sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Hitaan päivän kasvatuspohdinnat

Pitkä, kiva päivä takana. Aamulla nukuttiin koko perhe puoli yhteentoista, aika ihanaa. Nakke osoitteli herättyään muumeja lakanoista ja väläytteli hymyjä, oli ihan hiljaa ihan kuin olisi ymmärtänyt että pitää antaa yötöissä olleen isin nukkua. Mulla lihaksia kolotti eilisen salitreenin päälle ja siksikin oli niin kiva kun sai lepuuttaa ruhoaan pitkään.

Päivällä käytiin Naketsun kanssa Jumbossa, että Ville saisi nukkua hiljaisessa kodissa. Ei ollut mitään sen syvällisempiä tarkoitusperiä reissulla kuin ruokakaupassa käynti, mutta hyvin saatiin siihen melkein neljä tuntia menemään bussien sunnuntaiaikojen vuoksi. Mietin taas tätä elämääni, niin kuin melkein aina mietin, sitä miten nykyään on aikaa käyttää neljä tuntia ruokakaupassa käyntiin, ja sitten kun olen töissä tietysti myös tulen käymään kaupassa, mutta jotain neljä kertaa tehokkaammin. En ota makoisaa cappuccinoa Cafe Picinicin kojusta ja kohauta olkiani kun seuraavan bussin tuloon on puoli tuntia, vaan lähden kävelemään. Haistelen orastavaa kevättä ja nautin hiekan rapinasta kenkien alla eikä tarvitse katsoa kelloa.

Nautin jokaisesta päivästä jonka saan elää ja olla, nautin vaikka henki menisi. Päätin taas.

Illalla sain siskoni kylään. Katsottiin telkkaria ja herkuteltiin, luettiin lehtiä ja juteltiin. Siskon lähdettyä tein kahvakuulatreenin ja vauvalle taas reiluksi viikoksi soseet, ja nyt, tässä taas - miettimässä, hohhoi. Tällä kertaa sitä, kun eilen salin jälkeen pukuhuoneessa oli äiti kolmen vilkkaan lapsensa kanssa, ja vaikka ymmärrän hyvin äidin ehkä vähän vittuuntuneita fiiliksiä ja nostan kyllä hattua että lähti kolmen villiviikarin kanssa uimaan (etenkin kun kuulin keskustelusta, että oli hänen syntymäpäivänsä), niin jäi silti harmittamaan hänen ivallinen tyylinsä puhua lapsilleen. Jatkuvasti sellaista veemäistä kuittailua, joka joko meni lapsilta ohi tai sai heidät hämilleen, eikä ainakaan lopettanut käytöstä joka äitiä ärsytti. Ei ne muksut siitä varmaan kärsineet, mutta sivusta kuunneltuna kuulosti inhottavalta. Oli niin epätasainen asetelma siinä.

Välillä hirvittää, miten sitä osaa itse sitten kasvattajana toimia. Miten osaa olla menettämättä hermojaan ja miten osaa saada lapsen tuntemaan itsensä rakastetuksi ja arvokkaaksi silloinkin, kun hän tekee jotain ns. tuhmaa, ja miten osaa erottaa sellaisen käytöksen johon tulee puuttua sellaisesta, mikä vain sattuu ärsyttämään mua. Mun ehkä tärkein kasvatustavoite on, että saisin iskostettua Naken päähän miten hän on aina aina aina tärkeä, rakas ja ihana, teki mitä tahansa, ja että hänen arvonsa ihmisenä ei ole riippuvainen mistään teosta: hän ei voi tehdä mitään, mikä vähentäisi tai lisäisi sitä. Hän ei ole parempi kuin muut mutta hän on aina aivan yhtä hyvä kuin muut. Olen varmaan näistä jutuista ennenkin kirjoittanut... Itse olen joutunut tekemään ihan älyttömästi töitä itsetuntoni kanssa ja tuntuu, että se on vasta ihan viimeisen vuoden tai parin aikana vihdoin vakiintunut hyväksi, joten todellakin toivon ettei oman tyttäreni tarvitse tehdä samanlaista duunia itsensä kanssa.

Huomenna pitää säätää hajonnutta kännykkää huoltoon. Tympii jo valmiiksi, takuutodistukset, kuitit ym., hohhoi. Nyt sitä ennen kuitenkin yö ja uni, nukkukaatte hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitäs mietit?