Mietin illalla salilta ajellessani sitä, miten Naken otsa eilen kopsahti sohvankaiteeseen. Sitä säikähdyksen tunnetta kun tajusin että nyt sattui, ja Naken hämmästyksen kautta itkuun vääristyvää naamaa. Pitäisi jo osata antaa olla eikä päinvastoin oikein kieriskellä tervassa ja höyhenissä, mutta tuo jälkimmäinen tuntuu sujuvan meikältä paremmin... Tuntuu että eiliseen päättyi ajanjakso, jolloin sataprosenttisesti luotin itseeni Naken äitinä, luotin siihen että minun kanssani hänelle ei ikinä voi sattua mitään. Ihana höperö luottamus, niin vahva ja turvallinen... Särkyväksi tehty, tottakai, mutta voi miten siinä oli hyvä!
Vähän sama kuin syksyllä Naken itkiessä täällä kotona ensimmäistä kertaa oikein kunnolla ja Villen tiuskastessa tälle jotain - tuntuu että silloinkin jotain hajosi peruuttamattomasti, nimittäin illuusio siitä, ettei mikään tuossa pienessä tytössä voisi ärsyttää meitä. Se kai on yksi iso haaste meille vanhemmille, itselleni ainakin, hyväksyä inhimilliset kivut ja tiuskahdukset oman lapsen kohdalla, hyväksyä heikkous ja epävarmuus omassa itsessä suhteessa lapseen, hyväksyä väsyneet ja vihaiset tunteet, hyväksyä ja kuitenkin joka päivä pyrkiä olemaan lapselleen paras - ja päivän päätteeksi tehdään tili, olinko riittävän hyvä... Ja, taas: hyväksytään se riittävän hyvä, ne kaikki kiukkuiset tiuskahdukset ja vahingot joita ei ennätetty estää, netissä vietetyt hetket intensiivisen laatuajan sijaan, hyväksytään ne kaikki, se kaikki, riittävän hyvä. Hyväksyä ja tyytyä, kuitenkin aina sen hetkistä parasta tavoitellen - ei mitään itsestäänselviä asioita!
Päivällä kävin TAAS pikaisesti Jumbossa. Hain kännykkäni huollosta ja nappasin Nakelle ystävältäni saamallani hänen kummitädiltään saamallaan lahjakortilla yhdestä kaupasta hamosen. Kotona kylään tullut Naken kummisetä kommentoi, aika rohkea, ja Ville ihmetteli pitääkö nyt vauvalla olla hame. Voi hyvänen aika miehet, miksikä ei pitäisi kun kerran looking good baby... Nautin näistä pukeutumishömpötyksistä nyt sydämeni kyllyydestä, kun mistä sen tietää jos vaikka jo parin vuoden päästä Nakella on ihan omat visiot mitä haluaa kantaa päällään ja mitä ei.
Päivällä käytiin parin tunnin kävelyllä perheen kanssa. Käpöteltiin Vantaalle sellaiseen Vahinkotavarakeskukseen ja kylläpä löytyi kaikkea meikeistä mausteisiin ja lattianpesuaineista pipareihin, eikä maksanut paljon. Köyhä hamsteri kiittää! Poistullessa käveltiin jonkin verran Vantaanjoen vartta ja nautittiin keväisestä säästä, ja innostuttiin mittailemaan voimiamme sellaisilla treenipenkeillä. Tulos: Puh huh, hävettäisi jos olisin jonkun vieraamman kanssa ollut. Tälleen ihan aktiivisena liikkujana itseään pitävälle on aina vähän lannistavaa huomata miten heti kun vastuksena on oman kropan paino niin jopas on kaikki niin kutsutut voimat poissa...
Mietin, ja Villellekin sanoin, miten minusta on aina kivaa tehdä jotain perheellä. Jotenkin haluan ihan hirveästi sellaista tavallista, hyvää elämää, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan ja lapsilla on rajoja ja rakkautta, koti on kiva ja ruoanlaittoa oiotaan välillä lämpimillä voileivillä. Tuntuu vähän nololta tällaiset unelmat... Mietin, että jos olisin ollut nuoresta asti paremmalla itseluottamuksella varustettu niin haluaisinkohan tavoitella jotain enemmän? En kyllä yhtään tiedä mitä se enemmän olisi... On kuitenkin perhe, työ, koti. Mitä vielä, mitä? Ihan on kuule hyvä unelma, vaali ja helli sitä hölmö nainen, ja mene nukkumaan siitä.
Mäpäs menen, joten öitä ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitäs mietit?