännyt lastani, kukaan ei vahingoittunut, ei mitään hätää, ehjä sydän ehjä sydän... Aika huippua.
On niistä imetyshormoneista varmaan hyötyä, etenkin esikoisen kohdalla ne saavat tiukasti kiinnittymään siihen omaan ipanaansa ja tämän kaikkiin tarpeisiin. Jaksaa alapää tohjona ja yläpää univelkaisena herättää vauvan kolmen tunnin välein syömään, pitää huolta vauvan ohella kodista ja lypsää maitoa vielä toisten vauvoille. On vähän sellaisella hysteerisellä ja tosikkomaisella tavalla lastaan varten, mutta toisaalta eivätkös kaikki uudet asiat haekin muotoaan ja reunojaan ääripäiden kautta?
Huomaan vieläkin itkun olevan aika herkässä, esimerkiksi Satuhäitä en enää pysty katsomaan niiskuttamatta. Voin erkaantua vauvastani muutamaksi tunniksi, mutta en koe mitään tarvetta tai halua olla hänestä pidempään erossa. Ajattelen yhä, että minä olen paras henkilö vastaamaan Naken tarpeisiin, mutta vaikkapa keittiössä ollessani en kuulostele korva pitkälle mitä Ville ja Nakke olkkarissa puuhaavat.
Samaan aikaan kun oma lanttu alkaa leikkaamaan terävämmin on Nakesta, asosiaalisesta vauvakuplaan sykertyneestä pikkuvauva-Nakesta, kasvanut koko ajan enemmän kontaktia ottava ja ympäristöstään kiinnostuneempi pikkuneiti. Hän nauraa, hymyilee ja katsoo herkeämättä silmiin. Hän ottaa tutin suusta, vaihtaa sen toiseen käteen ja laittaa takaisin suuhun. Hän katsoo tarkasti ja vakavana vieraita ihmisiä. Hän syö soseita avaten suun kuin linnunpoikanen, ja sylkien sitten suurimman osan hymyillen pois. Hän ei itke usein mutta ilmoittaa erilaisin tyytymättömin äänin, jos vallitseva asianlaita ei miellytä.
(Toistaiseksi, nyyh) hän rauhoittuu aina sylissä, ja viimeistään äitin tissi on se joka hävittää suurimmankin mielenharmin. Hän hymyilee ja höpöttää aamuisin ja on niin tyytyväinen päästessään parisängyn lämpimään pesään vanhempien hellittäväksi. Minä rakastan häntä niin valtavasti että sen voi ymmärtää vain toinen äiti, mutta enää rakkauteni ei räisky ja kuohu yli peittäen kaikki muut elämänalueet; minä rakastan häntä mutten elä hänelle, vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?